Etusivu 2010 helmikuu 2010
17.2.2010

EU ei ole eikä siitä tule sotilaallista supervaltaa

Sosialidemokraatit järjestivät tiistaina eduskunnassa hyvin onnistuneen turvallisuuspoliittisen seminaarin. Oman puheenvuoroni EU:n puolustus- ja turvallisuuspolitiikasta Lissabonin jälkeen aloitin otsikon lauseella. Se oli samalla sekä ennuste että sosialidemokraattisen tavoitetilan määrittely.

En aseta kyseenalaiseksi sitä, etteikö EU kykenisi kokoamaan vielä sellaiset taloudelliset ja teknologiset resurssit ja myös parantamaan päätöksentekokykyään niin, että se aikanaan kykenisi tähänkin. Lähtökohtani kuitenkin on, että viimeistään silloin kun tuo aika koittaa, on ajatus sotilaallisesta supervallasta käynyt niin anakronistiseksi, ettei kukaan sitä statusta enää sellaisenaan tavoittele.

Sotilaallisen supervallan ajatus on, että se kykenee harjoittamaan voimapolitiikkaa, jolla se vahvistaa omaa turvallisuuttaan ja hankkii etuja muiden toimijoiden kustannuksella. Historiassa tämä on voinut toimia pidempiäkin ajanjaksoja, vaikka kaikki imperiumit ovat aikanaan luhistuneet. Tämän päivän joukkotuhoaseiden, seitsemän miljardin ihmisen ja koko ihmiskunnan yhteisiä elinmahdollisuuksia uhkaavien maailmanlaajuisten haasteiden maailmassa voimapolitiikka ei enää toimi kuten joskus ennen. Vain sen varassa ei uusia laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvia uhkia voida torjua eikä sillä voida saavuttaa kestäviä etuja muiden kustannuksella.

Tämä ei tarkoita, etteikö voimapolitiikkaa edelleen esiintyisi, vaikka sen tuotto onkin kohta enää pelkästään tappiollinen. Se ei myöskään tarkoita, etteikö sotilaallista kriisinhallintakykyä tarvittaisi sekä konfliktien ennaltaehkäisyyn että kriisinhallinnassa, mutta se ei yksin riitä.

Tässä onkin EU:n suuri mahdollisuus. Esitin seminaarissa, että EU ottaa tavoitteekseen olla maailman johtava monialainen kriisinhallintaorganisaatio vuonna 2020. Tähän siihen on paremmat mahdollisuudet kuin Lissabonin strategian tavoitteiden saavuttamiseen, sillä itse asiassa se on tämän tavoitteen jo pitkälti saavuttanut. EU kykenee kaikkiin muihin kansainvälisiin toimijoihin verrattuna tuomaan konfliktien ennaltaehkäisyyn ja kriisinhallintaan paljon laajemman valikoiman erilaisia välineitä jotka ulottuvat sotilaallisesta kriisinhallinnasta siviilikriisinhallinnan kautta talousyhteistyöhön, kauppapolitiikkaan ja kehitysyhteistyöhön. Se mikä EU:lta vielä puuttuu on riittävä osaaminen näiden käytössä ja siksi myös tässä tarvitaan tavoitteiden asettamista ja mekanismeja, joilla varmistetaan niiden toteutuminen.

17.2. 2010

15.2.2010

Jorma Kallenautio, Lamasta uuteen nousuun. Eka-yhtymän ja Tradeka-yhtymän historia 1983-2008, SKS, 541 s., Hämeenlinna 2009

Eka- ja Tradeka yhtymien kujanjuoksu
 
Tässä Jorma Kallenaution muutoin ansiokkaassa Eka- ja Tradeka-yhtymien viimeisen 25 vuoden historiassa on yksi ammottava aukko, kun siinä ei lainkaan käsitellä osuustoimintaliikkeen periaatteita ja miten ne mahdollisesti vaikuttavat Tradeka-yhtymän toimintaan. Ehkä tämä ei välttämättä kuitenkaan ole kirjoittajan vika, vaan puute saattaa paremminkin aivan oikein ja tyhjentävästi vahvistaa sen, ettei aiheesta ole Ekaan liittyen enää mitään kirjoitettavaa. Historiantutkijan olisi kuitenkin voinut odottaa esittävän kysymyksen, vaikuttiko Ekan rappiokehitykseen ja punapääoman tuhoon osuustoimintaperiaatteiden unohtaminen vai liian pitkään niistä kiinni pitäminen.
 
Jonkinasteisen, työn tilaajan asenteita heijastavan, mutta ilmeisen oikeaanosuvan vastauksen Kallenautio kuitenkin antaa kirjoittaessaan Tradekan ja Elannon yhteistyösopimuksen päättymisen vuonna 2003 olleen sittenkin Tradekalle onnekas asia, jonka jälkeen Tradeka saattoi ongelmitta myydä valtakunnallisen E-osuuskaupan jäänteet kansainvälisille sijoitusyhtiölle. Näin tekijän mukaan siksi, että ”osuustoimintahenkisyyttä korostavan Elannon hallinnossa, jonka valmiutta markkinahenkiseen ajatteluun vielä käytännössä suuresti vähensivät Elannossa vaikuttavat vahvat poliittiset kytkökset sosialidemokraattiseen puolueeseen kuuluviin ja maan poliittisessa elämässä näkyvissä asemissa olleisiin henkilöihin, ei mitä ilmeisimmin olisi ollut vietävissä läpi yrityskauppa sijoitusyhtiölle”. Johtopäätös on muutoin oikea, joskin tässä nähty Elannon sidonnaisuus SDP:hen oli huomattavasti vähäisempää kuin se, miten Eka saattoi nojautua puolueen tukeen. 
 
Luovutin Kallenaution käyttöön omat muistiinpanoni Ekan ja Elannon yrityssaneerauskauden vaikeilta vuosilta, joita hän on kirjassa korrektisti ja muihin lähteisiin liittäen ansiokkaasti käyttänyt. Siten minulla ei tältäkään osin ole huomauttamista Kallenaution korkeatasoisesta ja  mielenkiintoisesta työstä, joka perustuu niin pitkälle objektiivisen tutkijanotteeseen kuin se ylipäätään tällaisessa tilaustyössä voi olla mahdollista. 
 
Se mikä johti E-osuuskauppaliikkeen yrityssaneeraukseen on tietenkin pitkä historia, joka alkaa jo paljon ennen vuoden 1983 Eka-yhtymän synnyttänyttä suurfuusiota. Kallenautio käsittelee toki asiantuntevasti ja avoimesti kaikkia niitä virheitä, joita uudessa liikkeessä ja sen tytäryhtiöissä Kansassa ja Hakassa tehtiin, mutta ei oikein anna vastauksia siihen miksi niitä tehtiin tai miksi niihin ei puututtu ajoissa.
 
