Eduskunta kävi eilen ihmisoikeusselonteosta palautekeskustelun. Keskustelu rönsyili yhtä laajalle kuin itse selonteko ja siitä tehty mietintö. Ihmisoikeuskysymysten käsittely Suomessa on vähitellen laajentunut kattamaan niin kysymykset sosiaalisista, taloudellisista kuin sivistyksellisistä perusoikeuksista kuin arvion näiden oikeuksien toteutumisesta Suomessa. On hyvä että tällaiset perusturvakysymykset ymmärretään nykyisin ihmioikeusasioiksi ja selonteon laajentaminen näihin vastaa eduskunnan aiemmissa käsittelyissä esittämiä toiveita. Ihmisoikeuskysymysten käsittely on laajentuessaan kuitenkin myös menettänyt tehoaan ja fokusointiaan. Tällainen budjettikeskustelun luonteinen maailmaasyleilevä keskustelu on aika ajoin tarpeen, mutta tulosten ja muutosten aikaansaamiseen tarvitaan muunlaisia konkreettisempia tilaisuuksia. Vanhustenhuollon puutteet, liian pitkät oikeudenkäynnit, vammaisten syrjintä tai alkuperäiskansojen oikeuksien epääminen Suomessa saavat tällaisessa keskustelussa aiheellista huomiota, mutta korjauksia niihin täytyy hankkia erillisten esitysten ja ohjelmien kautta. Samalla voi myös käydä niin, että eri puolilla maailmaa tapahtuvien perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien loukkausten – oikeudeton vapaudenriisto, kidutus, teloitukset – arviointi ja se miten niiihin pitää puuttua jää liiaksikin varjoon. Olisi paikallaan saada myös selkeä ja perusteellinen arviointi siitä, miten terrorismin vastainen toiminta (jota jotkut Yhdysvalloissa vieläkin sodaksi haluavat kutsua) on vaikuttanut oikeusvaltioperiaatteisiin eri puolilla maailmaa. On muistettava, ettei terrorismin kaltaista ihmisoikeuksien loukkaamista vastaan voi kestävästi ja menestyksekkäästi toimia menetelmin, jotka eivät kaikilta osin kunnioita ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta. 4.3. 2010
Harry Ferguson, Operation Kronstadt, Arrow Books, 363 .s, Croydon 2010
Itämeren laivastosotaa
Suomessa osataan edelleen Oolannin sodan aikainen laulu, jossa engelsmanni seilasi Suomen rantoja tehden tihutöitään. Se ei kuitenkaan ollut viimeinen kerta, kun brittilaivasto touhusi Itämerellä ja Suomenlahdella. Tilanne uusiutui vuonna 1918, mutta kun britit edellisen kerran oli otettu vastaan vihollisena, niin nyt he tulivat Suomen rannikolle liittolaisina. Tarkkaan ottaen he tulivat Latvian ja Viron apuun, sillä Englanti ei ollut vielä tunnustanut Suomen itsenäisyyttä, valkoisen Suomen heittäydyttyä keväällä Saksan vasalliksi ja hankkiessa maahan saksalaista ruhtinasta kuninkaakseen. Saksan romahtamisen jälkeen Englannin viholliseksi nousivat Venäjän bolshevikit ja laivasto-osaston lähettäminen Itämerelle oli osa bolshevikkivallan kaatamiseen tähdännyttä interventiopolitiikkaa Venäjälle. Suomessa valtionhoitajaksi joulukuussa 1918 noussut Mannerheim tunsi suurta kutsumusta liittyä tähän sotaretkeen ja hän neuvotteli asiasta myös brittien kanssa. Osallistuminen valkoisen kenraalin Judenitshin joukkojen hyökkäykseen Pietariin raukesi kuitenkin sekä kotimaiseen vastustukseen että Judenitshin haluttomuuteen tunnustaa Suomen itsenäisyys, vaikka Mannerheim vielä kesällä 1919 oli osallinen aktivistien sota- ja vallankaappausjuonitteluissa.
