Kun ensimmäisen kerran kuulin, että hallitus olisi palkannut amerikkalaisen konsulttifirman McKinsey & Companyn laatimaan Suomelle seuraavan hallituksen ohjelmaa, luulin että kyse oli vitsistä. Näin ei kuitenkaan ole, vaan valtioneuvoston kanslia todella on pääministeri Vanhasen toimeksiannosta palkannut amerikkalaiskonsultin ”tuottamaan sisältöjä ensi vaalikauden hallitusohjelmiin”. Tämä on yhtaikaa demokratian, politiikan ja aivan erityisesti keskustan aatteellinen konkurssijulistus. Se mitä kyseisen mm. terveydenhuollon tärvelemistä konsultoineen firman myös Suomen valtiolta aiemmin laskuttamista raporteista voi päätellä on, että tulee tarjolle jälleen kerran tuttu listaus uusliberalistisia markkinafundamentalistisia muotiajatuksia julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion alasajosta. Hämmästyttää vain, että nämä tutut ajatukset pitää erikseen kierrättää jonkun amerikkalaiskonsultin kautta – eivätkö hallituspuolueet uskalla esitellä niitä avoimesti ominaan, vai onko niin ettei heillä aidosti ole omia ajatuksia? Muun ohella voi myös ihmetellä, millä valtuuksilla Vanhanen ja hallituspuolueet käyttävät verovaroja tehdäkseen uudenkin hallituksen ohjelmaa? Eikö vähin mitä pitää vaatia on, että kaikki oppositiopuolueetkin saavat ylimääräistä valtionapua omien hallitusohjelmavaihtoehtojensa laatimiseen jo ennen vaaleja? 26.2. 2010
Israel vastaan kansainvälinen oikeus
Murhasivatko Israelin Mossadin agentit Hamas-johtajan Dubaissa? Ainoa mitä Israelin ulkoministeri Avigdor Liebermanilla on ollut asiasta sanottavaa on, etteivät he myönnä eivätkä kiellä osuuttaan rikokseen. Syyllisyys voidaan osoittaa vasta tutkinnan jälkeen oikeudessa, mutta ei olisi suinkaan ensimmäinen kerta kuin Israel tällaiseen syyllistyy. Tätä Liebermanin lausuntoa kannattaa myös arvioida sitä taustaa vasten, että Israel on sen (ja Hamasin) sotarikoksen tunnusmerkit täyttäviä toimia arvostelleen Goldstonen raportin johdosta käynnistänyt oman kampanjansa koko ihmisoikeuksia ja kansainvälisen oikeuden toteutumista valvovia mekanismeja vastaan. Sen tavoitteena on koko nykyisen kansainvälisen humanitäärisen oikeuden syrjäyttäminen rajoittamattomalla avoimella voimapolitiikalla. Mahtaakohan Israelissa kukaan huomata, että maa, joka perustellusti vaatii kaikkia tunnustamaan sen oikeuden olemassaoloon ja turvallisuuteen, ei voi odottaa laajaa kunnioitusta oikeusvaatimuksilleen, jos se ei itse halua sitoutua kansainväliseen oikeusjärjestykseen ja toimia niin kuin kaikki sivistysvaltioina pidettävät valtiot tekevät. Israel on kieltämättä onnistunut ottamaan itselleen sellaisia oikeuksia, joita muille ei sallittaisi. Yhdysvaltain suojeluksen ohella EU:llakin – joka aivan oikein aina tuomitsee kaikki palestiinalaisten terroriteot – on joskus vaikeuksia sanoa suoraan, ettei Israel saa käyttäytyä tavalla, jollaista ei miltään muulta maalta protesteitta ja ilman vastatoimia hyväksyttäisi. EU-maiden passien väärinkäytön tuominneessa lausunnossaan EU:n ulkoministerit eivät edes rohjenneet mainita Israelia nimeltä. 23.2. 2010
Alan Greenspan, The Age of Turbulence. Adventures in a New World, Penguin books, 563 s., St Ives 2008
Turbulenssia ilmassa
Alan Greenspan oli jo 61-vuotias kun Ronald Reagan nimitti hänet vuonna 1987 Yhdysvaltain keskuspankin Federal Reserven pääjohtajaksi. Sittemmin niin George H.W. Bush, Bill Clinton kuin George W. Bush nimittivät hänet uudelleen virkaansa, josta hän eläköityi vähän ennen 80-vuotispäiväänsä v. 2006 alussa.
