Ohto Manninen ja Raimo Salokangas, Eljas Erkko. Vaikenematon valtiomahti, WSOY, 780 s., Juva 2009

1258451562_erkko.JPG

Eljas Erkko. Mies, lehti, sota ja legenda

Monet sanomalehtiä ja mediataloja hallinneet lehtikeisarit ovat tuttuja nimiä Suomessakin, kuten Beaverbrook, Hearst, Murdoch tai Springer. Suomalaisten lehtien omistajasukujen edustajista vain Eljas Erkko on yltänyt lähellekään näiden nimien tunnettuutta ja vaikutusvaltaa. Käsitteenä Erkon lehdistö on vakiintunut, mutta käsitteen luoja Eljas Erkko on henkilönä paljon vieraampi – legenda jo eläessään, jollaisena hän Heikki Brotheruksen kirjassa vuodelta 1973 on hyvin perustein kuvattu.

Yksi syy tähän on ollut siinä, että Eljas Erkon yksityiskokoelma Päivälehden arkistossa on päiväkirjoineen kaikkineen tähän saakka ollut tutkijoiden ulottumattomissa. Siten aikaisemmat yritykset piirtää Erkon henkilökuvaa ovat jääneet vaillinaisiksi. Nyt tätä aiemmin suljettua aineistoa ovat ensimmäisenä voineet rajoituksitta käyttää Eljas Erkon elämänkerran kirjoittamiseen Ohto Manninen ja Raimo Salokangas. Toivottavasti jatkossa arkisto on esteittä muidenkin tutkijoiden käytettävissä.

Kun Päivälehden perustajiin kuulunut Eljas Erkon isä Eero Erkko vuonna 1927 kuoli, laukaisi se valtataistelun Helsingin Sanomien hallinnasta. Vastakkain olivat Erkon suku ja edistyspuolueen johto. Jälkimmäisellä oli enemmistö lehden hallituksessa, joka teki lehden toimituksen pitkäaikaisesta jäsenestä ja puoluejohtoon kuuluneesta Valto Tuomiojasta lehden linjasta vastaavan päätoimittajan ja nimesi toiseksi hallinnolliseksi päätoimittajaksi Eljas Erkon, josta myös tehtiin lehtiyhtiön toimitusjohtaja.

Tämä olotila ei tyydyttänyt Erkkoja. Edistyspuolueen johdossa oli entisen presidentin ja monen entisen ja tulevan pääministerin hahmossa arvovaltaa riittämiin, mutta äänivaltaan oikeuttavia osakkeita heillä ei ollut kuin nimeksi. Eljas Erkolla oli halu valtaan ja hänellä ja hänen suvullaan oli lehden osakkeista jo miltei kolmannes, ja kun Eeron leski Maissi onnistui suostuttelemaan melkein neljänneksen osakkeista omistaneen lehden entisen talousjohtajan lesken Viivi Kauppilan myymään osakkeensa sitä varten ison pankkilainan ottaneille Erkoille, oli peli selvä.

Epätyydyttävä välirauha Erkkojen ja puolueen välillä vallitsi melkein neljä vuotta, kunnes Erkot huhtikuun 1931 yhtiökokouksessa äänestivät entisen pääministerin Oskari Mantereen ulos hallituksesta ja ottivat hallituksen enemmistön suvun edustajien käsiin. Muutosta vastustanut Tuomioja ilmoitti tällöin eroavansa päätoimittajan tehtävästä. Juristiksi koulutettu Tuomioja siirtyi lainvalmistelukunnan jäseneksi, minkä paikan presidentti K.J. Ståhlberg hänelle oli järjestänyt. Tapahtumasarja tulehdutti erityisesti Maissi Erkon välit Ståhlbergiin ja Tuomiojaan, joista hän kirjeissään esitti myrkyllisiä arvioita. Tuomioja kuoli jo saman vuoden lokakuussa vain 43-vuotiaana.

