Kun Matti Putkonen selittää SDP:stä eronsa syyksi entisen puolueensa liiallisen vihreyden on kyse enemmän viherkaihista selittäjän silmissä kuin todellisuudesta. Silloinhan olisi loogisempaa siirtyä johonkin nykyisistä epävihreistä hallituspuolueista kuin ydinvoimaa vastustaneeseen perussuomalaisiin. Ydinvoimalobbari Paavo Lipponen näyttää kuitenkin olevan valmis antamaan anteeksi lobbarikollegansa ja entisen tukijansa siirtymisen ”käpykaartiin”, jos hän saa käännettyä persut ydinvoiman kannattajiksi.

Se että demareilta vuotaa kannatusta persuille ei kuitenkaan johdu ensi sijassa sen enempää ydinvoimasta, liiallisesta viherpiipertelystä kuin maahanmuutostakaan. Vuotoa ei myöskään tukita flirttaamalla maahanmuuttokriittisyydellä, kuten joku strategi on voinut ajatella, vaan tämä vain kiihdyttää sitä. Ongelman ydin on siinä, että aika isosta osasta demareiden perinteisiä kannattajia tuntuu, ettei SDP ole enää työväenpuolue, vaan on jo lähtenyt herrojen kanssa liian pitkälle marjaan. Mutta tähänkään haasteeseen ei vastata sillä, että kaivetaan vanhat tunnukset naftaliinista vaan ainoastaan johdonmukaisella ja uskottavalla politiikalla, jonka tulee alkaa rehellisellä analyysillä siitä, miksi hyvinvointivaltion alasajo ja tuloerojen kasvattaminen alkoi SDP:n pitkällä hallituskaudella.

18.8. 2010

SDP julkisti maahanmuuttotyöryhmänsä raportin torstaina Haminassa. Se ei tapahtunut SDP:n eduskuntaryhmän kokouksessa, vaikka niin ainakin maikkari huolimattomasti uutisoi. Kernaasti näin olisi saanut olla, sillä jo kymmenen päivän päästä koko eduskuntaryhmä olisi voinut käsitellä linjauksia ennen niiden julkistamista.

Valtaosaltaan kannanotto painottaa ihan oikeita asioita maahanmuuton merkityksestä ja maahanmuuttajien kotouttamisesta, työmarkkinoiden pelisääntöjen noudattamisen valvonnasta ja velvollisuuksista turvapaikan tarpeessa olevien pakolaisten vastaanottomisessa. Mikään kannanotossa ei todellakaan oikeuta leimaamaan SDP:tä maahanmuuttokielteisyydellä flirttailevaksi puolueeksi, vaikka aiemmista huonosti harkituista ulostuloista tällainen mielikuva on ikävällä tavalla päässyt syntymään. Ongelmallinen kannanotossa on vaatimus jatkaa työlupien tiukkaa tarveharkintaa työllisyystilanteen mukaan. Maahanmuuttoa ei kuitenkaan voi tarkastella vain kapeasti suhdanteiden mukaan ja vaihtelevan työvoimakysynnän valossa. Suomeen ei hakeuduta ilman odotusta työpaikasta. Jos ennusteet työvoimapulasta ovat usein osuneet harhaan, niin vähintään yhtä erehtyneitä ovat olleet ”tutkimukset” Suomeen hakeutuvista 400 000 virolaistyöntekijästä.

Väittämä, jonka mukaan työttömyystilanteessa ulkomaalaiset vievät työpaikat suomalaisilta on tosi vain jämähtäneessä ja elinvoimattomassa taloudessa, jossa työtä säännöstellään niin kuin se olisi annetun suuruinen kiinteä möhkäle, josta jokaiselle riittää vain tarkoin mitoitettu siivu. Suomi ei onneksi ole tällainen nollasummaperiaatteella toimiva talous.