Tämä on taustaa niille tapahtumille, joista Harry Fergusonin historiallinen seikkailukirja kertoo. Kirjan kohteena ei kuitenkaan ole brittien Itämeren politiikka ja Koivistolla tukikohtaa pitäneen laivaston toimet kokonaisuudessaan, vaan laivasto-osastoon liitetyn kapteeni Augustus Agarin johtaman Terijoelle majoittuneiden nopeiden torpedoveneiden toiminta vuonna 1919. Agar oli laivastoupseeri, mutta hänet oli komennettu brittien ulkomaantiedustelun (Secret Intelligence Service, yleisimmin tunnettu nimellä MI6) palvelukseen tehtävänään hoitaa yhteydenpito brittien Pietarissa toimineen huippuvakoojan, ansioistaan myöhemmin ritaroidun Paul Dukesin kanssa ja toimittaa hänet turvaan pois yhä vaarallisemmaksi käyneestä Pietarista.
Dukes on Fergusonin mukaan Britannian kaikkien aikojen menestyksekkäin vakooja ja ainoa kanava, joka diplomaattisuhteiden katkaisemisen jälkeen sai noina vuosina toimitettua luotettavaa tietoa Venäjältä Lontooseen. Kirjassa kerrotaan hyvin värikkääseen ja seikkailuhenkiseen tapaan Dukesin toiminnasta ja siitä, miten hän, sovitun pikavenenoudon epäonnistuttua, pääsi syyskuussa 1919 Latvian kautta pois Venäjältä.
Agarin piskuinen iskuosasto koostui aluksi kahdesta CMB:stä (Coastal Motor Boat), lentokonemoottorin vauhdittamina 45 solmun huippunopeuteen yltävistä kolmen hengen miehistöllä ja konekiväärillä varustetusta pikamoottoriveneistä, joista oli mahdollista laukaista myös yksi tai kaksi torpedoa. Tällainen miinakenttien yli leijuva vene oli sovelias, paitsi salaisiin kuriiritehtäviin, myös sotatoimiin. Neuvosto-Venäjän vahva Itämeren laivasto pysyttäytyi turvallisesti Kronstadtin linnakkeen suojissa, jonne britit olivat sen saartaneet, mutta se oli potentiaalinen vaaratekijä, jonka britit halusivat pysyvämmin neutraloida. Se kiinnosti myös kapteeni Agaria, joka Lontoon ohjeiden vastaisesti sai laivasto-osaston komentajan amiraali Cowanin suostumuksen iskeä Kronstadtiin, jossa hänen onnistui kesäkuussa torpedollaan upottaa risteilijä Oleg.
Agarin seuraava operaatio oli kuukautta myöhemmin Krasnaja Gorkan linnakkeen bolshevikkivaltaa vastustaneiden kapinoitsijoiden tueksi partioveneellä tehty isku. Sillä ei ollut sotilaallista merkitystä eikä vaikutusta. Fergusonin mukaan kyse oli MI6:n Lontoossa kehittämästä provokaatiosta, jonka tarkoituksena oli saada bolshevikkihallitus reagoimaan Suomesta tulleeseen hyökkäykseen tavalla, joka olisi vetänyt myös Suomen sotaan Venäjän kanssa. Oliko hankkeella sen enempää brittihallituksen kuin Suomen hallituksen siunaus on selvittämättä, mutta Fergusonin mukaan se seikka, että hyökkäykseen osallistui myös suomalainen upseeri, viittaisi siihen, että hanke liittyi Mannerheimin lähipiirin kaappaussuunnitelmiin. Tiedossa on, että Suomen puolelta oli pitkin kevättä ja kesää järjestetty Kannaksella erilaisia provokaatioita sotasuunnitelmien tueksi.
Tämä heinäkuinen hyökkäys jäi vain vähäiseksi härnäysoperaatioksi. Elokuun 18. päivänä britit iskivät jo laajalla voimalla suoraan Kronstadtiin. Hyökkäykseen osallistui kymmenkunta Englannista vahvistukseksi hankittua moottorivenettä ja sitä tuki kymmenkunta Koivistolta ilmaan noussutta brittien sotilaskonetta. Pikaveneet onnistuivat tunkeutumaan tukikohdan kapeaan satama-altaaseen ja pahasti vaurioittamaan kahta taistelulaivaa ja upottamaan yhden sukellusveneiden tukialuksen.