Itse asiassa asetelma suku vastaan puolue ei ollut yksiselitteinen sekään. Tästä kirjasta voimme lukea ensimmäisen kerran, että Erkkojenkin kesken oli erimielisyyksiä, ennen muuta äiti Maissin ja poika Eljaksen välillä, jotka koskivat sekä lehden johtoa että politiikkaa. Maissi Erkko oli esimerkiksi tyytymätön siihen, ettei Helsingin Sanomat hänen mielestään ottanut riittävän rohkeata laillisuuskantaa lapuanliikettä vastaan sen nousukautena. Toisaalta äidillä oli kuitenkin isää lujempi luottamus poikansa kykyyn lehtimiehenä, sillä Eero Erkko oli vielä vähän ennen kuolemaansa epäillyt Eljaksen valmiuksia ottaa lehti vastuulleen.

Eljas Erkko diplomaattina ja poliitikkona

Helsingin Sanomiin tullessaan 32-vuotiaalla Eljas Erkolla oli takanaan sekä kokemusta sisällissodan valkoisena rintamaupseerina että monivuotisesta diplomaattiurasta Pariisissa, Tallinnassa ja Lontoossa. Hänelle läheiseksi tulleeseen anglosaksiseen maailmaan hän oli päässyt tutustumaan jo pienenä koululaisena New Yorkin Brooklynissa, jonne Eero Erkko perustuslaillisen vastarinnan miehenä perheineen joutui yli vuodeksi maasta karkotettuna hakeutumaan. Erkko oli myös jo vuonna 1921 avioitunut englantilaissyntyisen ja tehtaanomistajaperheensä kanssa Moskovassa asuneen ja sieltä vallankumouksen jälkeen poistuneen Violet Sutcliffen kanssa. Avioliitto oli morsiamen toinen, mutta kenen kanssa ensimmäinen liitto oli solmittu, on jäänyt selvittämättä.

Tuomiojan eron jälkeen Erkosta tuli yksin päätoimittaja ja hän jatkoi tehtävässä aina ulkoministeriksi nimittämiseensä saakka vuoteen 1938. Lehti pysyi edistysmielisten sanomalehtien lippulaivana, mutta etäisyys puolueeseen kasvoi ja puolueen valtaherrojen pelkäämä ”afäärihenki” alkoi hallita lehden kehittämistä. 30-luku olikin Helsingin Sanomille huomattavan journalistisen ja taloudellisen kehityksen kautta. Lehden levikin nousu oli tasaista ja se oli valtakunnan laajalevikkisin lehti, mutta ei vielä sodan alla kuitenkaan ollut nykäissyt ratkaisevaa kaulaa esimerkiksi pahimpaan helsinkiläiskilpailijaansa Uuteen Suomeen nähden.

Erkon johdolla Helsingin Sanomissa panostettiin sekä tekniikan että sisällön monipuoliseen kehittämiseen. Erkko henkilökohtaisesti neuvotteli niin sarjakuvien kuin ulkomaanuutisten hankinnoista ja improvisoi Mäntsälän kapinan aikana Ilta-Sanomat lehden iltapainokseksi, joka sitten 17 vuotta myöhemmin itsenäistyi myös muodollisesti omaksi julkaisukseen.

”Afäärihenkisyys” ei tarkoittanut etteikö Erkko olisi tuntenut kiinnostusta myös poliittiseen toimintaan. Hän oli eduskuntavaaleissa ehdolla ensimmäisen kerran jo 1929, neljä vuotta myöhemmin hänet myös valittiin yhdeksi kaudeksi eduskuntaan. Hallituskokemustakin hän oli sitä ennen ehtinyt hankkia kahden kuukauden ajalta Sunilan hallituksen apulaissisäministerinä loppuvuodesta 1932. Puolueen puheenjohtajana toimineen Tuomiojan eron jälkeen ei edistyspuolueella enää ollut samanlaista asemaa Helsingin Sanomien toimituksessa kuin aiemmin, mutta suhdetta ylläpidettiin nyt sitä kautta, että Erkko valittiin vuonna 1930 ensimmäisen kerran puoluehallitukseen ja puolueen rahastonhoitajaksi muutaman vuoden ajaksi. Kuten kirjassa todetaan, tämä ratkaisi puolueen ja lehden suhteen Erkon kannalta edullisella tavalla: ”hän olikin lehden edustaja puolueessa, eikä silloin tarvittu puolueen edustajia lehdessä”.

