Etusivu 2010 maaliskuu 2010
28.3.2010

Mikko Majander, Paasikivi, Kekkonen ja avaruuskoira. Historiaesseitä, Siltala, 247 s., Juva 2010

1269784823_Majander.JPG

Historiallista esseistiikkaa

Anglosaksiseksi esseistiksi itseään kuvaavan Mikko Majanderin unelmana on kirjansa esipuheen mukaan ollut harjaantua kirjoja ja historiatietoisia artikkeleita maailmanmenosta kirjoittavaksi intellektuelliksi, jollaisesta hän esimerkkinä mainitsee ”nykyhetken historiasta” itselleen tavaramerkin tehneenTimothy Garton Ashin. Ihan tähän hän ei katso yltäneensä, vaan lähemmäksi esikuvaksi hän nostaa Tony Judtin ja muut ”vaivattomasti kulttuurin ja politiikan teemoissa vuosisatojen mittaisella säteellä” liikkuvat historiantutkijat.
 
Majander onkin haavettaan realisoidessaan noussut Suomen historiantutkijoiden vannoutuneimmaksi esseistiksi.  Itse asiassa parhaillaan SDP:n historiaa kirjoittavan Majanderin koko tähänastinen tuotanto on, vajaa kolme vuotta sitten ilmestynyttä SDP:n sodanjälkeistä puoluerahoitusta käsitellyttä Demokratiaa dollareilla kirjaa lukuun ottamatta, koostunut artikkeleista ja esseistä. Myös hänen poliittisen historian lisensiaattityönsä ja väitöskirjansa ovat olleet artikkeli- eli esseekokoelmia, oman oppiaineensa ensimmäisiä Suomessa.
 
Esikuvat ovat vaativia. Näiden kanssa tasaveroista kilpailua rajoittaa jo suomenkielisen kielialue pienuus ja vahvan historiaesseen perinteen puute. Kuitenkin tähän hänen uutuskirjaansa kootut, alkuperäisistä lehdissä julkaistuista kirjoituksista laajennetut artikkelit, ovat myös hyvää historiantutkimusta. Ne olisivat vieläkin parempia, ellei Majander esseistiikan nimissä olisi luopunut kaikista lähdeviittauksista, ikäänkuin ne jotenkin rumentaisivat soljuvaa tekstiä.

Esseistä ylivoimaisesti laajin koskee vuoden 1956 presidentinvaalia. Se on hyvä tunnelmakuvaus valitsijamiesten kokouksesta sekä pätevä päivitys tähänastisesti tutkimuksesta, vaikkei varsinaisesti uutta tietoa tuokaan eikä liioin esitä uutta teoriaa Kekkosen 151. äänen alkuperästä. Erityisen ansiokas on Neuvostoliiton lähetystön roolin analyysi ja kuvaus Vladimirov – Vilkuna kaksikon toiminnasta. Lopputuloksen osalta monet ovat Majanderia ennen spekuloineet sillä, että tuntemattomaksi jääneitä loikkareita olisi ollut sekä Kekkosen että Fagerholmin leireistä enemmänkin, mutta Majander ei tällaisille arveluille lämpene. Näin hän torjuu myös sen otaksuman, että yksi Kekkosen äänistä olisi tullut Penna Tervolta, tai että UKK:n valitsijamiehissä olisi ollut joku loikkari.

Mielenkiintoisinta uutta antia kirjassa on Vironperän arkistosta esiin kaivetut Virolaisen muistiinpanot Paasikiven reflektioista, jotka menevät suorasanaisuudessaan ja neuvostokriittisyydessään paljon ohi se, mitä presidentti päiväkirjoihinsakaan kirjasi. Virolainenkaan, vaikka paljon kirjoitti, ei koskaan näitä muistiinpanoja omissa teoksissaan hyödyntänyt.

Kirjan arvioissa erityisen sijan on saanut teoksen otsikkoonkin yltänyt surullinen kertomus venäläisen avaruuskoira Laikan kohtalosta. Tällaiset eläintarinat voivat koskettaa sellaisiakin ihmisiä, joille ihmiskohtalot GULAG:ssa ja keskitysleireillä ovat ensi sijassa tilastonumeroita.