Valitettavasti Fergusonin kirjassa ei Suomen osuutta tapahtumiin juurikaan käsitellä. Suomi ja suomalaiset ovat kirjassa vain näyttämönä ja statisteina eikä hän lähemmin selvitä Agarin tai brittilaivaston muita suomalaisyhteyksiä. Suomalaisten saamasta vähäisestä huomiosta kertoo sekin, että Ferguson kirjoittaa suomalaisnimet miten sattuu – Terrioki, Raiaoki, Lapäas (?), Sidinsari (?), Veroline (Virolainen?) jne. Näin kirjassa ei myöskään lainkaan viitata siihen, mikä mahdollisesti oli Hella Wuolijoen salongin yhteys brittioperaatioihin. Augustus Agar on nimittäin muistelmissaan kertonut ”Madame W:n” salongista ja mainitsee kutkuttavasti tämän tehneen hänelle yksilöimättä jääneen ”arvokkaan palveluksen”. Virolaisissa emigranttipiireissä liikkui 40-luvun lopulla juttuja siitä, miten Hella Wuolijoki olisi saanut ennakkotiedon hyökkäyksestä Kronstadtiin ja varoittaneen venäläisiä, mutta Fergusoninkin mukaan hyökkäys tuli kuitenkin täydellisenä yllätyksenä. Sitä paitsi näihin aikoihin Wuolijoki aktiivisesti tuki virolaisten itsenäisyystaistelua ja välitti briteille virolaisten avunpyyntöjä. Tutkimukselle näyttäisi siis edelleen olevan neitseellistä kenttää.
Ferguson on itse ollut myös MI6:n palveluksessa ja kirjoittanut pari aikaisempaa kirjaa vakoilumaailmasta. Kirjasta löytyvät lähdeluettelo ja lähdeviitteet, mutta teini-ikäisille koulupojille sopiva seikkailuromaanisävytys ei sen tutkimuksellista luotettavuutta lisää. Kirjaa leimaa suuri ihailu sen sankareita Augustus Agaria ja Paul Dukesia kohtaan, mutta heidän työnantajastaan MI6:sta arvio on tyly, ei vain käsitellyn ajanjakson osalta vaan koko viime vuonna 100 vuotta täyttäneen laitoksen aikaansaannoksia kohtaan.
Maaliskuu 2010
Suomi ei tarvitse eliittikouluja
On liioiteltua sanoa, että Margaret Thatcher olisi tuhonnut brittiläisen hyvinvointivaltion ja Tony Blairin New Labour hoitanut hautajaiset. On nimittäin huomattava, ettei Britannia työväenpuolueen sodan jälkeen 40-luvulla toteuttamista monista ansiokkaista uudistuksista huolimatta koskaan ole ollut hyvinvointivaltio sellaisena kuin me sen pohjoismaissa olemme ymmärtäneet, vaan on aina ollut mitä syvällisimmin jakaantunut, suurten tulo- ja varallisuuserojen sävyttämä luokkayhteiskunta. Parhaimmat brittiläiset tv-sarjat kuvaavat tätä hyvin havainnollisesti, myös nykyaikaan sijoittuessaan. Koulutus on brittien luokkayhteiskunnan kulmakivi. Kaikki ovat kuulleet Etonin ja Harrowin kaltaisista eliittikouluista ja Oxford ja Cambridge ovat edelleen yliopistomaailman huippuja. Brittikoululaisista seitsemän prosenttia käy huippukalliissa eliittikouluissa, mutta täyttää lähes puolet näiden kahden yliopiston opiskelijapaikoista. Kun ihailemme hyvien koulujen ja yliopistojen huippusaavutuksia on aina kysyttävä, miten käy sille suurelle enemmistölle, joka ei koskaan pääse tällaisesta paapomisesta osalliseksi. Kilpailukyky- ja osaamissaavutusten vertailut kertovat sen, ettei eliittikoulutusjärjestelmällä koko kansankunnan hyvinvointia rakenneta. Tämä on hyvä muistaa silloin kun Suomeenkin kaivataan yksityiskouluja, lukukausimaksuja ja eliittiosaamiseen satsaamista. Eriarvoistavaa koulutusjärjestelmää ei kuitenkaan ole torjuttava vain siksi, että se laskee kokonaisuudessaan osaamisen tasoa, vaan myös siksi, että se vahvistaa ja ylläpitää sosiaalista eriarvoisuutta ja heikentää sitä luontevaa tasa-arvoisuutta, joka on ollut pohjoismaisen hyvinvointimallin parhaita ominaisuuksia. Suomi ei tarvitse eliittikouluja vaan koululaitoksen, joka on kansainvälistä eliittiä.
1.3.2010