Lehden etäisyys puolueeseen kasvoi pikkuhiljaa ja määritelmä lehden edistysmielisyydestä jätettiin vuonna 1943 pois etusivulta. Erkko oli silti edelleen taustavaikuttaja monissa puoluepoliittisissa hankkeissa. Hän oli taustalla uudeksi kokoavaksi kansalliseksi porvaripuolueeksi ajatellussa Nousevassa Suomessa. Sen perustajat olivat suurelta osin entisiä ikl:n kannattajia ja edistyspuoluelaisia ja Nouseva Suomi sai Helsingin Sanomissa runsaasti tilaa. Lopullisesti lehden sitoutumattomuus vahvistettiin, kun edistys vuonna 1951 lakkautettiin. Tosin vielä tämän jälkeenkin lehti antoi aluksi runsaasti myötäsukaista palstatilaa sen raunioille perustelulle kansanpuolueelle.

Talvisodan Erkko

Eljas Erkosta tuli A.K. Cajanderin hallituksen ulkoministeri edistyksen mandaatilla joulukuussa 1938 sen jälkeen, kun Rudolf Holsti oli joutunut eroamaan varomattomien Hitleriä koskevien ei-julkisuuteen tarkoitettujen pöytäpuheittensa vuoksi. Nimitys oli lehdessään ulkopolitiikkaan paljon huomiota kiinnittäneelle Erkolle mieluinen, myös siksi että hän pääsi korvaamaan puoluetoverinsa Holstin, jota lehti oli arvostellut ja jonka eroa se olisi valmistautunut vaatimaan. Ulkoministeriä arvostellut kirjoitus jäi julkaisematta Holstin kerrottua Erkolle tulevansa eroamaan.

Suomen tie talvisotaan ja siitä ulos on niin monen pätevän tutkimuksen kautta jo yksityiskohtaisesti valaistu, ettei Ohto Mannisen osuus enää tuo varsinaista uutta tapahtumien kuvaukseen tai tulkintaan. Erkon oma päiväkirja ja muu aineisto tuovat vain täydennystä ja vähäiseksi jäävää henkilökohtaista lisäväriä aiemmin tunnettuun kertomukseen.

Paasikivi leimasi talvisodan vähän kohtuuttomasti ”Erkon sodaksi” ulkoministerin taipumattomuuden vuoksi. Manninen asettuu tukemaan Erkon peräänantamattomuutta katsoen, että ”tukikohdan luovuttaminen mistä tahansa Suomenlahden rannikkoalueelta olisi todennäköisesti johtanut Suomen muuttamiseen neuvostotasavallaksi”. Tätä ei voi tietää, mutta joka tapauksessa tapahtumien kulku lopullisesti myrkytti Erkon välit Paasikiveen. Neuvostoliiton hyökättyä vaihdettiin Suomessa hallitusta tarkoituksena päästä eroon pahimmiksi rasitteiksi muodostuneista pää- ja ulkoministeristä. Uuteen hallitukseen salkuttomaksi ministeriksi nimitetty Paasikivi piti huolen siitä, ettei pikaisesti hänen tilalleen Tukholmaan lähetetty Erkko saanut lähettilään vakanssia vaan toimi ainoastaan tilapäisenä asianhoitajana. Tästä nöyryytyksestä Erkko oli katkera.