Tiedot Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta kertovat työperäisen maahanmuuton liittyvän kasvavaan työllisyyteen ja paranevaan ostovoimaan myös kantaväestön osalta. Tämä on tosi Suomessakin. Maahanmuutto lisää työvoiman tarjontaa tehtäviin, jotka eivät täyty nopeasti ja vaivattomasti.  Maahanmuuttajat ovat usein myös kantaväestöä alttiimpia perustamaan uusia yrityksiä. Työttömyys vaikuttaa toki maahanmuuttajatyöntekijöiden kysyntään, mutta työlupia on jouduttu myöntämään aloille, joissa on tilastollisesti kantaväestöä työttömänä. Luvat on myönnetty, koska tosiasiallisesti työvoimaa ei ole ollut tarjolla.

Maahanmuuttopolitiikasta ei pidä tehdä puolueiden keskinäisen syyttelyn kenttää. Rasismi on aina tuomittava esiintyy sitä missä tahansa, mutta muutoin on maahanmuuttopolitiikassa hyvä pidättyä muiden kärkevästä arvostelusta ja luottaa siihen, että omat linjaukset ovat sellaisenaan riittävän selviä ja kestäviä.

13.8. 2010

Kun ulkoministeri kaksi vuotta sitten asetti korkean tason valtuuskunnan pohtimaan Suomen brändäystä maailmalla pidin sitä turhana höpötyksenä. Suomen kuva maailmalla muodostuu siitä mitä suomalaiset tekevät ja tekemättä jättävät; jos osaamme tehdä hyviä asiota oikein, kuten pitää huolen hyvinvointivaltiomme toimivuudesta, aktiivivsesta kansainvälisestä vastuunkannosta tai osaamisemme jatkuvasta kehittämisestä, teemme samalla parasta mahdollista työtä Suomi-kuvan hyväksi. Mikään kampanjointi ei sen myönteisyyttä lisää kuin täysin marginaalisesti, ei varsinkaan silloin kun Suomi profiloituu koulusurmien kautta tai, kuten nyt viimeksi, idioottimaisen ja tragediaan päättyneen löylykilpailun kautta. Sellainen ylittää aina taatusti kaikki kansainväliset uutiskynnykset ja vielä ihan ilmaiseksi. 

Kaikista hölmöilypitoisista kesätapahtumista olen aina pitänyt ”saunomisen” MM-kisaa typerimpänä. Hyttysenlistimiskisa tappaa vain hyttysiä, mutta löylykilpailu nyt jo ihmisiä – saunomisesta se on alusta alkaen levittänyt täysin väärää kuvaa, joka ei ainakaan houkuttele ketään täysjärkistä ulkomaalaista tutustumaan siihen nautintoon, jonka saunominen voi parhaimmillaan antaa.

Vaarallinen, ihmisiä ja ympäristöä vaurioittava hölmöily ei toki ole vain suomalaisten erikoisuus. Muutkin kuin suomalaiset ovat hurahtaneet kilpa-autoilun formula-sirkukseen tai ralliautoiluun, joissa molemmissa on kuollut sekä suomalaisia että muunmaalaisia paljon enemmän kuin saunakilpailuissa. Erona on vain se, että näistä uhreista tehdään suuren rahan myötävaikutuksella suorastaan sankarivainajia.