Liikkeen kriisikehityksen dramaattiset vaiheet lokakuun 1993 kriisiviikolla käydään yksityiskohtaisesti lävitse. Viimeinen niitti oli toimittaja Harri Vänskän 18.10. Ylen radiouutisille laatima uutinen siitä, miten Eka oli ajautunut konkurssin partaalle. Uutinen käynnisti säästökassatalletusten paon, joka kaksi päivää myöhemmin pakotti Ekan hakeutumaan yrityssaneeraukseen. Kallenautio yrittää selvittää uutisoinnin taustaa ja lähteitä ja kohdistaa epäilyt ennen muuta silloiseen Kansallis-Osake-Pankkiin. Kallenautio kirjoittaa, että ”epäilyksiä jonkun tahon asialla toimimisesta oli omiaan vahvistamaan se, että Vänskä siirtyi sittemmin, helmikuussa 1995, Yleisradiosta [KOP ryhmään kuuluneen] Pohjolan tiedotusjohtajaksi”. Tällaisiin epäilyihin liittyvien sattumusten kirjaaminen ei ole toki sopimatonta tämänkaltaisessa historiankirjoituksessa. Toisaalta olisi voinut samalla tavoin kirjoittaa myös joistain Ekan ja Kansan hyväksi toimineista mahdollisista kytkennöistä. 
 
On kuitenkin vaikea uskoa, että Eka olisi ilman yhtä radiouutista selvinnyt vaikeuksistaan joutumatta yrityssaneeraukseen tai konkurssiin, eikä Kallenautiokaan niin väitä. Mutta syitä Ekan vaikeuksiin löytyy perustellusti monilta yhtymän ulkopuolisiltakin tahoilta, kuten pankkien ja monien nimeltä mainittujen pankinjohtajien ratkaisuista ja käyttäytymisestä sekä ennen yrityssaneerausta että sen aikana. Tätä kirjaa kannattaakin siksi lukea rinnan Markku Kuisman Kansallispankin historian ja muidenkin ajan talouskriisiä sivuavien teosten kanssa, jolloin ymmärtää paremmin miten monet suomalaisoloissa jättiyrityksetkin joutuivat lastuiksi raivoavan myrskyn laineilla.
 
Helmikuu 2010
 

14.2.2010

Perustuslakiuudistus vesittyy

Suurin odotuksin asetettu Christoffer Taxellin johtama perustuslakikomitea on päättänyt työnsä isojen puolueiden edustajien muodolliseen yksimielisyyteen. Tulokset olivat laihoja ja yksimielisyyskään ei välttämättä kestänyt yli allekirjoitustilaisuuden. On iso vahinko, ettei komiteassa pystytty sopimaan perustuslakiuudistuksen jatkamisesta parlamentarismia vahvistavaan suuntaan. Komitean loppumetreillä syntyi edelleen tulkinnanvaraiseksi jäänyt esitys, jonka tarkoituksena on poistaa nykyisen perustuslain valuvika, kun se ei anna selvää vastausta siihen miten päätökset kaikissa tilanteissa voidaan tehdä ja kuka niistä vastaa. Niille jotka ovat pyrkineet estämään perustuslain selkeyttämisen onkin luontevaa seuraavaksi huutaa apuun perustuslakituomioistuinta, jollaisesta haltiat meitä varjelkoot. Erityisen piinallista on, että molemmat vasemmistopuolueet ovat luopuneet parlamentaarista kansanvaltaa ajaneesta historiallisesta linjastaan ja jämähtäneet hyvin kepein ja kestämättömin perustein puolustamaan epäselvää perustuslakia ja presidentin valtaoikeuksia. Ei voi hirveästi ylpeillä sillä, jos tämä jää vasemmisto-opposition konkreettisimmaksi saavutukseksi tällä vaalikaudella. Vasemmistoliittolaisten ajatuksissa tuntuu myös kummittelevan käsitys presidentistä viimeisenä Nato-jäsenyyden poissulkevana lukkona. Tämä on virhekäsitys jo siitäkin syystä, että jos tällainen hanke joskus todella tulisi ajankohtaiseksi täytyy sen ratkaisijana viime kädessä olla Suomen kansan kansanäänestyksessä.

Tasavallan presidentti on kertonut kokeneensa, että perustuslain uudistamista koskeva keskustelu olisi kohdistunut myös hänen toimiinsa. Näinhän ei ole, sillä kuten hän itse muistuttaa, mahdolliset muutokset koskevat vain hänen toistaiseksi tuntematonta seuraajaansa. Se että keskustelu on koskettanut myös hänen esittämiään mielipiteitä on vain seurausta siitä, että hän on aktiivisesti käyttänyt toki hänellekin kuuluvaa oikeutta ottaa kantaa asiaan. 

14.2. 2010

14.2.2010

Juhlapuhe Valtiotieteen opiskelijoiden 50-vuotisjuhlaillallisilla 13.2.2010

 

Demokratian tila

Muutama vuosi sitten juhlimme Suomen yksikamarisen eduskunnan 100-vuotisjuhlia. Maailman aikanaan edistyksellisin ja kansanvaltaisin eduskuntauudistus, joka ensimmäisenä maailmassa toi myös naisille ääni- ja vaalioikeuden, ei toteutunut taivaanlahjana, vaan vaati myös Suomessa laajan kansanliikkeen joka huipentui marraskuun 1905 Suurlakossa.

Maaliskuussa 1907 toimeenpannut ensimmäiset eduskuntavaalit saivat Suomen kansan sonnustautumaan parhaimpiinsa ja lähtemään sankoin joukoin vaaliuurnille punaista viivaa vetämään. Äänestysprosentti nousi yli 70:n, joka nyky-Suomessa on taas käynyt vaikeasti saavutettavaksi.

Kaikki pohjoismaat ovat kansanliikeyhteiskuntia, joissa on erilaiset kansanliikkeet ovat pitkään toimineet yhdessä osana poliittista järjestelmää. Itse asiassa kaikilla nykyisillä poliittisilla puolueilla on juurensa yli sadan vuoden takaisissa kansanliikkeissä, jotka Suomessa järjestäytyivät viimeistään eduskuntauudistuksen yhteydessä vallankumousvuonna 1906. Suomi oli jo tätä ennen kansanliikkeiden luvattu maa, mutta vuosina 1905-1906 ne nousivat vielä suurempaan kukoistukseen.

Tämä ei koske vain työväenliikkeeseen perustuvia puolueita, jotka huolimatta jatkuvasta jäsenkadosta kuitenkin kansainvälissä vertailuissa käyvät hyvinkin joukkopuolueista. Muidenkin pohjoismaisten puolueiden juuret ovat joukkopohjaisissa kansanliikkeissä. Tämä koskee talonpoikaispuolueiden perillisiä vennamolaisuuden kaltaisine lohkoutumineen, monia vähemmistöjen puolueita, kuten Ruotsalaista kansanpuoluetta Suomessa, samoin kuin vapaamielisiä keskustalaisia puolueita joilla muualla on ollut vahvat siteet vapaakirkkoihin; se koskee myös fennomaanisesta suomalaisuusliikkeestä kasvanutta kokoomuspuoluetta. Suomen nykyisistä puolueista vain vihreät näyttävät syntyneet kokonaan tämän vanhan perimän ulkopuolella, mutta yhtä hyvin sekin voidaan nähdä nuorsuomalaisuuden, edistyksen ja liberaalien jatkeena.