Maaliskuu 2010

28.3.2010

Maahanmuutto, talous ja työllisyys. Kolumni Kalevassa 9.5.2010

Suuri liikkuvuus ja parempien elinolojen etsintä on alkusijoiltaan maailman kaikkiin soppiin levinneen ihmisen lajiominaisuus. Myös kirjoitetun historian ajalta suuret kansainvaellukset ja väestöliikkeet ovat tunnettuja. Vaikka vanhimmat valtiot on muodostettu jo ennen ajanlaskumme alkua, olivat suuret valtioita muodostavat muuttoliikkeet vielä 1800-luvulla mahdollisia. Valtiollisista rajoista alkoi tulla vaikeammin ylitettäviä ja pysyviä maahanmuuton esteitä vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Suurin ja merkittävän ero historiallisen ja nykyisen maahanmuuton välillä on siinä, että 1800-luvun elimme miljardin ihmisen asuttamassa maailmassa, tänään seitsemän miljardin. Keskinäinen riippuvuus on tässä globalisoituneessa maailmassa sekä hyvässä että pahassa tosiasia, josta kukaan ei voi irtaantua. Kaikki on myös nopeutunut: 1800-luvun maailmassa viikkoja tai kuukausia vieneet matkat voidaan nyt tehdä 24 tunnissa, ja tieto, kuva ja raha liikkuvat reaaliajassa koko maailmassa.

Muualta ovat suomalaisten esi-isätkin aikanaan näille asuttamattomille erämaille päätyneet, eivätkä kaikki sen jälkeen ole tyytyneet täällä tarjolla olleisiin oloihin. Suomi on historiallisesti maastamuuttoyhteiskunta, josta ennen ensimmäistä maailmansotaa hakeuduttiin suurin joukoin Pohjois-Amerikkaan ja toisen maailmansodan jälkeen Ruotsiin. Tämä on hyvä pitää mielessä kun tänään elämme Euroopassa, jossa pohjoismaiden kesken vapaa liikkuvuus on ollut jo kohta 60 vuotta tosiasia ja Euroopan Unionissakin viisitoista.

Yhä suurempi osa suomalaisista tulee viettämään ainakin osan elämästään maamme rajojen ulkopuolella, eikä vain lomailemassa vaan opiskelemassa, lyhytaikaisilla työkomennuksilla, pysyvämmin elantonsa ansaitsemassa tai vaikkapa eläkeläisinä lämpimillä aurinkorannikoilla. Silloin on ymmärrettävä, että ikääntyvälle Suomelle tulee olemaan kasvava haaste houkutella tänne koleaan ja outoa kieltä puhuvaan maahan riittävässä määrin muualta tulleita muuttajia samoissa ominaisuuksissa.

Pakolaiset ovat lähteneet kotimaastaan siksi, että heidän henkeään ja koskemattomuuttaan on siellä uhattu. Tällaiselle turvapaikan tarvitsevalle pakolaiselle se on kansainvälisten sopimusten mukaan myönnettävä. Tämä on Suomenkin pakolaispolitiikan yksiselitteinen lähtökohta. Turvaa hakevia pakolaisia ei saa saattaa vaaraan siksi, että maailmassa on myös paljon väärin perustein turvapaikkaa hakevia ihmisiä, joille sellaista ei tarvitse eikä pidä myöntää. Tämä olisi paljon helpommin hallittavissa, jos EU maat olisivat kyenneet sopimaan yhteisestä turvapaikkapolitiikasta.

Maahanmuuton syyt ovat yhtä erilaisia kuin itse maahanmuuttajatkin niin taustaltaan kuin osaamiseltaan, ja vastaanottajamailla on luonnollisesti omat preferenssinsä ja tarpeensa joita toivoo maahanmuuttajien avulla hoitavansa. Maahanmuuttaja ei kuitenkaan ole mittatilaustavara vaan aina ihminen monipuolisine tarpeineen ja  sosiaalisine siteineen. Sellainen maahanmuuttopolitiikka, joka ei tätä huomioi ja pyri muuttajien kokonaisvaltaiseen integroitumiseen suomalaiseen yhteiskuntaan  ei voi onnistua.