Sodan jälkeen Tukholmasta palannut ja ennen sotaa itsensä mahdollisena tulevana presidenttinäkin nähnyt Erkko elätteli toiveita paluusta hallitukseen tai keskeisestä lähettiläspaikasta, mutta sellaista ei tarjottu. Esteenä ei enää ollut syrjään ajautunut Paasikivi vaan myös Ryti, jonka kanssa Erkon välit tulehtuivat keskinäisen syyttelyn asteelle. Näin Erkko oli myös syrjässä jatkosotaan johtaneesta kehityksestä.

Sodan alettua Erkko komennettiin reservistä luutnanttina vuodeksi sotavankitoimiston apulaispäälliköksi. Sotavankileirien kuolleisuus oli kansainvälisestikin huikea 30 prosenttia, mistä sodan jälkeen myös hänet haluttiin saattaa vastuuseen. Erkko pysyttelikin syksyllä 1944 muutamia kuukausia Ruotsissa, ennen kuin uskaltautui takaisin Helsinkiin. Sotavankiasioita tutkittiin vielä talvella 1945–46, mutta se ei johtanut hänen osalta syytteisiin. Kirjassa osoitetaan, että Erkko yritti herättää ylemmät sotilasviranomaiset katastrofaalisen tilanteen kärjistyessä ja esittää parannuksia vankien asemaan, mutta tuloksetta. Yhdysvaltain lähettiläälle hän kuitenkin vakuutti, että vankeja kohdeltiin Suomessa paremmin kuin missään muussa Neuvostoliittoa vastaan sotivassa maassa.

Välillinen valtiomahti

Sodan loppua kohden Erkko asemoitui maltillisen ja länsiorientoituneen rauhanopposition riveihin, näkyvimmin antamalla valita itsensä sodan aikana perustetun Suomalais-amerikkalaisen yhdistyksen puheenjohtajaksi. Sodan jälkeen ei kuulunut enää niihin, joiden varaan Paasikivi Suomen uuden suunnan rakensi. Erkko ei kuulunut Kekkosen ihailijoihin ja pyrki katkaisemaan tämän ”kuningastien”. Jos hän lisäksi oli mukana kylmää sotaa henkivissä salahankkeissa Nato-yhteistyön merkeissä ja mahdollista pakolaishallitustakin pohjustaen, kuten on esitetty, ei siitä ole jäänyt arkistolähteisiin sellaisia merkintöjä, joita Manninen ja Salokangas olisivat löytäneet.

Henkilökohtaista välirikkoa ei Erkon ja Kekkosen välille ilmeisesti tullut edes silloin, kun Erkko lehtineen asettui Honka-liiton taakse. Kyse oli vastakkaisuuksista huolimatta myös molemminpuolisesta vallan huomioimisesta ja sen tuomasta varovaisuudesta. Kirjassa ei kuitenkaan laajemmin käsitellä Helsingin Sanomien toimituspolitiikkaa sodan jälkeen, mikä jättää myös Erkon poliittisen roolin osalta katvealueita. Esimerkiksi Helsingin Sanomien omituista pitkään jatkunutta kautta, jolloin presidentti Kekkosen kuvaa ei kertaakaan julkaistu lehdessä, ei edes mainita.

Erkon jälkeen Helsingin Sanomien päätoimittajaksi tulleen Yrjö Niiniluodon kuolema syksyllä 1961 laukaisi kriittisen arvioinnin lehden tilasta. Helsingin Sanomien levikinkasvu oli pysähtynyt ja lehti kaipasi samankaltaista uudistavaa otetta, jollaista Erkko 30-luvulla oli toteuttanut. Teo Mertasesta tuli uusi päätoimittaja ja hänen rinnalleen hallinnolliseksi päätoimittajaksi Aatos Erkko. Kyse oli sukupolven vaihdoksesta. Sen jälkeen ei vanhentunut ja seuraavana vuonna vakavammin sairastunut Erkko enää käytännössä lehtikonsernia johtanut.