Sata vuotta sitten maa oli täynnä muitakin kansanliikkeitä: oli nuorisoseuraliike, oli osuustoimintaliike, oli herätysliikkeitä, maatalousseuroja, urheiluliike, erilaisia kulttuuriharrastuksia edustaneita liikkeitä, unohtamatta aikansa todellista mahtiliikettä eli raittiusliikettä. 

Tänään kaikki nämä ovat vain varjo entisestään. Tärkein poikkeus on yli miljoonajäseninen ammattiyhdistysliike, mutta se ei enää edusta läheskään samankaltaista intohimoista sitoutumista kuin enimmillään yli 160 000 jäsentä vuoden 1918 alussa koonnut silloinen Suomen Ammattijärjestö. Kansalaisjärjestöjen jäsenmäärän pudotus on kuitenkin kaikista näyttävintä poliittisten puolueiden osalta.

Sosialidemokraattisen puolueen jäsenmäärä nousi ensimmäisen kerran lähes sataantuhanteen vuonna 1907 ja suurimmillaan puolueella on vuonna 1976 ollut yli 100 000 jäsentä. Sen jälkeen jäsenmäärä on kutakuinkin puolittunut. Muissa puolueissa kato on ollut samansuuntaista. Kun keskustalla enimmillään 70-luvun lopulla oli yli 300 000 jäsentä on luku pudonnut ehkä n. 170 000:een; kokoomuksen jäsenmäärä on myös samassa ajassa liki puoliintunut 77 000:sta n. 40 000:een; Rkp:llä on ollut enimmillään yli 50 000 jäsentä, nyt n. 30 000; SKDL/SKP:llä enimmillään yli 60 000, nyt alle 10 000. Vain vihreät ovat lisänneet jäsenmääräänsä, joka on peräti yli 3000!

Lukujen tarkkuus ei ole olennaista, olennaista on kaikkia yhdistävä vahva laskusuuntaus. Aivan samanlaista laskua on puoluejäsenten määrässä tapahtunut myös Ruotsissa, sosialidemokraattien osalta se on ollut jopa paljon dramaattisempaa kuin Suomessa.

Mitä tällaisesta kehityksestä sitten tulisi ajatella demokratian kannalta? Is the Party really over? Ja jos on, niin missä sitten jatkamme kansanvallan bileitä?

Tässä kohdin haluan painokkaasti todeta, että en ole tähänastisesta historiasta löytänyt ainoatakaan esimerkkiä aidon demokratian nimen ansaitsevasta valtiosta, jonka poliittisen järjestelmän yksi tunnusmerkki ei olisi vapaasti perustettujen ja toimivien puolueiden kilpailu vapaissa ja rehellisissä vaaleissa.

En esitä tätä näin kategorisesti siksi, että olisi erityinen tarve torjua niitä viime vuosisadan ideologeja, joilla oli tapana väittää että yksipuoluejärjestelmät, olivat ne sitten kommunistisia, fasistisia tai nationalistisia nimikkeiltään, olivat jotenkin parempia kuin monipuoluedemokratiat, jotka eivät eritoten 20- ja 30-luvulla välttämättä aina voineet viitata kovin vakuuttaviin tuloksiin vakauden, hyvinvoinnin ja hyvän hallinnon tuottajina. Tuolloinhan yksipuoluejärjestelmien apologisteilla oli tapana väittää, että niiden autoritaariset ja totalitaariset järjestelmät olivat jollain käsittämättömällä tavalla ratkaisseet luokkaristiriidat ja poistaneet muut konfliktit yhteiskunnistaan kokoamalla kansakunnan harmonisesti yhteen ainoan sallitun puolueen kaikenkattavaan syleilyyn, yleensä viisaan ja kaikkivoivan Suuren Rakkaan Johtajan alaisuudessa.

Tänäänkin löytyy maailmasta tällaisia paikkoja. Korean Demokraattinen kansantasavalta voi olla lajinsa äärimmäistapaus, mutta ei sen ainoa esimerkki. Kiina on sen rinnalla paljon kehittyneempi ja osaavampi ja taloutensa saavutuksilta suorastaan ihailtavan hyvin hallittu maa, mutta se on joka tapauksessa myös epädemokraattinen yksipuoluemaa. Kiinan hallitus ei enää yritä oikeuttaa järjestelmäänsä Marxismi-Leninismillä tai millään muullakaan ideologialla, vaan kuvaamalla sitä hallitusjärjestelmäksi, joka ei ole ainoastaan tarpeen kiistattoman taloudellisen menestyksen tuottajana, vaan on myös ainoa luotettava tapa, jolla näin valtaisaa maata voidaan johtaa ja ylipäätään pitää koossa vakaalla tavalla.

Monipuoluejärjestelmää ei enää tarvitse, ainakaan eurooppalaisessa kontekstissa, puolustaa sen kanssa kilpailevia yksipuoluejärjestelmiä vastaan. Tänään tätä puolustusta tarvitaan siksi, että useimmissa ellei kaikissa vakiintuneissa eurooppalaisissa demokratioissa on nähtävissä kasvaa demokraattisiin instituutioihin yleensä ja poliittisiin puolueisiin erityisesti kohdistuvaa tyytymättömyyttä.

Tällainen tyytymättömyys näkyy useimmiten vaaliosallistumisen jatkuvana heikkenemisenä ja enemmän tai vähemmän avoimena poliittisten johtajien halveksuntana, mutta ei vielä juurikaan vaatimuksina demokraattisten instituutioiden viraltapanosta ja korvaamisesta autoritaarisilla tai totalitaarisilla järjestelmillä, ilman useampia tai edes yhtä poliittista puoluetta. Useimmat puoluepolitiikkaan tyytymättömät eivät esitä vaatimuksia yksipuoluejärjestelmästä tai muutoin autoritaarisesta järjestelmämuutoksesta, vaan paremminkin he kaipaavat jonkinlaista suoraa demokratiaa, joka antaisi kansalaisille suoran vaikutusmahdollisuuden poliittisten toimijoiden ohitse.

Siitä riippumatta miten oikeutettua tällainen tyytymättömyys on tai ei ole, ovat poliittiset puolueet kuitenkin välttämätön ehto millekään todelliselle demokratialle. Sitä ovat myös lakiasäätävät kansanedustuslaitokset, siitä riippumatta miten korruptoituneina, epäpätevinä tai vain tyhminä me kulloisiakin edustajiamme pidämme.

Mutta poliittiset puolueet ovat vasta välttämätön, eivät riittävä ehto aidon demokratian toteutumiselle. Maailmassa on lukuisia maita, joissa järjestetään näennäisen avoimia vaaleja, joihin osallistuu lukuisia eri puolueita, mutta jotka eivät siitä huolimatta täytä aidolle demokratialle asettamiamme vaatimuksia, mutta tämä ei ole tässä pointti. Pointti on paremminkin se, että myös pohjoismaiden kaltaiset valtiot, joiden me uskomme täyttävän kaikki todellisen demokratian tunnusmerkit vapaine lehdistöineen ja ilman minkäänlaista vaalitulosten manipulointia, olisivat myös aika surkeita tapauksia ilman perinteisen poliittisen järjestelmän ja siinä toimivien poliittisten puolueiden rinnalla elävää ja joskus sen ja sen toimijoita näyttävästi haastavaa vapaata kansalaisyhteiskuntaa.