Jos kotouttaminen ja integrointi onnistuvat, rikastuttaa jokainen maahanmuuttaja suomalaista yhteiskuntaa, sen kulttuurin elinvoimaisuutta ja taloudellista kehitystä pitkällä aikavälillä. Sellaista ihmistä ei missään yhteiskunnassa koskaan ole, joka ei aiheuttaisi kustannuksia, mutta hyvin järjestäytyneessä hyvinvointivaltiossa jokainen pääsee myös antamaan oman panoksensa yhteiseksi hyväksi.

Maahanmuuttoa ei voi tarkastella vain kapeasti suhdanteiden mukaan vaihtelevien työvoimapoliittisten tarpeiden valossa. Työvoiman kysyntä on kaikkialla aina varsin tehokkaasti säädellyt työperäistä maahanmuuttoa, eikä Suomeen yleensä hakeuduta ilman odotusta avoimesta työpaikasta. On totta, että ennusteet työvoimapulasta ovat usein osuneet täysin harhaan, mutta vähintään yhtä erehtyneitä ovat olleet ne, jotka julkistivat ”tutkimuksia” Suomeen hakeutuvista 400 000 virolaistyöntekijästä.

Työn tarjonta ja kysyntä eivät ole nollasummapeliä

On siten harhaanjohtavaa väittää, että työttömyystilanteessa ulkomaalaiset vievät työpaikat suomalaisilta. Tällainen väittämä pitää paikkansa vain sellaisessa jämähtäneessä ja elinvoimattomassa taloudessa, jossa työtä säännöstellään niin kuin se olisi annetun suuruinen jähmeä möhkäle, josta jokaiselle riittää vain tarkoin mitoitettu siivu. Suomi ei onneksi ole tällainen nollasummaperiaatteella toimiva talous.

Laaja kansainvälinen aineisto kertoo työperäisen maahanmuuton liittyvän kasvavaan työllisyyteen ja paranevaan ostovoimaan kantaväestön osalta. Maahanmuutto on täydentänyt työllisyyttä pienissä maissa, kuten Irlanti, suurissa, kuten Yhdysvallat ja yhtä hyvin keski- kuin hyvätuloisissakin maissa. Tämä ei ole ristiriidassa myöskään Suomen vähäisemmän kokemuksen kanssa.

Vuosina 2003–07 Suomen työllisyys kasvoi yli 100000 henkilöllä ja työttömyys väheni koko maassa ja kaikissa ikäryhmissä. Samaan aikaan myös työperäinen maahanmuutto nousi itsenäisyyden ajan huippulukuihin. Itse asiassa yli 100000 työpaikan kokonaismäärä aliarvioi kehitystä: keikkatyöläisten, lähetettyjen työntekijöiden ja palvelutuonnin kasvu lisäsi työpanosta vielä enemmän.

Työperäinen maahanmuutto lisää työvoiman tarjontaa sellaisiin tehtäviin, jotka eivät täyty nopeasti ja vaivattomasti.  Sekin on huomattava, että maahanmuuttajat ovat usein kantaväestöä alttiimpia perustamaan uusia yrityksiä.

Työttömyys vaikuttaa tietysti maahanmuuttajatyöntekijöiden kysynnän määrään, mutta tarveharkintaisten työlupien tilastot osoittavat, että työlupia on jouduttu myöntämään aloille, joissa on tilastollisesti kantaväestöä työttömänä. Luvat on myönnetty, koska tosiasiallisesti työvoimaa ei ole ollut tarjolla.

Maahanmuutto tuo myös haasteita

Haasteista suurin on työmarkkinoiden jakaantuminen laillisen ja avoimen työn ja työehtosopimuksia ja työlainsäädäntöä kiertävien työn markkinoihin. Harmaa talous ei kuitenkaan ole maahanmuuton tuoma uusi ilmiö. Siltä oli houkuttelevaa ummistaa silmänsä niin kauan kun sen koettiin tarkoittavan vain verottajan naruttamista, vaikka sellaisenakin se aina vääristi myös kilpailua rehellisten yrittäjien ja työntekijöiden tappioksi.

