Olin lauantaina Tampereella työväenkirjallisuuden päivillä puhumassa otsikolla ”minne hävisivät työväenluokka ja työväenkirjallisuus?” Lyhyt vastaus on, ettei luokkayhteiskunta ole mihinkään kadonnut vaan tekee päinvastoin vauhdilla paluuta. Kyse on kuitenkin luokkayhteiskunnan 2.0 versiosta, jossa luokkaerot eivät enää synnytä samankaltaista luokkatietoisuutta kuin ennen ja jossa ei myöskään ole samankaltaista työväenliikettä, johon vähä-osaiset voisivat vaistonvaraisesti samastua. Siksi nykyisenä perinteisen työväenluokan ja sen tunnusmerkit hävittäneenä aikakautena on vaikea enää löytää perinteisen työväenkirjallisuuden tunnusmerkit täyttävää kirjallisuutta.  On kuitenkin väärä johtopäätös, että työväenkirjallisuuskin olisi vain historiallinen ilmiö, tai että sitä voidaan kirjoittaa enää vain pitäytymällä historiallisissa aiheissa siksi, että nykytodellisuuden analyyttinen kuvaaminen on liian vaikeaa. Näinhän ei tietenkään ole. Jos kriteerinä käytetään sitä, että kirjallisuus kertoo yhteiskunnan heikommassa asemassa olevien oloista, heidän pyrkimyksistään ja törmäyksistä paremmin toimeentulevien ihmisten tai yleensä yhteiskunnallisten valtarakenteiden kanssa ja vielä ottaa kantaa näiden heikompien puolesta, niin tietenkin tällaista kirjallisuutta on runsaasti ja sitä esiteltiin myös kirjailijoiden omasta toimesta Tampereella.  On hyvä, että sitä edelleen tehdään ja julkaistaan, vaikka se ei kustannusmaailman pintavirtauksiin aina helposti istukaan.  Avoimeksi jää vielä kysymys, pystyykö tällainen kirjallisuus myös muuttamaan maailmaa samalla tavoin kuin vanha perinteinen työväenkirjallisuus teki yhdessä työväenliikkeen kanssa. Ja jos ei, niin onko vika silloin kirjallisuudessa vai työväenliikkeen perillisissä? 28.8. 2010