Siksi on tärkeätä, ettei poliittisia puolueita ja edustuksellista demokratiaa yhtäällä ja kansalaisyhteiskunnan toimintamalleja toisaalla pidettäisi suinkaan toistensa vastakohtina, vaan molempia välttämättöminä demokraattisissa yhteiskunnissa. Jokainen voi tietysti vapaasti tehdä valintansa sen kumman piirissä ja missä suhteessa haluaa oman yhteiskunnallisen vaikuttamisensa toteuttaa, mutta tärkeätä on, ettei samalla kiellä tai aseta kyseenalaiseksi myös toisen oikeutusta ja tarpeellisuutta.

Ensimmäisissä yksikamarisen eduskunnan vaaleissa yli 70:n noussut äänestysprosentti laski seuraavissa vaaleissa niin, että se vuoden 1913 vaaleissa oli enää vähän päälle 50 prosenttia. Lähelle 70 prosenttia se nousi jälleen toisena vallankumousvuonna 1917, mutta pysyvästi päälle 70:n se nousi vasta toisen maailmansodan jälkeen ollen korkeimmillaan yli 85 prosenttia vuoden 1962 noottikriisivaaleissa. Sen jälkeen se on laskenut tasaisesti ja oli viimeksi vain vähän päälle 2/3.

Koska korkeat äänestysprosentit näyttävät liittyvän kriisikausiin olisi helppo johtopäätös se, että silloin kun ihmisillä menee hyvin, ei ole niin tarvis äänestääkään. Helppo, mutta väärä: tunnetusti ne ihmiset joille menee hyvin, ovat myös ahkerimpia äänestäjiä – kuten Kauniaisissa ja Espoon kultahammasrannikon äänestysalueilla – ja ne, joilla ongelmat kasaantuvat äänestävät vähiten – kuten niissä Vantaan ja Itä-Helsingin lähiöissä, joissa jännitetään kumpi on suurempi, äänestys- vai työttömyysprosentti.

On myös hyvin ilmeistä, että ihmiset lähtevät helpommin äänestämään silloin, kun kokevat myös suoraan voivansa vaikuttaa asioihin. Siten äänestysprosentin jatkuva lasku ennen ensimmäistä maailmansotaa selittyy paljolti ihmisten pettymyksellä siihen, ettei eduskunnalla ollutkaan todellista valtaa edes hallituksen asettamiseen, vaan tämä valta oli ja pysyi Venäjän itsevaltiaalla keisarilla. 

Tämän päivän Suomessa ja maailmassa yksi syy aleneviin äänestysosanottolukuihin voi hyvin olla globalisaatio ja siitä seuraava tunne, että ei kannata äänestää vaaleissa, joissa valittava parlamentti on kuitenkin anonyymien globalisaatiovoimien armoilla, vailla todellista päätäntävaltaa.

Asian voi ilmaista niinkin, että demokratia on ollut kansallinen projekti ja silloin voi kysyä toimiiko sen enää globalisoituneessa maailmassa. Tapahtunut muutos on todellinen ja merkittävä, mutta ei suinkaan sellainen, että se olisi tehnyt kansallisesta demokratiasta merkityksettömän. Ensinnäkin tätä kansallisen liikkumatilan kaventumista on myös houkuttelevaa tarkoituksenmukaisuussyistä liioitella. Se, onko meillä vielä hyvinvointivaltiota viiden vuoden päästä, on edelleen ensi sijassa suomalaisten ja heidän vaaleissa ilmaisemansa tahdon asia.

Kansallinen demokratia ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan myös sellaista parempaa globalisaation hallintaa, jossa tarvitaan sekä parempia välineitä ylikansallisten markkinavoimien ohjaamiseen ja ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävän kehityksen maailman laajuiseen toteuttamiseen, että tällaisen koko maailman tulevaisuutta koskevan päätöksenteon demokratisointia.

Ylikansallinen demokratiavaatimus ei kuitenkaan tule nähtävissä olevassa tulevaisuudessa johtamaan yleisillä maailmanlaajuisilla vaaleilla valittuun maailmanparlamenttiin ja sen luottamusta nauttivaan maailmanhallitukseen. Siksi demokratian on toteuduttava kansallisella tasolla niin, että mahdollisimman moni globalisaation hallintaan hallitusten välisessä yhteistyössä osallistuvan maan hallitus toimii aidolla demokraattisella mandaatilla, sillä tämä tulee vielä pitkään olemaan se tapa, jolla maailmanlaajuista yhteistyötä tehdään.

Pitkässä juoksussa ja erityisesti kylmän sodan päättymisen jälkeen on niiden ihmisten määrä, jotka voivat vapaissa ja rehellisissä vaaleissa valita tai vaihtaa hallituksensa kasvanut suuremmaksi kuin koskaan ennen historiassa, sekä absoluuttisina lukuina että osuutena kaikista maailman ihmisistä. Tämä on ilahduttavaa, mutta samalla on myös todettava, että kehitys ei ole enää muutamiin vuosiin jatkunut samansuuntaisena, vaan olemme nähneet myös takaiskuja ja uusia demokratian rajoituksia.

On myös niin, että demokraattisesti valituille hallituksille on usein aivan liian helppoa jättää parlamentaarinen vastuukate kotimaahan silloin, kun ne osallistuvat kansainvälisiin neuvotteluprosesseihin tai kansainvälisten järjestöjen työhön.

Tämä on koskenut Euroopan unionia, joka on kuitenkin ainoana kansainvälisenä järjestäjänä yrittänyt käydä käsiksi niin sanottuun demokratiavajeeseen. Tämän pyrkimyksen tärkeimpänä ilmentymänä ei voi kuitenkaan pitää vielä Euroopan parlamenttia ja sen suoraa kansanvaalia, vaan demokratiavajeen kannalta tärkeintä on edelleen se, että kansalliset parlamentit voivat avoimesti ja täysmääräisesti valvoa ja ohjeistaa hallitustensa toimia Unionin päätöksenteossa. Tähän me olemme Suomessa pyrkineet EU-jäsenyytemme alusta alkaen ja olemme luoneet EU-asioiden käsittelyjärjestelmän, joka edustaa koko Unionissa pisimmälle vietyä EU-asioiden parlamentaarista kontrollia.

Instrumentti on hyvä, mutta parhainkin stradivarius kuulostaa sahalta jos ei ole soittotaitoa tai ainakin vieraalta jos valitsee väärät nuotit. Tämä koskee demokratian toimintaa laajemminkin. Ketä kiinnostaa osallistua orkesterin vaaliin, jos se uudessa kokoonpanossakin vaalien jälkeen soittaa samoista, esim. Washingtonin konsensuksen nimellä tunnetuista nuoteista kuin edeltäjänsäkin?

Tästä on kyse silloin, kun Suomessa nykyisin ennätykselliset 35 prosenttia ihmisistä ei osaa tai halua puoluekannatusta mittaavissa gallupkyselyissä nimetä ainuttakaan puoluetta, jota voisivat kannattaa. Näitä ihmisiä ei tule syyllistää. Poliittisen järjestelmän ja siinä toimivien puolueiden on itse mentävä peilin eteen ja katsottava mitä vikaa niissä on, jos ne eivät kyllin selvästi ja uskottavasti osaa  perustella asiaansa.