Ohto Manninen ja Raimo Salokangas ovat sotahistorioitsijana ja journalistiikan professorina ansioituneita tutkijoita, mikä näkyy myös molempien erityisalojen painotuksena kirjassa. Siten Erkon ulkoministerikausi sekä toiminta uutishankinnan kehittäjänä, Valittujen Palojen ja Akun Ankan Suomeen tuojana, Sanomalehtien liiton tai International Press Instituten johdossa tulevat laajasti ja yksityiskohtaisesti selvitetyksi.

Samoin perustein olisi voinut selvittää myös hänen rooliaan Kansallis-Osake-Pankin pitkäaikaisena hallintoneuvoston puheenjohtajana tai Golfliiton johdossa, mikä kuittautuu nyt muutamalla rivillä. Vakavampi huomautus koskee sitä, että Erkon ja hänen lehtitalonsa rooli sodanjälkeisen Suomen keskeisenä vaikuttajana jää lopulta aika ohuesti käsitellyksi. Brotheruksen vuosikymmenten takaiseen pikakuvaan nähden on faktapohja tässä elämäkerrassa moninkertaisesti vankempi, mutta värit ovat haalistuneet.

Marraskuu 2009

(Julkaistu Helsingin Sanomissa 17.11. 2009)

Hyviä kysymyksiä ja vähemmän hyviä vastauksia elvytyksestä

120-vuotias Helsingin Sanomat osoittaa kiitettävää journalistista terävyyttä esittäessään kymmenen kriittistä kysymystä elvytyksestä valtiovarainministeri Jyrki Kataiselle, joka toisin kun Vanhanen myös vastaa lehden epämiellyttäviin kysymyksiin. Vastaukset eivät vakuuttaneet niitä tekemässä olleita talousasiantuntijoita ja kertovat samalla kokoomusministerin ideologisista mieltymyksistä ja ennakkoluuloista paljastavasti.

Kritiikin keskeinen kohde on elvytystoimien aloituksen hitaus ja niiden riittämättömyys sekä veronalennusten hallitseva osuus elvytystoimissa. Elvytyskeinona veroalennukset ovat menolisäyksiin ja tulonsiirtoihin nähden huomattavasti tehottomampia ja suosivat suurituloisia, eivätkä pysyviksi tarkoitettuina edes täytä elvytyksen kriteereitä. Kataisen ei kritiikkiä pysty kumoamaan vaan vastaa avoimesti, että ”meillä on ollut rakenteellinen tarve laskea veroja”. Tämä yhdessä menokehyksiin takertumisen ja ns. tuottavuusohjelman kanssa tarkoittaa sitä, että kyse on tietoisesta halusta ajaa alas julkista taloutta ja hyvinvointivaltiota. 

Työllisyysrahojen leikkaukseen koskevaan kysymykseen tulee myös paljastava vastaus: ”työllisyysrahat olivat 2000-luvulla ylimitoitettuja, niitä oli ihan perusteltua siirtää muualle”. Huomautuksen, että Suomi laittaa paljon muutoinkin vähemmän rahaa työvoimapolitiikkaan kuin muut Pohjoismaat Katainen väistää kertomalla, että tässä ei oteta huomioon mitä on tehty koulutuspaikoissa, joiden lisäämiseen on laitettu ”useita miljoonia”. HS:n haastattelijan lepsuutta on, ettei tähän huomauteta, että useampikaan miljoona ei selitä useiden satojen miljoonien eroa Tanskan ja Ruotsin työvoimapolitiikkaan.

Muutenkin Kataista olisi pitänyt grillata tehokkaammin. Esimerkiksi väite, että ”tuloverokevennykset ovat ylivoimaisesti nopein tapa” elvyttää ei pidä paikkaansa, nopeampia ja vaikutuksiltaan tehokkaampia olisivat kaikista pienituloisimmille suunnatut tulonsiirrot, jotka kuitenkaan eivät mahdu porvarihallituksen julkisen talouden supistamiseen tähtäävään ideologiseen viitekehykseen.