Nyt ymmärretään, että laajalle levinnyt eräänlainen maan tapa erotuksena maan lakien ja sopimusten noudattamisesta on myötävaikuttanut tilanteen pahenemiseen. Se on vihdoin synnyttänyt yhteisymmärryksen siitä, että tällaiset harmaan markkinat on yhdessä työmarkkinajärjestöjen kanssa toteutetulla tehostetulla valvonnalla pantava järjestykseen.

Maahanmuuttajien erilainen kulttuuritausta on paitsi suomalaista yhteiskuntaa rikastuttava usein myös sopeutumisongelmia tuottava asia. Sekulaarin yhteiskunnan vankkana kannattajana pidän toki myönteisenä, jos maahanmuutto johtaa luterilaisten kirkkotunnusten ja uskontokäytäntöjen vähentämiseen paikoista jonne ne eivät kuulu, kuten kouluista, päiväkodeista tai valtiopäiviltä, mutta ei niiden tilalle tule tuoda muita uusia uskontosymboleja. Uskonnonvapautta on kunnioitettava, mutta se ei tarkoita sen enempää naisten alistamisen kuin ihmisoikeuksia loukkaavien rikollisten tapojen, kuten lasten sukupuolielinten silpomisen tai kunniamurhien suvaitsemista

(Julkaistu lyhennettynä Kalevassa 9.5.2010)

26.3.2010

Työmarkkinajärjestöjen yhteisymmärrys koetuksella

Runsaan viikon kestänyt satamalakko kuumensi tunteita sangen laajalla rintamalla. Sopimus ei syntynyt yhtään liian aikaisin, sillä jatkuessaan lakko olisi tuonut suuria vaurioita – enkä tarkoita vain metsäteollisuuden liioiteltuja menetyksiä. Myös tässä laihakin sopu on parempi kuin lihava riita.  Periaatteessa voin hyvin ymmärtää satamatyöntekijöiden vaatimuksia paremmasta muutosturvasta. Vaikka liittojen aktiivisuus asiassa on tarpeen ja perusteltua, on myös kysymys asiasta joka voidaan vain vähäisessä määrin ratkaista liitto- ja alakohtaisilla sopimisella, kuten lakon lopettamissopimuskin osoitti.

Konflikti käynnisti jälleen kerran keskustelua lakko-oikeuden rajoittamisesta. Tällaiset demokraattisen ja  vapaan yhteiskunnan perusoikeuksiin puuttumista tarkoittavat puheet on syytä lopettaa heti alkuunsa. Siitä että keskustelu varmasti jatkuu pitää kuitenkin huolen ahtaajien mielenosoitusulosmarssi vain viisi päivää työrauhan palauttamisen jälkeen. Lakko-oikeuden puolustaminen ei kuitenkaan voi tarkoittaa kieltäytymistä keskustelemasta työelämän neuvottelujärjestelmän pelisääntöjen kehittämistestä. Siihen on ilmeinen tarve, eikä se suinkaan johdu vain työntekijöpuolen käyttäytymisestä. Suomi on vaarassa hukata taas yhden tärkeän menestystekijänsä eli hyvin toimivan työmarkkinaosapuolten yhteistyön.

26.3. 2010

24.3.2010

The Nordic Model: The cooperative spirit of a modern labour market. Nordic, Baltic, Belarus Conference on the Role of Politicians in Changing Societies, Minsk 22.3. 2010

To begin with a few words on the origins of the Nordic Model. I think it important to point out that the Nordic Model was not deliberately conceived. There never was any blueprint for a model bearing this name. It evolved over time and had been and it had been under construction before anyone thought of giving it the name, which was done more by outside observers of the Nordic countries. 

Since then the Nordic countries have started to use the concept quite freely and the Nordic Council frequently invokes it without difficulties, as we do not usually engage in defining what we actually mean by it.

But if I was asked to name the particularly defining features of the Nordic model I would, without denying the importance of other features as well, first mention the concept of folkhemmet, or people’s home, as first used by Per Albin Hansson in 1928. Again there are many interpretations of this concept, but I refer to the way this changed the prevailing concept of social policy which started out from the premise that social services and social security were to be provided only for the needy poor in varying degrees, into a concept of universal services and universal benefits to which every citizen was equally entitled.