Kysymys ei ole siitä, etteikö politiikka kiinnostaisi ihmisiä ja etteivätkö he ymmärtäisi sen vaikutusta omaan elämäänsä, he eivät vain usko siihen, että nykypolitiikka tarjoisi todellisia vaikutusmahdollisuuksia. Presidentin suora kansanvaali tarjoaa, ja siksi presidentinvaaleissa äänestysprosentti voi olla huomattavasti korkeampi kuin eduskuntavaaleissa, kuntavaaleista ja europarlamentin vaaleista puhumattakaan. Varjopuolena tässä on kuitenkin populistis-monarkistinen haikailu yhden ihmisen isännyyttä/emännyyttä toteuttavan vahvan presidentinvallan perään, mikä on myös seurausta siitä, ettei laajempaa edustuksellista demokratiaa enää mielletä osallistuvaksi demokratiaksi, vaikka ne ovat, tai ainakin niiden pitäisi olla, saman kolikon kaksi puolta.

Puolueiden tarjoamat perinteiset poliittisen toiminnan muodot eivät riitä, eivät houkuttele eivätkä edusta todellista vaikuttamista nykymaailmassa. Omassa puolueessani perinteistä toimintamallia, jolla se puoluejohtonsa valitsee, voi edelleen luonnehtia menettelytapavaliokuntademokratiaksi. Se tulee haastaa suoralla demokratialla, jossa puolueen johtotehtävät täytetään kaikille jäsenille avoimella jäsenvaalilla. Kun puolueet vielä usein asettavat eduskuntavaaliehdokkaansa piirikokousten kabinettiratkaisuina ja parhaimmillaan jäsenvaalilla, voisi seuraavaksi rohkaistua ja ottaa askel avoimen esivaalin suuntaan, johon saavat osallistua kaikki kyseisen vaalipiirin äänioikeutetut, jotka ovat nimellään rekisteröityneet ao. puolueen kannattajiksi.

Suora demokratia ei korvaa edustuksellista demokratiaa, mutta se voi antaa koko kansanvaltaiselle järjestelmälle lisää legitimiteettiä ja vahvistaa uskoamme siihen, että jossain voisi todellakin olla olemassa ”change we can believe in”.

13.2.2010

Mihin maailma on menossa – ja vieläkö se voidaan pelastaa? Aistorian ja yhteiskuntaopin opettajien Kleio-lehdessä, pohjautuu luentoon HYOL:n ja SAK:n valtakunnallisilla koulutuspäivilla, Kiljava 13.2.2010

Useimmat meistä ovat varmaan jossain vaiheessa joutuneet jonkinlaisen ”seis maailma – tahdon ulos” -tunteen valtaamiksi. Maailman kriisit -finanssikriisi, talouskriisi, ruokakriisi, energiakriisi, demokratian kriisi, ilmastokriisi jne. – tuntuvat joskus niin päälle kaatuvilta, että on houkutus ajatella, että niistä voisi selviytyä eristäytymällä omaan nurkkakuntaansa siitä maailmasta, johon kriisit ja pahat asiat liittyvät. Tällainen mahdollisuus, jos sitä koskaan on ollutkaan, on jo kauan aikaa sitten lakannut olemasta.

Jos siis uhkiksi kokemastamme pahasta ja ikävistä asioista ei voi yksin eikä pienessä ryhmässä, eikä edes isonkaan valtion rajojen taakse linnoittautumalla irrottautua, niin osaammeko kuitenkaan torjua niitä ja korjata asioita maailmanlaajuisessa yhteistyössä, jota kautta vain on mahdollista antaa myönteinen vastaus kysymykseen, onko maailma ylipäätään vielä pelastettavissa?

En esitä tätä kysymystä Kööpenhaminan ilmastokokouksen epäonnistumisen innoittamana. Se antaa sille kylläkin ajankohtaisuutta, mutta toisenlainenkaan tulos kokouksesta oikeudellisesti sitovine sopimuksineen pitkälle menevistä päästövähennyksistä ei olisi tehnyt kysymystä aiheettomaksi. Uhkaavasti etenevä ihmisen toimintojen aiheuttama ilmastonmuutos ei ole ainut syy kysymyksen esittämiseen, mutta se on kuitenkin asia, joka konkreettisemmin kuin mikään muu on herättänyt useimmat ihmiset ottamaan maailman tuhon, tai oikeammin ihmislajin olemassaolon jatkumiseen kohdistuvan uhan, vakavasti otettavana mahdollisuutena.

Ihmiselle tyypillistä on, että moni meistä turvautuu tällaisen mahdollisuuden edessä kieltävään torjuntareaktioon, kuten koko ihmisperäisen ilmastomuutoksen olemassaolon kieltävät skeptikot.   Se, onko ilmastomuutos tosiasia tai se, missä määrin se perustuu ihmisen toimintoihin, samoin kuin se, minkälaisia seuraamuksia siitä voi olla, ei ole uskon, vaan tieteen asia. Mutta vaikka tiede ei anna yksiselitteistä vastausta kaikkiin ilmastomuutokseen liittyviin kysymyksiin, antaa se kuitenkin niin ylivertaisen selkeän näkemyksen, että olisi täysin edesvastuutonta olla ottamatta sitä huomioon ja olla toimimatta sen mukaisesti ilmastomuutoksen estämiseksi.

En ennusta maailmanloppua. Tosin siltä osin, kun maailmanloppu koskee elämää tämän aurinkokunnan tällä planeetalla, tiedämme että se on joskus joka tapauksessa edessä. Iankaikkinen elämä on mahdottomuus. Maailman pelastaminen on siis joka tapauksessa ajallisesti rajallinen projekti, joskin nykytiedon valossa niin pitkäaikainen, ettei sen rajallisuudella ole merkitystä.

Haluan kuitenkin perustella tätä kysymystä ja sitä, miksi emme voi tähänastisen luonnontieteellisen tai muun historiallisen tiedon perusteella sulkea pois mahdollisuutta, että ihminen onnistuisi tekemään lopun ainakin inhimillisestä elämästä siinä muodossa, kun siihen maapallolla olemme tottuneet. Kysymys ei ole uusi, ja useimmiten se on liitetty siihen, kykeneekö ihminen ennakoimaan ja hallitsemaan kaikkia niitä seurauksia, joita teknologian kehitys ja käyttö tuottavat. Maailmankirjallisuudesta löytyy toki paljon toteutumatta jääneitä ennustuksia tuhoista, joille on jälkikäteen helppo hymyillä. Paljon olennaisempia ovat kuitenkin oikeassa olleet varoittajat, joiden varoitukset johtivat korjausliikkeisiin. Jälkimmäisiin lukeutuu Rachel Carsonin klassikko Hiljainen kevät vuodelta 1962, edellisiin on nykyisin tapana lukea Rooman Klubin ensimmäinen raportti Kasvun rajat vuodelta 1972, jonka tietokoneajot raaka-aineiden ehtymisestä ovat moneen kertaan joutuneet häpeään, mutta kenties kirja on myös yhtä lailla luettavissa ainakin osittain korjausliikkeitä aikaansaaneisiin teoksiin, jonka perusteesi sittenkin on oikea.