Greenspan kuuluu republikaanien ”libertariaaniseksi” itseään kutsuvaan markkinafundamentalistiseen oikeistosiipeen. Hänen intellektuelliset johtotähtensä ovat olleet laissez-faire kapitalismia eettisenä egoismina ylistänyt kirjailija-filosofi Ayn Rand ja monetarismin guru Milton Friedman. Tosin täysin puhtaaksiviljeltynä markkinafundamentalistina ilman riittävää pragmaattisuutta hän tuskin olisi pärjännyt näin pitkää kautta keskuspankin johdossa, myös presidentti Clintonin aikana. Pitäisi itse asiassa sanoa nimenomaan Clintonin aikana, sillä loppujen lopuksi hän näyttää virkakautensa presidenteistä tulleen parhaiten toimeen juuri Clintonin kanssa. Tämä tietysti kertoo vähintään yhtä paljon Clintonista kuin Greenspanistakin.
Greenspanin muistelmateos jakaantuu selvästi kahteen osaan. Ensimmäisellä puoliskolla hän kertoo elämästään ja työstään ja arvioi siinä varsin avomielisesti kaikkia niitä joiden kanssa hän on ollut tekemisissä. Ennen keskuspankkinimitystään Greenspan johti omaa konsultointiyritystään ja istui useiden suuryritysten hallituksissa sekä toimi Gerald Fordin aikana presidentin talousneuvonantajaryhmän puheenjohtajana, mikä lähinnä vastaa Suomessa VM:n kansantalousosaston päällikön tehtävää.
Politiikkaan hän osallistui ensimmäisen kerran Nixonin kampanjassa vuonna 1968, mutta ei jäänyt hänen hallituksensa palvelukseen. Hän piti Nixonia ylivertaisen älykkäänä, mutta samanaikaisesti luonnevikaisena huippupoliitikkona. Kun joku kerran kommentoi Nixonin anti-semitismiä, niin itsekin juutalainen Greenspan vastasi: ”Et ymmärrä asiaa. Hän ei ollut yksinomaan anti-semitisti. Hän oli anti-semitisti, anti-italialainen, anti-kreikkalainen, anti-slovakki. En tiedä ketään jonka puolella hän olisi ollut. Hän vihasi kaikkia”. Niinpä Nixonin ero oli myös Greenspanille suuri helpotus. Häntä seurannut Ford oli joka suhteessa edeltäjänä vastakohta: ”niin lähellä normaalia ihmistä kuin presidentti ylipäätään voi olla, mutta häntähän ei koskaan virkaan valittu”.
Vaikka Reagan ja Bush nuorempi olivat aatteellisesti läheisiä Greenspanille, oli hän kuitenkin presidenttejään johdonmukaisempi eikä pitänyt näiden alijäämiä kasvattaneista verohelpotuksista. Clinton, jonka aikana USA:n julkinen talous on viimeksi ollut ylijäämäinen, saa paljon paremmat arvosanat. Vaikka presidentit silloin tällöin tuskailivat keskuspankin tiukkaa rahapolitiikkaa, ei kukaan heistä kuitenkaan ryhtynyt avoimeen arvosteluun tai yrittänyt Greenspania pahemmin painostaa.