16.11. 2009

EU uhkaa kolmatta sektoria

Lakia työvoimapalveluista ollaan muuttamassa. Tarkoitus on rajata työllistäville tahoille annettava palkkatuki 200 000 euroon kahden vuoden aikana. Tätä perustellaan sillä, että näin tuki voidaan tulkita ”vähämerkitykselliseksi” niin, ettei sitä katsottaisi kilpailua vääristäväksi valtion tueksi. Tässä on ikävä esimerkki siitä, miten kilpailufundamentalismi uhkaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Käytännön seuraus muutoksesta olisi kolmannen sektorin järjestöjen tarjoamien työllistämismahdollisuuksien raju leikkaus. Myös sosiaalisen yritystoiminnan edellytykset heikkenesivät. Muutos kohdistuisi juuri kaikista vaikeimmin työllistettäviin ihmisiin, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia ilman tällaista asialle ilman voitontavoittelua omistautuneiden järjestöjen tukityöllistämistä löytää työtä avoimilta työmarkkinoilta. Järjestöt ovat kuitenkin tukityöllistäjinä onnistuneet varsin hyvin mahdollistamaan monelle paluun normaaliin työelämään. Jos tätä toimintaa nyt leikataan kasvaa vastaavasti kuntien vastuu työn järjestämisestä, minkä tiedämme käytännössä mahdottomaksi erityisesti vaikenevan työllisyyden ja kuntatalouden paineiden olosuhteissa.  Kun työ- ja elinkeinoministeriö kiiruhtaa ennakoimaan sellaista EU-tulkintaa joka tällaiseen leikkaukseen pakottaisi, on se itsessään jo markkinafundamentalismia myötäilevä kannanotto. Tässä asiassa on perusteltua harata vastaan niin kauan kuin mahdollista ja vähän sen ylikin, siinä toivossa, että järki kuitenkin voittaisi lopulta myös Unionissa. Olisi EU:n hyväksyttävyydelle uusi kolhu pakottaa jäsenvaltiota tekemään muutoksia, jotka sotivat myös EU:n omaa tavoitetta, valtiontukien yksinkertaistamista ja parempaa kasvuun ja työllisyyteen kohdentamista vastaan. 15.11. 2009

Hallintoneuvostot tappolistalla

Vielä jäljellä olevien valtionyhtiöiden vielä jäljelläolevat hallintoneuvostot ovat pitkään olleet teurastuslistalla. Nyt kuitenkin hallituspuolueiden ryhmänjohtajat eduskunnassa ovat päättäneet hylätä ministeri Häkämiehen esityksen Fortumin ja Neste Oilin hallintoneuvostojen lakkauttamisesta. Hyvä näin. Kun en enää ole yhdenkään yrityksen hallintoneuvostossa enkä sellaiseen ehdolla, voin nyt vapaasti puolustaa niiden säilyttämistä. Ärsykkeen tähän antoi Hesarin asiaa koskeva ennakkoluuloisessa ja populistisessa politiikkavastaisuudessa marinoitu uutisointi. Siinä jopa yllettiin paheksumaan sitä, että valtionyhtiöiden hallintoneuvoston jäsenet saavat tehtävästään palkkion, vaikka se yksityisten pörssiyritysten palkkioihin nähden onkin vaatimaton.

Se että yhtiöllä on hallintoneuvosto ei välttämättä ole Hesarinkaan mielestä itsessään suurin epäkohta vaan se, että niissä ”asiantuntijoiden” asemesta onkin mukana, horribile dictu!, poliitikkoja. Mutta onko näiden talouselämän kuuluisien ns. asiantuntijoiden jättämä jälki yhtään parempaa kuin kansalaisten reaalimaailmaan vähän paremmin ankkuroituneiden, kerran neljässä vuodessa valitsijoiden luottamustestiin asettuvien poliitikkojen?