Eduskuntaryhmän kesäkokouksessa Tampereella puolueen puheenjohtaja naulasi avauspuheessaan kolme ehdotonta lupausta ja kynnyskysymystä hallitukseen menolle vaalien jälkeen. Hänen puheensa sisälsi toki kaikin puolin kannatettavia ja oikeita asioita, mutta jotenkin olen vielä niin vanhanaikainen että ajattelen, että olisi ollut parempi ensin esitellä kynnyskysymykset kokouksessa, käydä niistä keskustelu, päättää niistä yhdessä ja sen jälkeen julkistaa ne, jolloin koko porukka olisi kokenut olevansa mukana prosessissa ja sen mukaisesti sitoutunut yhteisiin linjauksiin. Puheessa sitouduttiin siihen, ettei työeläkkeitä leikattaisi ja myöhemmin se lehdissä täsmentyi toteamukseksi, ettei myöskään eläkeikää nostettaisi. Voi kuitenkin kysyä ovatko nämä kaksi asiaa yhdistettävissä. Kun työeläkejärjestelmä 60-luvun alussa säädettiin ei suomalaisten elinajanodote ollut paljoa 63 vuoden eläkeikää korkeampi. Nyt se on jo noin 80 vuotta ja tulee epäilemättä edelleenkin nousemaan. Tämä ilahduttava asia merkitsee kuitenkin väestönkasvun pysyessä paikallaan sitä, että huoltosuhde eli alle 15 vuotiaiden ja eläkeikäisten suhde työikäisen väestön määrään kasvaa nykyisesti vähän päälle 50:stä jo kymmenessä vuodessa noin 65:een.  Oli eläkejärjestelmä rahastoiva tai ei, niin kulloinkin työssä olevat viime kädessä maksavat työelämän ulkopuolella olevan väestön toimeentulon. Vaikka kaikki pysyisivät töissä 63 vuoteen asti ei se enää riitä ainakaan nykyisillä vero- ja työeläkemaksujen tasolla rahoittamaan nykyisen suuruisia eläkkeitä. Yhtälö toteutuu vain joko nostamalla veroja rajusti, leikkaamalla eläkkeitä tai sitten eläkeikää nostamalla. Tätä on väistelty mm. sillä, että puhutaan mielummin tosiasiallisen eläköitymisiän nostamisesta kuin eläkeiästä, ja totta onkin että tilanne tasapainottuisi huomattavasti, jos edellinen olisi lähempänä 63 vuoden eläkeikää. Totta on myös, että suuren työttömyyden vallitessa on vaikea hahmottaa miksi työuria pitäisi niin kovasti pidentää, ainakin jos asiaa tarkastellaan vain staattisena nollasummapelinä, mistä tässäkään ei ole kyse. Totta on vielä sekin, että työelämän olosuhteista on tehty monin paikoin aikaisempaa stressaavampia niin, ettei moni enää kerta kaikkiaan jaksaisi. Ja edelleen on totta, ettei kestäviä ja hyviä ratkaisuja synny, ellei niistä kyetä sopimaan laajalla myös palkansaajajärjestöt kattavalla yhteisymmärryksellä. Siksi ongelman ratkaisu edellyttää, että kaikkiin näihin puututaan samanaikaisesti. Silloin on rohjettava myös sanoa, ettei kansainvälisesti varsin alhainen 63 vuoden eläikeikä voi olla koskematon. Muissa pohjoismaissa eläkeikä on 65–67, ja se voisi olla sitä meilläkin, edellyttäen, että myös muissa suhteissa hivuttautuisimme lähemmäksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion mallia, josta viime vuosina olemme päinvastoin loitonneet. On myös helppo ennustaa, että yhteiskunta kehittyy joka tapauksessa siihen malliin, jossa myös eläköitymiseen tulee nykyistä enemmän joustovaraa. Tätä voi myös toivoa, edellyttäen että se tarkoittaa työntekijän valintamahdollisuuksien kasvattamista, ei työnantajan. 24.8. 2010

Olin kaksi päivää Ruotsin kauniilla maaseudulla Roslagenissa Pohjoismaiden neuvoston demariryhmän kesäkokouksessa. Pohdimme mm. sitä minne on kadonnut pohjoismaiden asema kansainvälisen kehitys- ja ympäristöpolitiikan edelläkävijäryhmänä. Suomihan on kehityspolitiikassa aina kuulunut jarruvaunuun ja on nyt onnistunut vihreiden hallituskautena profiloitumaan myös ympäristöpolitiikan mustana pilkkuna, mutta myös Tanska ja Ruotsi ovat menettäneet mainettaan paremman globalisaationhallinnan aktiivisina ajajina. Pohjoismaiden maineenpalautus näissäkin suhteissa on iso yhteinen projekti sosialidemokraateille.

Naapurissa seurasin kokoomuksen ulkopoliittisen aivoriihen toilailuja Venäjä-lausuntojensa kanssa. He ovat ansaitusti saaneet löysistä puheistaan niin paljon lunta tupaan, että melkein aloin sääliä heitä. Suomessa on toki sallittua puhua läpiä päähänsä ulkopoliittisistakin asioista, ja on myös äänestäjien kuluttajansuojan kannalta hyvä, että kokoomus näin tekee. Se mikä tässä on vähän pelottavaa on, että asialla ovat olleet Suomen varapääministeri, ulkoministeri ja puolustusministeri. Tämä asiantila on onneksi mahdollista korjata ensi huhtikuussa.

21.8. 2010