Toinen osa kirjasta on Greenspanin markkinafundamentalistisen aatemaailman esittelyä ja perustelua. Se varmaan vakuuttaa uskossa jo olevia, mutta tuskin käännyttää ketään. Noteerattakoon kuitenkin, että jopa Greenspan on huolissaan Yhdysvaltojen tuloerojen räjähdysmäisestä kasvusta ja varallisuuden ennennäkemättömästä kasaantumisesta. Syy ei kuitenkaan ole siinä, että hän näkisi siinä jotain väärää tai perusteetonta sinänsä, vaan huoli kohdistuu siihen että se voi synnyttää kaikenlaista markkinavihamielistä populismia, joka johtaa kongressia tekemään monia vääriä ratkaisuja. Ainoa mitä Greenspanin mielestä asialle pitää tai edes saa tehdä on koulutuksen parantaminen ja koulutetun väen maahanmuuton suosiminen, joilla parannettaisiin työmarkkinoiden toimintaa.
Greenspanilla on toisessa osiossa myös ihan mielenkiintoista ja relevanttia pohdintaa teknologian kehityksestä ja sen vaikutuksista talouden toimintaan, josta voi kuitenkin tehdä aivan erisuuntaisia johtopäätökisä kun hän tekee. The Age of Turbulence ilmestyi alunperin ennen finanssikriisiä. Kirjan taskupainokseen on lisätty kesäkuussa 2008 päivätty luku, joka kommentoi alkanutta finanssikriisiä vielä huomattavan luottavaiseen markkinoiden palautumiskykyyn ja itsesäätelyyn uskovaan sävyyn, johon viimeisen viimeisen puolentoista vuoden kehitys tuskin on antanut aihetta.
Helmikuu 2010
Yleisradion toimitusjohtaja vaihtuu
Mikael Jungner (sd) ei saanut jatkoaikaa Yleisradion pääjohtajana, vaan uuden pestin sai Lauri Kivinen (kok/Nokia). Jungneria tuskin lohduttaa se, että hänen edeltäjistään on moni muukin saanut asiallisesti ottaen potkut tuuliselta paikalta. Myönnän tuntevani paremmin Yleisradion historiaa kuin nykyisyyttä, mutta se mitä talon sisältä olen kuullut kertoo paremminkin hyvää kuin huonoa Jungnerin johtajakaudesta.
Vaikka veristä reviiritaistelua Ylen kanssa käyvän Sanoma Oy:n lehtien revittelyyn Ylen johtajanvaihdoksesta ovat voineet innoittaa vähemmän ylevät motiivit, on prosessissa ja sen tuloksessa syytäkin ihmettelyyn. Sellainenkin seikka, kun että johtajanvalinnat on siirretty pois Ylen hallintoneuvostolta hallitukselle, on jäänyt minulta rekisteröimättä. Jos Yleisradion jatkossakin halutaan toimivan eduskunnan alaisena, on tämä tehtävä syytä palauttaa vaikka uuden Lex Jahvetin kautta eduskunnan valitsemalle hallintoneuvostolle. On parempi, että tehdään politiikkaa avoimesti parlamentaarisesti valittujen edustajien vastuulla kuin suljetussa hallituskabinetissa. Vanhasen hallitus on muutoinkin kunnostautunut sillä, että se on onnistunut näennäisesti epäpolitisoimaan poliittisten nimitysten jatkamisen. Helpoimmin tähän on päästy niin, että valinnat eivät enää vahingossakaan kohdistu kehenkään vasemmistolaiseen.
Kivisen tausta kokoomuksessa tai Nokiassa ei vielä tee hänestä sellaisenaan epäsopivaa, joskaan yhdistelmä ei ole lupaava. Vielä epälupaavampi on Kivisen puolustelu Nokian Iranille myymälle puhelinsalakuuntelulaitteistolle: ”demokratioissa valvonta tapahtuu oikeuden päätöksestä rikosten selvittämiseksi”. Aivan, mutta teokraattisessa diktatuurissa, jolle Nokia laitteiston myi, se tapahtuu mielivaltaisesti poliittisten vastustajien nujertamiseksi.
20.2. 2010
Miten eduskunta ohjaa Suomen EU-politiikan sisältöä? Eduskunnan EU-vaikuttamisseminaari 17.2. 2010
Miten eduskunta ohjaa Suomen EU-politiikan sisältöä?