That this concept was introduced by the Social-Democrats lead originally to accusations of class betrayal by the more traditional and extreme left, but this has faded away as the result of the universal benefits model have become apparent in terms of the most equal distribution of income and wealth and the lowest incidence of poverty than with any other social models.

The concept of folkhemmet is no longer used except in a historical context, one reason being, I suspect, that after the Second World War it became somewhat tainted with Nationalist or even Fascist visions of unitary societies. What survives is the principle of universality in social policies which was a central corner stone in the post-war construction of the Nordic welfare modal. One way of explaining the principle is to say that everyone contributes and everyone benefits, and as long as the middle-classes also subscribe to this view the model will retain its support. Up to now this has been the case, as witnessed by the lack of any serious tax rebellions in the Nordic countries, where promises of tax reductions have not been great vote-winners, rather they are policies that have been forced by governments on the reluctant electorates who fear the run-down of public services as a consequence.

For the Nordic model to survive and continue to produce good results it is vital that the quality of public services be maintained. If people begin to perceive, as many in my country Finland have begun to, that  public health services are deteriorating – not primarily the quality of the service offered, but rather its accessibility -then these services will be used mainly by the poorest people who have no alternative, as those with more means will prefer to use the booming private health service with slightly higher costs (but with a sizable public subsidy). And, as the saying goes, services for the poor are poor services. It therefore vital not to allow such a vicious circle to strengthen, otherwise it will undermine the Nordic model in a serious manner.

Nordic labour markets

Another way of expressing this defining feature of the Nordic model is inclusiveness. It can and does mean many things, but one of the central features is in the cooperative spirit of the modern labour market. It has been based on the free right to organize and the understanding, that everyone has more to gain through cooperation and agreement, than can be achieved through strife and strikes.

Strikes (and even lockouts by employers) do occur – indeed, the right to strike is recognized as one of the fundamental principles of a free society – but their incidence is low and their duration usually short, and they are managed in a very organised manner with zero-tolerance for violent or threatening behaviour.

The rate of labour organization has been historically very high in the Nordic countries and still remains so, even if there has been a slight decrease in the last decades. In Finland it remains overall close to 70 %, but in industrial occupations and the public sector it is almost 85 %. This also reflects a weakness of our modern labour markets, namely the low rate of organisation in the private service sector where wages are lowest and where part-time and temporary work has been increasing. The overall organisation rate is about the same 70 % in Denmark and Sweden, while in Norway it is slightly lower, 55-60 %. No other region in the world reaches comparable figures.

In Finland over 90 % of all wage-earners are covered by collective agreements, and over 70 % in the private sector. Also unorganized workers in a sector where there is a collective agreement are covered by it.

In past decades collective agreements used to be based on comprehensive income agreements which all the central organisations, both employers and trades unions, has signed and which were than more or less across the board applied in all sectors of the economy. It was common that the government was in one way or the other involved as a party to the agreements, some times more, some times less, even to the extent of agreeing to tax cuts or benefits to the parties as an inducement for them to come to agreement.

In the Nordic model it is common for the labour market parties to negotiate and make agreements not only on wages and conditions of work, but more broadly about pensions, unemployment benefits and other social policies. Today employers organisations are more reluctant than before to enter into national comprehensive agreements, leaving it to the organisations in each industry to come to agreement between them, but even when this is the case the agreements usually more or less follow the standard set by those representative parties which are the first to come to an agreement.

Today there is an increased tendency from the employers organisations and business to call for more flexibility in agreements, preferably even to replace national agreements with local agreement on the company level. This has remained absolutely marginal, also due to the fact that national agreements leave more and more leeway for taking into account local and company specific circumstances and needs, but the overall framework of national agreements ensures that this cannot take place unilaterally at the cost of the weaker party.

But even without centralized and national income agreements the labour market partners continue to discuss and cooperate on social issues. In almost all European countries one of the greatest challenges we face is aging population and how to ensure the sustainability of our pensions systems. This cannot be done without having people willing and able to stay in work until a later age. This today is the central issue that the Finnish government and social partners are negotiating about. Given the fact that our whole system of pensions was more or less created in negotiations between the social parties in the 60’s and that they have since then continued to cooperate on fine-tuning the system to ensure its sustainability, I remain fairly confident that adequate solutions can be reached even now.

