Olin eilisen päivän Galleria Sculptorin tiloissa nauhoittamassa Osku Pajamäen johtaman loistavan tiimin kanssa ensimmäisiä jaksoja Kirjan takana -nimisestä kirjallisuusohjelmasta, jossa vuoroviikoin Pauli Aalto-Setälän kanssa haastattelemme yhtä kirjailijaa jostain hänen tuoreesta teoksestaan. Ohjelma alkaa MTV3-kanavalla huhtikuun lopulla ja palaan silloin tälläkin sivulla kertomaan enemmän ohjelmasta sekä siinä käsiteltävistä kirjoista ja niiden kirjoittajista.

Siitä kun olen viimeksi itse toimittanut tv-ohjelmaa on pitkä aika, mutta kokemuksen uusiminen oli todella virkistävää. Olen myös iloinen, ettei kaiken televisiotarjonnan tarvitse olla ajattelun poiskytkemistä edellyttävää viihdettä. Toivottavasti on myös riittävästi katselijoita, jotka ovat tästä samaa mieltä.

16.3. 2010

Oikeusministeriön teettämä perjantaina luovutettu vuoden 1946 sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä koskeva selvitys on päätynyt siihen, että oikeusvaltioperiaatetta loukattiin oikeudenkäynnissä ainakin syyteperustan taannehtivuuden, puolustautumismahdollisuuksien rajoittamisen ja tuomioistuimen painostamisen osalta. Tämä kaikki on totta, mutta mitään uutista ei tähän enää sisälly. Suomalaiset ovat tämän oikeusoppineiden ja historiantutkijoiden jo kauan sitten monin tavoin osoittaman asian tienneet itse asiassa  oikeudenkäynnistä alkaen. Sen saattoi myös Suomen valtiojohto kylmän sodan aikanakin verhotuin sanankääntein ja sen päättymisen jälkeen myös selväsanaisesti todeta.

Niin valtiojohto kuin yksittäiset poliitikot voivat toki antaa asiasta edelleen uusia lausumia, mutta mihinkään oikeudellis-muodollisiin kunnianpalautusrituaaleihin ei ole tarvetta. Ruotsi tarjoaa ajankohtaisen esimerkin siitä, mihin päädytään kun poliitikot ryhtyvät lainsäätäjinä mestaroimaan historiantulkintoja. Ruotsin suhteet Turkkiin huononivat, kun Ruotsin valtiopäivät hyväksyivät viime viikolla yhden äänen enemmistöllä lausuman, jossa Turkki tuomittiin vuonna 1916 toimeenpannusta armenialaisiin kohdistuneesta kansanmurhasta. Historioitsijana olen sinänsä samaa mieltä tuon Ruotsin ja joidenkin muiden parlamenttien virallisesti ottaman kannan kanssa, mutta yhtä jyrkästi sitä mieltä, ettei lainsäätäjän asia ole ryhtyä historiantulkintoja koskevaksi tuomariksi.

Sama koskee myös sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä. Tuomion purkamismahdollisuus pitää olla olemassa silloin, kun väärän tuomion kohteeksi joutuneet itse sitä hakevat tai jos sillä on muita oikeudellisia vaikutuksia, mutta muutoin poliittisten oikeudenkäyntien uusiminen toisenlaiseen tulokseen päätymisen tarkoituksessa ei ole järkevää. Jos siihen ryhdytään yhdessä tapauksessa, pitää se tehdä kaikissa muissakin, mutta kuka enää hyötyy esimerkiksi siitä, että vuoden 1918 jälkeisiä oikeusmurhia ryhdyttäisiin juridisilla prosesseilla uudelleen käsittelemään. Huomattakoon lisäksi, että oikeusministeriön asettamat sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä selvittäneet tutkijat huomauttivat myös, että sotasyyllisinä tuomittujen ohella tulisi muistaa myös muita hyvitystä kaipaavia oikeudenloukkauksia maamme historiassa, joita olivat heidän mukaansa jatkosodan aikaiset poliittiset oikeudenkäynnit.