Olen kymmeniä kertoja ollut erilaisissa tilaisuuksissa kertomassa erilaisille ryhmille, miten EU-asioiden käsittely on Suomen eduskunnassa järjestetty. Koska tämän tilaisuuden osanottajat ovat varsin hyvin selvillä siitä, mikä tämä Suomen järjestelmä on ja minkälaisiin säädöksiin se perustuu samoin kuin siitä, miten sitä käytännössä hoidetaan, en tässä tilaisuudessa tule tätä yksityiskohtaisesti kertaamaan.
Olen yleensä esittelyn jälkeen todennut, että Suomen eduskunnan käytössä oleva EU-asioiden käsittelyjärjestelmä edustaa mielestäni pisimmälle vietyä ja muodoiltaan parhaiten toimivaa EU-asioiden käsittelyä verrattuna kaikkiin muihin EU-maihin. Varmuuden vuoksi haluan kuitenkin lisätä, että en tarkoita että järjestelmämme olisi täydellinen tai ettei meillä hyvinkin voisi olla opittavaa myös muiden EU-maiden parlamenttien parhaista käytännöistä. Perusta on kuitenkin sillä tavoin kestävä, että en ole havainnut että missään perustuslakikeskusteluissa tui muissakaan yhteyksissä olisi haluttu tämän järjestelmän säädöspohjaan tehdä isompia tai edes pieniäkään muutoksia. Viimeksi puhemiesneuvoston asettaman työryhmä päätyi eduskunnassa samaan johtopäätökseen.
Kaiken tämän läpikäytyäni olen kuitenkin jatkanut, että vaikka instrumenttimme olisi kuinka hieno tahansa – kansallisten parlamenttien paras stradivarius – niin soittotaidoton ei saa siitä yhtään parempaa ääntä irti kuin sahastakaan. Ja vielä on kysyttävä, kenen nuoteista soitamme? Vainko hallituksen nuoteista?
Soittotaidon suhteen olemme varmaan vähän jäävejä kaikki sitä arvioimaan, mutta siltä osin kun orkesterin jäseninä on pidettävä myös avustavaa sihteeristöä olen valmis antamaan heidän taidoistaan hyvin korkean arvosanan. Mutta sen, että soittaisimme vain hallituksen nuoteista katson voivani suuren valiokunnan puheenjohtajana sekä hallituspuolueen että oppositiopuolueen edustajana eri aikoina toimineena torjua.
Suomen EU-asioiden käsittelylle on ollut kaiken kaikkiaan ominaista, että Eurooppa-asioita on pyritty käsittelemään laajalla konsensuksella. Se on pohjautunut sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevaan konsensus-perinteeseen että siihen käsitykseen, että pienellä maalla on paremmat mahdollisuudet onnistua edunvalvonnassaan jos se pystyy sitä kohtuullisen yksimielisenä harjoittamaan.
Tässä on ollut erittäin suuri ero Suomen ja Ruotsin välillä, joka kuitenkin on molemmin puolin kaventumassa. Onhan selvää, että ne samat joskus kiihkeät jakolinjat jotka näkyvät kansalliset rajat ylittiväni poliittisina vastakkaisuuksina Euroopan parlamentissa, näkyvät tulevaisuudessa yhä enemmän myös Suomessa. Tämä korostuu nyt, kun EU:ssa toivon mukaan on päästy joksikin aikaa olotilaan, jossa ei tarvitse käydä jatkuvaa institutionaalisiin kysymyksiin keskittyvää hallitustenvälistä konferenssia, vaan voimme keskittyä Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen siihen, mitä unionin tulisi tehdä.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että EU-asioiden käsittely eduskunnassa muuttuisi yksinomaan tai edes pääsääntöisesti hallitus-oppositio vastakkainasetteluun perustuvaksi. Suomen kanta useimpiin EU:ssa käsiteltäviin kysymyksiin tulee jatkossakin muotoutumaan konsensus-pohjaisesti.