Merkittävimpiin filosofisiin puheenvuoroihin edistyksen, tekniikan ja tieteen ongelmista kuuluu G.H. Von Wrightin Vetenskap och förnuft vuodelta 1986, jota silloinen poliittis-taloudellinen eliittimme syytti ”romanttisen antiteknologian” ilmentymäksi. Kuitenkin se, mitä von Wright esitti, oli kvalitatiivinen arvio ajan kehitystrendeistä ja siitä, mihin ne johtaisivat. Se ei ollut ennusteeksi tarkoitettu, mutta monet pahastuivat syvästi siitä, että hän mainitsi mahdollisuuden, että ihminen voidaan lajina ajatella häviävän ja kysyi, onko teollinen tuotantomuoto ihmiselle lainkaan sopiva. Kysymys oli epäilemättä provokatorinen, muttei kuitenkaan sellainen, että se olisi oikeuttanut kaikista jyrkimpiä n reaktioita. Minäkin osallistuin silloin syntyneeseen keskusteluun yhdellä von Wrightiä puolustavalla puheenvuorolla, vaikkei hän nyt mitenkään juuri minun tukeni tarpeessa ollut.

Sittemmin olen koettanut miettiä suhdettani teknologiaan. En silloin enkä nyt ilmoittaudu sen vastustajaksi, sillä päinvastoin näen tieteen, osaamisen ja teknologian tehostetun hyväksikäytön välttämättömäksi, jos maailma halutaan pelastaa. Kyseenalaistan kuitenkin sellaisen teknologisen determinismin, joka määrää, että kaikki, mikä on teknisesti mahdollista tehdä tulee myös ottaa käyttöön, samoin kuin sellaisen teknologiauskon, joka ajattelee, ettei ole sellaista ongelmaa, johon teknologinen kehitys ei toisi vielä ratkaisua.

Siten kyseenalaistan myös sellaiset teknologiset ratkaisut ilmastomuutokseen, kuten ydinvoiman ja siitä syntyvän radioaktiivisen jätteen työntämisen maan alle, samoin kuin hiilidioksidin talteenoton ja työntämisen maan alle – molemmat kun edellyttävät sellaista tuhansien vuosien päähän ulottuvaa varmuutta pysyvyydestä, jota kukaan ei voi antaa. Näidenkin käyttö voi silti olla hyväksyttävissä ylimenokauden ratkaisuna nopeuttamaan siirtymää kestävään energiatalouteen, mutta ei silloin, kun niiden tarkoitus on lykätä tämän välttämättömyyden ja siihen väistämättä liittyvien elintapamuutosten kohtaamista.

Aseteknologian asema

 

Aseteknologian kehitys ja sodat ovat eniten tuottaneet erilaisia apokalyptisia visioita. Tappaminen lakkaisi jo vuosisatoja sitten olemasta käsityötä, mutta jo ennen ruudin keksimistäkin oli pelkin käsivoimin mahdollista tuottaa kansanmurhan mittasuhteisiin yltänyttä tuhoa. Aivan uuden ulottuvuuden asetekninen kehitys saavutti vasta viime vuosisadalla, kun nykyaikaiset joukkotuhoaseet keksittiin. Atomipommia käytettiin sodassa kaksi kertaa jo heti sen jälkeen, kun se kehitettiin käyttökuntoon vuonna 1945, ennennäkemätöntä ja nopeata tuhoa aiheuttanein seurauksin, mutta noista ajoista on ydinaseiden kehitys sekä niiden oman tuhovoiman että niiden kantolaitteiden osalta yltänyt monikymmenkertaiseen tuhovoimaan. Sen jälkeen ydinaseita ei kuitenkaan ole sodassa käytetty, sillä Yhdysvaltojen ydinasemonopolin murruttua oltiin kohta tilanteessa, jossa ydinaseisiin ensimmäiseksi turvautuva osapuoli altisti myös itsensä sietämättömän tuhon uhan alle toisen puolen vastaiskukapasiteetin takia. Se, ettei kylmä sota missään vaiheessa muuttunut kuumaksi perustui osittain juuri tähän MAD-doktriiniin – Mutually Assured Destruction   – eli molemminpuolisen tuhon tasapainoa ylläpitävään mahdollisuuteen.

Ydinsodan pelko on kylmän sodan päättymisen jälkeen väistynyt, mutta uudeksi uhaksi on muodostunut joukkotuhoaseiden leviäminen ja se mahdollisuus, että ne päätyvät myös ei-valtiollisten toimijoiden, kuten terroristien käsiin. On kuitenkin hyvä muistaa, että ydinaseita ja muita joukkotuhoaseita on suurvaltojen varastossa edelleen sellainen määrä, että murto-osakin siitä riittäisi inhimillisen elämän tuhoamiseen maapallolta. Ydinsulkusopimus ei ole vain velvoite pidättyä ydinaseiden hankinnasta, vaan myös vanhoille ydinasevalloille velvoite edetä ydinaseriisunnan toteuttamiseksi.

Väestökehitys muuttaa maailmaa

 

Maailmassa, jossa meitä ihmisiä on kolminkertainen määrä siihen nähden, mitä 60 vuotta sitten ja seitsenkertainen määrä kuin 200 vuotta sitten, keskinäinen riippuvuus sekä hyvässä että pahassa on tosiasia, josta yksikään maa eikä alue ei voi irtisanoutua, oli kyse sitten ydinaseistetusta supervallasta tai pienimmästä kääpiövaltiosta, ei vaikka kuinka sitä haikailisikin.

Väestönkasvun merkitystä ei voi sivuuttaa eikä aliarvioida. Maailman väkiluku tulee nousemaan vielä nykyisestä melkein seitsemästä miljardista ainakin yhdeksään tai kymmeneen miljardiin ihmiseen ennen kuin se voi tasaantua. Tämä merkitsee aivan uutta haastetta sekä sille, miten ihminen yhtenä lajina järjestää rinnakkaiselonsa muun luonnon kanssa, että sille miten ihmisyhteisöt, valtiot ja kansakunnat, järjestävät keskinäisen kanssakäymisensä.

 

Väestönkasvun merkitys vaikuttaa vielä dramaattisemmalta, kun tarkastellaan yksittäisiä maita.

 

Egypti

Etiopia

Kenia

Jemen

Pakistan

1950

21,5 milj.

18,5 milj.

6 milj.

4 milj.

41 milj.

2009

83 milj.

83 milj.

40 milj.

24 milj.

180 milj.

2050

130 milj.

174 milj.

85 milj.

54 milj.

335 milj.