Globalization and the Nordic model

Globalisation poses new challenges for everyone. Given the fact that the world’s population has trebled only in my own lifetime from 2,3 billion to 6,9 billion people it is obvious, that few if any of the ways mankind has interacted with its natural environment or arranged the interaction of human societies, nations and states, are workable in today’s globalized world where interdependence in all thing, good and bad, is a fact of life that no country, be it a military Hyper-Power or a small microstate, can escape.

The Nordic countries have not even tried to do so. On the contrary, as small open economies that have always been dependent on international trade we are usually identified as keen free-traders. This I think needs to be stressed: the Nordic countries have been essentially open free trade economies who have a keen interest in combating protectionism world-wide, but at the same time do not subscribe to market fundamentalist principles and understand, that for free trade to be sustainable it has also to be regarded as fair for the least developed countries.

That the Nordic countries are thus par excellence winners in globalisation can hardly be contested. This view is strongly supported by the fact that almost invariably all the five Nordic countries are to be found among the ten top countries in any of the international beauty contests where countries are ranked on the basis of their competitiveness, efficiency of administration, educational standards, lack of corruption, use of IT-technology, Human security, environmental standards and so on.

I call these beauty contests because they are based on perceptions rather than objective criteria, but the consistency of the favourable results for the Nordic countries indicate that there must be something more involved then what is in the eye of the beholder. Even many of those, who not so long ago were proponents of Neo-liberal solutions have reluctantly come around to a recognition, that the Nordic countries’ relative success has not come about in spite of our high-tax welfare states, but rather it is the Nordic welfare state and our model of labour market cooperation that is the key to this success.

24.3.2010

Puheenvuoro opiskelijoiden mielenosoituksessa Senaatintorilla 18.3. 2010

Perustuslain 16 & 2 momentti sanoo:

”Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja erityisten tarpeidensa mukaisesti myös muuta kuin perusopetusta sekä kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä.”

Kaikki mitä viime vuosina koulutuspolitiikassa ja yliopistoille on tehty, tuntuu olevan tämän kanssa ristiriidassa.

Tänään 18.3. opetusministeriön työryhmä luovuttaa Virkkuselle ehdotuksiaan, joiden joukossa ennakkotietojen mukaan ovat kaikille opiskelijoille tuleva 1000euron opintomaksu, valtion takaaman lainan ylärajan nostaminen sekä maksuttoman opinto-oikeuden rajaaminen yhteen ylempään korkeakoulututkintoon.  Häveliäisyyssyistä osa ehdotuksista on kuitenkin siirretty asiakirjan liitteisiin.

On enemmän kuin ymmärrettävää, että opiskelijat reagoivat voimakkaasti tällaisiin esityksiin. Näihin reaktioihin tulisi yhtyä myös jokaisen muun, joka on huolissaan suomalaisen hyvinvointivaltion kestävyydestä ja tulevasta menestyksestä. Maksuton opetus esikoulusta yliopistoihin on suomalaisen hyvin toimivan ja menestyneen koulutusjärjestelmän perusta, eikä sitä saa murentaa luokkayhteiskunnan paluuta ennakoivilla peruspalvelujen romuttamisaikeilla.

Ylipistojärjestelmä on tuottanut hyviä tuloksia, kuten Suomen sijoittuminen kansainvälisissä vertailuissa osoittaa. Se ei tarkoita, etteikö yliopistoissa olisi koko ajan myös parantamisen varaa ja sijaa uudistuksille, mutta viimeaikaiset uudistukset näyttävät jo nyt olleen selvästi enemmän heikennyksiä kuin parannuksia tuoneita.

Hätäisesti voimaan saatettu uusi yliopistolaki on johtanut tilanteeseen, jossa on paljon yliopistojen työntekijöiden ja opiskelijoiden asemaa heikentäviä epävarmuustekijöitä. Hallitus ei ole vahvistanut yliopistojen perusrahoitusta yliopistouudistuksen yhteydessä luvatulla tavalla. Yliopistojen oikeusaseman muuttuessa niille syntyi velvoite vastata itsenäisesti työnantajamaksuista. Tämä tarkoitti 40 miljoonan euron vajetta yliopistojen rahoituksessa. Hallituksen virhettä paikkaamaan tarvitaan nyt muita työnantajia.