14.3.2010

Yleisradion julkista palvelua ja rahoitusta pohtinut työryhmä esitti viime keväänä nykyisen tv-lupamaksun korvaamista kaikilta kotitalouksilta perittävällä mediamaksulla. Esitys sai kansalaisilta enimmäkseen tyrmäävän vastaanoton ja hyvin ymmärrettävin perustein. Useimmat arvostelijat ovat pitäneet tärkeätä julkista palvelutehtävää suorittavan Yleisradion toimintaedellytysten turvaamista kestävällä ja riittävällä tavalla välttämättömänä, vaikka ovat pitäneet tällaista maksua vääränä tapana.  Esitys mediamaksusta toi mieleen Margaret Thatcherin uran päättäneen epäsosiaalisen ja regressiivisen kunnallisveron, ”poll taxin”. Kun viestintäministeri Lindén nyt on päätynyt mediamaksun hylkäämiseen oli se oikea ratkaisu, vaikka sen olisi tehnyt väärän puolueen edustaja väärällä tavalla ja osana muutoin väärää yleisradiopolitiikkaa. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan että nykyhallitus olisi Thatcherin tavoin kompastunut asiaan, mutta huoli verotuksen oikeudenmukaisuudesta ja Yleisradion aseman varmistamisesta menee tämän toiveen edelle.  Nykyisen tv-lupamaksun periminen on käynyt koko ajan hankalammaksi ja on ymmärrettävää, että sen tilalle on kaivattu varmempaa ja Ylen itsenäisen aseman turvaavaa rahoitusmuotoa. Juuri tämä itsenäisyysnäkökulma on tähän asti pitänyt suoran burjettirahoituksen poissa vaihtoehdoista. Minusta sitä on turhaan vieroksuttu. Kun se täytyy nyt ottaa vakavaan harkintaan kannattaa myös katsoa voitaisiinko siihen liittää myös pysyvä rahoituslaki, joka takaa sen, ettei Yleisradiota voi ahdistaa pelkillä budjettisiirroilla. 12.3. 2010

Eduskunta kävi vaalilakien uudistamisesta lähetekeskustelun, jossa hallituksen esityksen puoltoäänet jäivät heiveröisiksi. Sen omissa riveissäkään ei oikein käsitetä miksi vaalijärjestelmä pitäisi sekoittaa niin, ettei sitä kukaan ymmärrä ja niin, ettei vaalitulosta ilman tietokoneen apua edes osaa laskea. Oikeusministeri Brax nimitti tätä esitystä suurimmaksi vaaliuudistukseksi sitten yksikamarisen eduskunnan ensimmäisten vaalien. Tiedä häntä, mutta tuloksena ainakin olisi Suomen historian suurin sekoitus ja siirtyminen ehkä Euroopan monimutkaisimpaan ja vaikeimmin laskettavaan vaalijärjestelmään.   Esitys on täysin turha ja tarpeeton. Nykyisen vaalijärjestelmän vähäisten epäkohtien korjaaminen ei vaadi sitä, että luodaan kokonaan uusia vielä suurempia epäkohtia. Yksinkertaisin ja selkein ratkaisu näihin epäkohtiin on muutaman liian pieneksi kutistuneen vaalipiirin yhdistäminen niin, ettei suhteellisuutta vääristäviä liian pieniä vaalipiirejä enää olisi. Silloin ei ole myöskään tarvetta millekään keinotekoiselle valtakunnalliselle äänikynnykselle. Hallituksen huonoillakin esityksillä on ollut taipumus mennä lävitse, mutta tässä tapauksessa elättelen vielä toivoa siitä, että hallituspuolueissakin kytevä tyytymättömyys johtaa koko esityksen hiljaiseen hautaamiseen valiokuntaan. 9.3. 2010

Talvisodan 70-vuotismuistelukset huipentuvat viikon päästä sodan lopettaneen rauhanteon 70-vuotispäivänä. Koskaan aikaisemmin ei talvisotaa ole Suomessa muisteltu yhtä suureellisesti ja juhlallisesti kuin tänä vuonna. Tässä muistelmien ja kirjoitusten tulvassa haetaan paljolti myös hyvitystä sille aiemmalle pakotetuksi varovaisuudeksi tulkitulle vähäeleisyydelle, jolla sotaa vielä Neuvostoliiton olemassaollessa käsiteltiin.  Se että sotaa ja sen aiheuttamia kärsimyksiä ja menetyksiä halutaan nyt näyttävästi muistella on suurimmaksi osaksi aivan ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Se on myös monelta osin tervettä historian vaikeimpien jaksojen avointa käsittelyä, jota kaikille kansoille hyödyllinen menneisyydenhallinta tarkoittaa. On tärkeää, että suomalaiset voivat avoimesti sanoa olleensa provosoimattoman hyökkäyksen uhri. Näin ihan siitä riippumatta, että historioitsijat saattavat vieläkin pohtia sitä, olisiko tämä kuitenkin jollain hyväksyttävällä tavalla ollut vältettävissä tai ei.  Helsingin Sanomien lauantain koko sivun juttu otsikolla ”Entä jos talvisota syttyisi nyt” ei kuitenkaan enää kuulu tähän terveeseen muistelukategoriaan. Se oli paremminkin epähistoriallista ja provokatorista idiotismia, jota kukaan harkintakykyinen sotilas ei lähtenyt kommentoimaan. Vai onko lehden tarkoitus kesällä 2011 laatia koko sivun juttu siitä, miten jatkosota sujuisi tänä päivänä Suomen valmisteltua salaa liittymistä Saksa/Naton idän sotaretkeen? 6.3. 2010