Mitään aiempaa tietoa tai kokemusta siitä, miten ihmisten ja luonnon ja ihmisyhteisöjen rinnakkaiselo liki kymmenen miljardin ihmisen maailmassa toimii, ei ole olemassa. Sen kuitenkin tiedämme, että tähänastinen tapa on yhä pahenevassa ristiriidassa kestävän kehityksen kanssa. Parisataa vuotta sitten alkanut ns. teollinen vallankumous on tuottanut koko ajan uusia ja yhä tehokkaampia tapoja, jolla ihminen on ottanut käyttöönsä luonnonvaroja, muokannut niistä haluamiaan asioita ja samalla tuottanut yhä kasvavan määrän ympäristöön palautuneita jätteitä, päästöjä ja myrkkyjä. 200 vuotta sitten maailmassa eli vain miljardi ihmistä, ja heistäkin vain pieni osa eli muuta kuin lähes täydellisesti luonnon ehdoilla tapahtuvaa elämää.

 

Parin sadan vuoden ajan on ihmisten määrä ja heidän toimintojensa vaikutus ympäristöön ja sen ekologiseen tasapainoon kasvanut eksponentiaalista tahtia. Kesti hyvin pitkään ennen kuin vähitellen olemme havahtuneet huomaamaan, että tapa, jolla ihmiskunta käyttää luonnonvaroja ei ole huolehtinut uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskyvyn säilyttämisestä eikä ottanut huomioon uusiutumattomien luonnonvarojen ehtymistä. Nyt kysytään myös, minkälaisia korjaamattomia vaurioita vuosisatoja kiihtyneenä jatkunut teollisten päästöjen, jätteiden ja myrkkyjen kylväminen ympäristöömme on kasaantuessaan aiheuttanut ja miten ne vielä voivat ilmetä. Varmaa vastausta tähän emme voi tietää. Siten voi olla, että meillä parhaassakin tapauksessa on enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimusten mukaisiksi. Painotan kaikkia kolmea, sillä vaikka ekologinen kestävyys onkin kaiken elämän perusta, ei sitä saavuteta ilman sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä.

 

Jos aikaraami on parhaassakin tapauksessa paljon kireämpi  kuin mitä ajatellaan, niin huonoimmassa tapauksessa on jo liian myöhäistä. Tätä emme kuitenkaan voi tietää, ja vaikka joku sitä mieltä olisikin, niin hänen velvollisuutensa olisi kuitenkin koettaa toimia niin kuin se edelleen olisi mahdollista. Juice Leskinen sanoi sen eräässä sanoituksessaan näin:

”Kuule istuta vielä se omenapuu, vaikka tuli jo tukkaasi nuolee; vaikka huomenna saaste jo laskeutuu, vaikka huomenna aurinko kuolee”

 

Kansallisvaltioiden maailma ja globalisaation hallinta

Väestönkasvu ja se miten järjestämme toimintamme 9-10 miljardin ihmisen maailmassa, on globalisaation hallinnan suurin haaste. Se haastaa myös ns. westfalenilaisen muodollisesti suvereenisiin valtioihin jakaantuneen maailman toimintamallit. Se koskee erityisesti voimapolitiikkaa. Sotilaallinen voimankäyttö, sillä uhkaaminen ja siihen varautuminen on myös tullut tiensä päähän. Voimapolitiikan etiikka on tietenkin aina ollut kestämätöntä, mutta sillä on historiassa kieltämättä voitu saavuttaa pitkäaikaisia sukupolvienkin yli kestäneitä etuja siinä paremmin menestyneelle ryhmälle ja vallankäyttäjälle. Silti kaikki sen varaan rakennetut imperiumit ovat aina ennemmin tai myöhemmin myös tuhoutuneet.

Joukkotuhoaseiden aikakaudella ei kukaan voi turvata etujaan tällaisia aseita käyttämällä, mutta myös tavanomaisin asein harjoitettu voimapolitiikka on jälkiteollisissa yhteiskunnissa ja globaalin keskinäisriippuvuuden maailmassa käymässä tehottomaksi. Raaka-ainelähteiden valtaaminen ja toisten kansojen alistaminen ei enää tuota eikä takaa hyvinvointia valloittajille, ja ylipäätään on mahdotonta osoittaa sellaista kansallista etua, joka olisi kestävästi toteutettavissa muiden kansojen kansallisten etujen kustannuksella. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei voimapolitiikkaa edelleen käytettäisi. Siksi globalisaation hallinnan keskeisiä haasteita on konfliktien ennaltaehkäisy ja monialaisen kriisinhallintayhteistyön vahvistaminen, samoin kuin kansainväliseen oikeuteen, YK:n peruskirjaan ja monenkeskiseen yhteistyöhön sidotun ja tarkoin kriteerein rajatun suojeluvastuun toteuttamiseksi. Maailma ei enää saa seistä Ruandan tai Srebrenican kaltaisten kansanmurhien ja verilöylyjen toimettomana sivustakatsojana.

Globalisaation hallinnan agendalle kuuluvat myös sekä tavanomaisiin ja joukkotuhoaseisiin kohdistuvan aseriisunnan edistäminen että kansainväliseen asekaupan rajoittaminen. Kansainvälistä oikeusjärjestystä on vahvistettava ja valvottava niin, että ihmisoikeusrikkomuksiin tai sotarikoksiin syyllistyneet saadaan kaikkialla oikeuteen vastaamaan teoistaan, olivat he sitten Hamasin tai Israelin armeijan, al Qaidan tai Blakwater-yhtiön nimissä toimineita.

Syyskuun 11. päivän 2001 jälkeen terrorismi nousi joksikin aikaa kansainvälisen yhteistyön keskiöön ja siellä se on edelleenkin. Bushin USA julisti ”sodan terrorismia vastaan”, mutta vaikka kaikki Euroopassa  ja koko maailmassakin solidarisoituivat terrori-iskun kohteeksi joutuneiden Yhdysvaltojen kanssa, emme me Euroopassa – Tony Blairia lukuunottamatta – menneet mukaan tähän sotaisaan retoriikkaan. Euroopassa ymmärrettiin, ettei terrorismin uhkaa nujerreta vain aseellisin keinoin, vaikka niidenkin käyttö esim. Afganistanissa kv. terrorismikeskusta suojelleen Taliban-hallinnon kaatamiseksi oli perusteltua ja oikeutettua ja sillä oli YK:n turvallisuusneuvoston valtuutus. Irakissa, jossa Saddamin väitettyjä joukkotuhoaseita ja terrorismiyhteyksiä käytettiin valheellisesti sodan perusteena, ei tätä oikeutusta eikä valtuutusta ollut.

Sekä Irak että Afganistan osoittivat, että sotilaallinen ylivoima tuottaa kyllä ensimmäisessä vaiheessa tulosta, mutta ei pysyvää vakautta. Afganistanissa jatkuva sota ei turvaa ole tuonut, eikä myöskään sitä demokratiaa ja ihmisoikeuksien kunnioitusta, jolla kansainvälistä väliintuloa on perusteltu. Tästä seuraa, että myöskin me Suomessa joudumme vakavasti pohtimaan, vieläkö ne edellytykset ovat voimassa, joiden vuoksi mekin päätimme aikanaan operaatioon osallistua.