Suomessa ja suomalaisilla voi olla paljonkin eriäviä mielipiteitä jo EU:sta sinänsä ja kaikista sen päätöksistä. Mutta siitä riippumatta minkälaisen prosessin ja mahdollisten eriävien käsitysten kautta Suomen kanta on muodostettu, on olemassa vain yksi Suomen kanta. Sitä kantaa edustaa Suomen hallitus neuvostossa, mutta se kanta on muodostettu hallituksen ja eduskunnan vuorovaikutuksessa ja sen täytyy viime kädessä vastata eduskunnan kantaa kaikissa eduskunnan toimivaltaan kuuluvissa lainsäädäntö-, budjetti- tai sopimusten teko-asioissa.
Tämän vuoksi Suomen eduskunta ei koskaan ole ollut erityisen kiinnostunut, ei myöskään Lissabonin sopimukseen johtaneessa neuvotteluprosessissa, mistään sellaisista malleista, jotka olisivat institutionalisoineet eduskunnalle muiden kansallisten parlamenttien joukossa jonkin erityisen roolin EU:n päätöksenteossa. Emme koe mitään tarvetta siihen, että EU järjestäisi meille mahdollisuuden esittää Suomen eduskunnan kantaa komissiolle tai neuvostolle, oleellista on, että se kanta jota Suomen hallitus esittää komissiolle ja jota se neuvostossa edustaa, on aina Suomen eduskunnan hyväksymän ohjeistuksen mukainen.
Koko Unionin demokraattisen legitiimisyyden kannalta olisi toivottavaa, että tämä voitaisiin yhtä selkeästi todeta kaikissa muissakin EU-maissa.
Eduskunta voi ja sen pitää kuitenkin monin tavoin edelleen kehittää EU-asioiden käsittelykäytäntöjään. Esimerkiksi isojen ja pienten asioiden erottelukykyä ja Suomelle erityisen tärkeiden asioiden priorisointia tulee parantaa. Vaikuttamisen oikea-aikaisuuteen on kiinnitettävä enemmän huomiota. Molemmat ovat asioita joita tulee kehittää yhdessä hallituksen kanssa.
Suomi korostaa mielellään rooliaan EU:n avoimuuden kehittäjänä. Tähän liittyen on myös katsottava, onko meillä EU-asioiden käsittelyn avoimuuden suhteen myös kotimaassa parannettavaa. Voi olla että tässäkin säädöstasolla on vähän jos lainkaan muutettavaa, mutta kun katsomme kansalaisten EU-asioiden tuntemusta ja niiden seuraamis- ja myös niihin vaikuttamismahdollisuutta, niin tässä on huomattavia puutteita.
Jotkut voivat olla sitä mieltä, että suuren valiokunnan samoin kuin muiden valiokuntien EU-asioita käsitellessään tulisi pitää avoimia kokouksia. En osaa juuri tälle ajatukselle lämmetä; sen sijaan on aivan selvää että meidän tulee olla aiempaa huomattavasti aktiivisempia avoimien kuulemistilaisuuksien, seminaarien ja oman tiedottamisen suhteen. Myös säästeliäästi käytettyä mahdollisuutta viedä EU-asioita täysistunnon käsittelyyn tulee käyttää enemmän. Uutena kokeiluna järjestetään toukokuussa ensimmäisen kerran eduskunnan ja hallituksen EU-asioiden yhteisistunto Euroopan parlamentin suomalaisjäsenten mukana ollessa jonne toivomme myös komission edustajaa mukaan.
Lissabonin sopimuksen voimaantultua on Euroopan parlamentin valta kasvanut. Tämä, mahdollisten aikaisempien laiminlyöntien lisäksi, on syy siihen että Europarlamenttiin vaikuttaminen ja siihen liittyen yhteistyö Europarlamentin suomalaisjäsenten kanssa on keskeisenä teemana myös tässä seminaarissa.