10.8. 2010

Ulkoministeriön ylläpitämä edustustoverkosto maailmalla koostuu lähes sadasta toimipisteestä, joista 77 on suurlähetystöjä. Se kuulostaa suurelta luvulta silloin, kun puhutaan valtion menoista ja tarpeesta tehostaa toimintoja, mutta pieni se on silloin kun kansalaiset tai suomalaisyritykset odottavat saavansa apua maailmalla. Kaikki viittaa myös siihen, että odotukset Suomen ulkomaanedustustojen palvelujen ja niiden saatavuuden suhteen vain kasvavat koko ajan.  Edustustoverkostoa ylläpidetään Suomen ja suomalaisten edunvalvonnan hoitamiseksi. Sen enempää kehittyvä informaatioteknologia kuin EU:n uusi ulkosuhdepalvelu eivät poista tarvetta hoitaa tehtävää riittävällä pysyvällä edustautumisella tärkeimmissä kohdemaissa. Läsnäoloon kaikkialla eivät voimavarat kuitenkaan riitä eikä se ole tarpeenkaan. Miten siis tehdä ratkaisuja verkon kehittämisestä muuttuvien tarpeiden mukaan? Elinkeinoelämän vastaus on, ainakin siltä osin kuin sitä edustaa viime viikolla HS:ssa kirjoittanut Sampsa Saralehto, että lähetystöpaikat tulee valita sillä perusteella, mitä hyötyä niistä on suomalaisyrityksille. Saman periaatteen tulee hänen mielestään koskea myös kehitysyhteistyötä. Sen sijaan kansalaisten palveluja voidaan Saralehdon mielestä supistaa, heillä on oma vastuunsa ulkomailla matkustaessaan eikä valtio voi hoitaa matkatoimistojen tehtäviä. Tässä Saralehto on osin oikeassa, mutta niin ovat nekin kansalaiset, joiden mielestä juuri yritysten tulee toimia omalla vastuullaan ja ainakin maksaa saamistaan palveluista.  Edustustoverkon oleellinen supistaminen ei ole mahdollista, mutta sen järkeistäminen on sitäkin tarpeellisempaa, mm. siten, että saatetaan kaikki kokonaan tai osin julkisin varoin ulkomailla edustautuvat suomalaistoimijat parempaan yhteistyöhön, alkaen yhteisistä toimitiloista ja toimistopalveluista. Yhtä suuria järkeistämismahdollisuuksia kuin suomalaistoimijoiden parempi yhteistyö tarjoaa myös pohjoismainen yhteistyö. . Pohjoismaiden neuvosto on vuosina 2001 ja 2008 hyväksynyt suositukset lähetystöyhteistyön tiivistämisestä mm. siten, että yksi pohjoismaa voisi edustaa myös muita pohjoismaita sellaisessa asemamaassa, jossa kaikilla ei ole mahdollisuutta olla edustettuna. Hallitusten vastausta odotetaan neuvoston syksyn istuntoon, mutta valitettavan vähän näyttää tuloksia olevan esitettävissä. Pohjoismaiden lähetystöjä ja konsulaatteja on koottu yhteiseen toimipisteeseen joissain pääkaupungeissa. Sekin voi lisätä tehokkuutta ja säästöjä, mutta on vasta vaatimaton alku. Yhteistyötä voidaan lisätä myös raportoinnissa ja pohjoismaiset valtiosihteerit ovat hiljan ohjeistaneet lähetystöjään lisäämään yhteistyötään myös yhteisen raportoinnin merkeissä. Ohje painotti käytännöllisyyttä ja joustavuutta myös siinä suhteessa, että siinä todettiin, että ”englanti voi olla raportointikieli jos paikallisesti päädytään siihen ettei skandinaavisen kielen käyttö ole tarkoituksenmukaista”.  Kun muillakaan pohjoismailla ei ole voimavaroja eikä tarvetta ylläpitää maailmanlaajuisesti kattavaa edustustoverkostoa, on järkevää päästä pohjoismaiden kesken yhteisymmärrykseen siitä, miten sijoitamme edustustomme niin, että kattavuus on optimaalinen. Se tarkoittaa esim. sitä, että sen sijaan että jonkin alueen samassa pääkaupungissa on neljä pohjoismaista lähetystöä, voisivat pohjoismaat sijoittaa yhteensä neljä lähetystöä saman alueen neljään eri maahan niin, että nämä lähetystöt hoitaisivat myös muiden pohjoismaiden edunvalvontatehtäviä, mahdollisesti myös niin, että tällaiseen lähetystöön on sijoitettu virkamiehiä myös muista pohjoismaista.  Mahdollisuuksia tehokkuusetuja tuovan yhteistyön lisäämiseen nykyiseltä vaatimattomalta tasolta on runsaasti, mutta esteitäkin näyttää riittävän. Vähin mitä pitää edellyttää on, että pohjoismaat riittävän ajoissa ja avoimesti konsultoivat toisiaan edustustoverkkoja koskevista suunnitelmistaan niin, ettei naapurimaan tarvitse lehdistä lukea yhden maan päättäneen sulkea yhteisissä tiloissa toimivan lähetystön.  8.8. 2010