Jos hallintoneuvostot ovat liian usein jääneet pimentoon ja toimivat ”hyödyttöminä porinapoppoina” on vika myös yhtiöjärjestyksessä, jos se ei selvästi määrittele hallintoneuvoston asemaa ja tehtäviä. Oman kokemukseni perusteella en ole toki valtionyhtiöiden hallintoneuvostoja idealisoimassa, mutta en myöskään pidä oikeana niiden demonisoimista. En tiedä, että ne olisivat missään aiheuttaneet vahinkoa mutta tiedän, että joskus ne ovat antaneet selvästi hyödyllisen panoksen yhtiön kehittämiseen, usein myös siinä muodossa, että on estetty toimivaa johtoa tekemästä liian suuria virheitä. Poliitikot hallintoneuvostoissa eivät esimerkiksi ole ideoineet yhtiöiden ökyoptioita, vaan ne ovat olleet itse itseään palkitsevien ”asiantuntijoiden” aikaansaannoksia. Ja eikö ole ihan oikein, että suomalaisten valtionsa kautta omistamat yhtiöt joutuvat hallintoneuvostonsa kautta ottamaan huomioon sen, mitä omistajat yhtiöiden toimintatavoista ajattelevat, vaikka se ei kävisikään yhteen kvartaalikapitalismin lyhyen aikavälin osakekurssinousun maksimoinnin kanssa?

12.11. 2009

Suomi tukevasti jarrumiehenä

Finanssikriisi on pannut yllättävää ja tervetullutta vauhtia pohdintoihin siitä, miten voitaisiin ottaa käyttöön kaikkiin kansainvälisiin varainsiirtoihin kohdistuva transaktiovero. Sen tarkoituksena olisi samanaikaisesti sekä hillitä spekulatiivisia pääomaliikkeitä että tuottaa tarvittavia lisävaroja kehitysrahoitukseen ja olla myös olla rahoittamassa ilmastosopimuksen tulevia kustannuksia. Tällaisen veron kannattajien joukko on koko ajan kasvanut myös EU:ssa. Ennen viimeistä G 20 kokousta Ranskan presidentti Sarkozy liittyi joukkoon ja nyt on näin tehnyt myös Britannian pääministeri Gordon Brown.

Brownin ulostulo on jonkinlainen järkytys veron vastustajille, jotka tähän asti ovat luottaneet siihen että Cityn erikoisasemaa vartioivat britit viime kädessä estävät varainsiirtoveron käyttöönoton ja muutoinkin kaatavat kaikki todelliset finanssimarkkinoiden säätelytoimet.

Järkyttyneisiin kuuluvat myös hallitusrintaman edustajat Osmo Soininvaaraa myöten. Viimemainittu pitää Brownin ehdotusta vain poliittisena pelinä, mikä on mielenkiintoista sikäli, että vihreät ovat tähän asti puheissaan pelanneet aivan samaa peliä. Veroa aina vastustanut valtiovarainministeri Katainen on johdonmukaisempi ja pitäytyy toistamassa skeptikkojen itse itseään toteuttavia kommentteja veron käyttöönoton vaikeuksista, jos siihen ei saada kaikkia maita mukaan. Kuten viimeksi tällä foorumilla totesin, sama kuitenkin koskee lähes kaikkea kansainvälistä yhteistyötä, jossa vapaamatkustajat koettavat saada helppoja etuja muiden kustannuksella. Tällaisista vaikeuksista huolimatta kansainvälinen säätely on kuitenkin edennyt, etenkin jos riittävän suuri joukko näkee uudistuksen välttämättömäksi ja on valmis myös sellaisiin toimiin, jolla vapaamatkustajat toista kautta joutuvat maksumiehiksi.

On alentavaa ja surullista seurata, miten Suomesta Vanhasen porvarihallituksen johdolla on tullut kaikkeen innovatiiviseen kansainväliseen yhteistyöhön varauksellisesti suhtautuva ja yhä enemmän pohjoismaisesta viiteryhmästä loitontuva sisäänpäinkääntynyt jarrumies.

9.11. 2009