Samalla hallitus on opposition päinvastaisista neuvoista huolimatta pitänyt kiinni valtion tuottavuusohjelman – joka käytännössä tarkoittaa henkilöstön leikkausohjelmaa – toteuttamisesta myös taantuman keskellä. Mitkään henkilöstövähennykset eivät sovi sen kanssa, että Suomen yliopiston heikkoutena on vähäinen opettajamäärä suhteessa opiskelijamääriin.

Nyt tuottavuusohjelman noudattaminen on osaltaan johtanut tilanteeseen, jossa esimerkiksi Oulun yliopistossa on käynnistetty 1 600 henkilöä koskevat yt-neuvottelut. Suurimmat vaarat kohdistuvat nyt ensin maakuntayliopistoihin, jotka ovat paitsi osoittaneet kykenevänsä tasokkaaseen tutkimukseen ja opetukseen, myös toimineet alueellisen kehityksen vetureina. Oulun yliopistoa on pidetty maakuntayliopistojen lippulaivana, mutta nyt senkin asema on vaakalaudalla. Muiden yliopistojen ahdinko ei ole Helsinginkään etu, vaan ennakoi sitä että kurjistustoimet ulottuvat pian tännekin.

Koko lähtökohta, jossa valtio tukee yliopistoja rahallisesti sen mukaan, paljonko ne onnistuvat saamaan yritystukea on väärä. Se johtaa siihen että ensinnäkin yliopistot jakautuvat kahteen kastiin yritysten osoittaman kiinnostuksen mukaan, ja toiseksi että tutkimusintressit muokkautuvat yritystuen mukaan kuten, maailmalla on nähty.

Tällainen tuhoaa sivistysyliopiston parhaat perinteet.

Nykyisessä kvartaalimaailmassa pitkittäistutkimukseen ryhtyvä tutkija vetää maton altaan.

Nykyisen opetusministerin mielestä yliopistojen hallituksissa on oltava enemmistö ulkopuolisia, joten yliopistoyhteisön ajatus on näin käännetty päälaelleen

Sosiaalipsykologiassa on havaittu, että eriarvoisuuden ja kilpailun lisääminen eivät lisää luovuutta vaan korruptiota ja itsekkyyttä. Tasaveroisuus taas lisää luovuutta ja tehokkuutta, kun taas yliopistomaailmaan tuodut keinotekoiset kilpailumekanismit vähentävät yliopistojen sosiaalista pääomaa.

Opintoaikojen lyhentäminen on yleisesti ottaen oikea tavoite ja myös opiskelijoiden etujen mukaista. Siihen ei päästä uhkauksilla eikä leikkauksilla vaan ennen kaikkea uudistuksilla, jotka antavat opiskelijoille mahdollisuudet keskittyä opintoihinsa. 

Vapaat sivuaineoikeudet ja mahdollisuus laaja-alaisiin opintoihin ja analyyttisen ajattelun kehittämiseen takaavat sen, että yliopiston alkuperäinen tärkeys uuden tiedon tuottajana ja yhteiskunnan kehittäjänä voi yhä toteutua. Myös opiskelija-aktivismi on kannattavaa monesta syystä. Ensinnäkin, aktivismilla voi todella muuttaa maailmaa. Toiseksi, yhteiskunnan vahvuus syntyy siitä, että ihmiset haluavat toimia toistensa hyväksi. Kolmanneksi, opiskelijajärjestössä vaikuttaminen voi jopa muuntua tärkeäksi työkokemukseksi. Työnantajien vaatimus nopeasti valmistuvasta opiskelijasta, jolla on paljon työkokemusta, onkin nykyisellään epäreilu, samoin kuin opiskelijoiden terveydenhuollon resurssipula ja jonotusajat, sekä velanoton välttämiseksi osa-aikaisissa töissä opintojen ohessa joustavien ja venyvien opiskelijoiden syyttäminen laiskuudesta. Onneksi yhteiskunnallinen aktiivisuus ei mene koskaan hukkaan. Koko Suomen etu on, ettei uusia rajoituksia hyväksytä.