Myöskään terrorismi-uhan torjunnan kannalta on kyseenalaista, onko USA:n ”sota terrorismia vastaan” onnistunut uhkaa vähentämään. Voi olla, että käytetyt voimatoimet, mustavalkoinen ”joka ei ole meidän puolellamme, on meitä vastaan”-retoriikka ja se, miten Yhdysvallat Bushin aikana

suorastaan yritti laillistaa kidutuksen, on synnyttänyt enemmän uusia terroristeja kuin surmannut tähänastisia. Onneksi presidentti Obaman hallitus on muuttunut ratkaisevasti amerikkalaisten politiikkaa. Obaman hyvät aikeet ovat sinänsä olleet tunnustuksen ja kiitoksen ansainneita, vaikka Nobelin rauhanpalkintoa ei ennen ole jaettu vain aikeiden, vaan aikaansaannosten perusteella, joihin Obamalla on toki edelleen kaikki mahdollisuudet.

Globalisaation hallinta

Siitä, mitä globalisaatiolla ymmärrämme ja mitä siitä pidämme, on varsin erilaisia mielipiteitä.

Globalisaation hallintaa kannattaa siksi lähestyä hyvin käytännöllisenä kysymyksenä ja puhua siitä, mitä nyt ja lähitulevaisuudessa siltä odotamme ja miten se saadaan aikaiseksi. Se, mitä eri talousjärjestelmistä ajattelemme ja tulisiko kapitalistinen maailmantalous korvata sosiaalisemmalla ja ekologisesti vastuullisemmalla mallilla, ja jos niin minkälaisella, ei ole yhdentekevä kysymys. Samoin kysymys globaalista demokratiasta on tärkeä eikä ole väärin katsoa, että yleisillä vaaleilla valittavan ja ylikansallisiin päätöksiin oikeutetun maailmanparlamentin luottamusta nauttiva hallitus voisi olla ihanteellinen tapa ratkaista globalisaation hallinnan tarpeet, mutta ilmastonmuutos ja muut ongelmat eivät jää odottamaan sitä, syntyykö tällainen joskus tulevaisuudessa vai ei.

Elämme epätäydellisessä maailmassa, ja jos sen ongelmiin haetaan vain täydellisiä ratkaisuja, jäävät hyvätkin ja oikeaan suuntaan asioita vievät ratkaisut tekemättä. En usko, että kenelläkään on hallussaan oikeata ja lopullista totuutta siitä, miten oikeudenmukainen Suomi tai hyvä maailma on viimeistä piirtoa myöten toteutettavissa. Sen sijaan suunta muutoksille ja ne arvot, joiden toteutumista niillä haluamme parantaa, tulee olla selvänä. Se, ettei kukaan keskinäisen riippuvuuden maailmassa voi irtaantua yhteisistä haasteista, ei kuitenkaan edellytä sitä, että kaikki asiat ratkaistaisiin vain globaalilla tasolla. Se tarkoittaa paremminkin samaa oikean tasapainon etsintää kuin Euroopan unionissakin yhtäältä niiden asioiden välillä, jotka edellyttävät Euroopan- tai jopa maailmanlaajuisia ratkaisuja ja toisaalta niiden, jotka voidaan ja tulee jättää läheisyysperiaatteen mukaisesti kansallisella tai sitä alemmalla tasolla säädellyiksi.

Hyvinvointivaltion olemassaolo ja sen toteuttamistapa on edelleen ensi sijassa kansallisissa käsissä, mutta on selvää, että kansainvälisen kaupan, sijoitusten ja pääomaliikkeiden pelisäännöt – tai se , onko niitä ylipäätään olemassa – vaikuttavat jatkuvasti enemmän hyvinvointipolitiikan kansallisiin edellytyksiin. Johtopäätös tästä ei ole vielä se, että tarvitsemme ensin eurooppalaista sosiaaliturvan ja hyvinvointipalveluiden määrittämistä, vaan sitä, että riittävä globalisaation hallinta antaa edelleen  mahdollisuuden hyvinvointivaltioiden toteuttamiseen niin, ettei sosiaalinen polkumyynti, kansainvälinen keinottelu, haitallinen verokilpailu, veroparatiisit tai pääomaliikkeiden säätelemättömyys sitä murenna.

Globalisaatio ja hyvinvointivaltio eivät ole toistensa vihollisia, pikemminkin päinvastoin. Jos jotain niin pohjoismaiden menestys osoittaa, että vahvat hyvinvointivaltiot hyötyvät globalisaation laajentamista maailmanmarkkinoista ja ovat myös edellytys sille, että tästä saadaan paras hyöty. Tästä kertovat kaikki ne kymmenet kansainväliset kauneuskilpailut, joissa maat asetetaan paremmuusjärjestykseen kilpailukyvyn, hallinnon tehokkuuden, ympäristön hoidon, sosiaalisen turvallisuuden, tasa-arvon tai jopa kansalaisten onnellisuuden perusteella. Ne kertovat enemmänkin kuin vain sen, että sosiaalivaltio korkeine veroineen ja kilpailukyky voidaan yhdistää. Ne kertovat, että juuri laaja-alainen pohjoismaiden mallin mukainen hyvinvointivaltio on paras tapa kohdata globalisaation moninaiset haasteet.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio ei tietenkään ole koskaan ollut täydellinen ja Suomi puolestaan on aina ollut hyvinvointipolitiikassaan muita pohjoismaita kitsaampi ja sen seurauksena niitä eriarvoisempi maa. Lisäksi Suomessa on hyvinvointivaltiota monin tavoin heikennetty viimeisin parinkymmenen vuoden aikana, kun julkisia palveluita on heikennetty, perusturvaa leikattu ja varallisuuseroja kasvatettu uusliberalismin hengessä. Tämän sanottuani huomaan, että olen kenties hehkuttanut pohjoismaista hyvinvointivaltiota liikaakin. Tämä on harhaanjohtavaa siksi, että se antaa liian ruusuisen kuvan pohjoismaiden yhteiskuntien nykyisestä tilanteesta. Perustella sitä voi kuitenkin sillä, että se voi havahduttaa meitä huomaamaan, mitä erityisen arvokkaita asioita pohjoismaisella yhteiskuntamallilla on ollut antaa ja miten näitä parhaita piirteitä voitaisiin vahvistaa, sen sijaan että niitä ajetaan alas.

Hehkutusta voidaan aiheesta moittia myös siitä, että sekin edustaa epärealistista lintukotopolitiikkaa, sillä miten kestävää on ylistää parinkymmenen miljoonan asukkaan maailmankolkan järjestystä, jos sillä ei ole mitään relevanssia sille, miten 7-10 miljardin ihmisen maailmalle käy. Ainoa vastaus tähän moitteeseen on todeta, että jos pohjoismailla on joidenkin asioiden esikuvallisen hyvän hoidon perusteella edelleen sekä uskottavuutta että puhevaltaa globalisaation hallinnassa, niin se velvoittaa meitä myös sitä käyttämään koko ihmiskunnan hyväksi. Siksi pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin esitteleminen, sen edellytysten turvaaminen ja sen kehittäminen ja vahvistaminen on edelleen sellaista globalisaation hallintaa, jota tulee muillekin suosittaa.

(Artikkeli historian ja yhteiskuntaopin opettajien Kleio-lehdessä, pohjautuu luentoon HYOL:n ja SAK:n valtakunnallisilla koulutuspäivilla, Kiljava 13.2.2010)