Kun Lissabonin sopimus lopulta on tulossa voimaan, on sen seurauksena myös tehtävä joukko uusia päätöksiä siitä, miten uusituissa rakenteissa toimitaan. Näin Euroopan unionissa ovat enää muodollista nuijankopautusta vailla päätökset, joilla uusitaan ministerineuvoston työjärjestys ja tehdään viralliseksi päätöksentekoelimeksi muuttuvalle valtioiden- ja hallitusten päämiesten Eurooppa-neuvostolle oma työjärjestys. Kyse on vain osin tekniikasta, sillä tässä yhteydessä tehdään myös merkittäviä unionin avoimuuskäytäntöön vaikuttavia ratkaisuja. Siitä alkaen kun perustuslakia tohinalla alettiin laatia on toitotettu sitä, kuinka tarkoituksena on avata ja selkiyttää unionin toimintaa, lisätä demokratiaa ja avoimuutta ja tuoda unionia lähemmäksi EU:n byrokraattisia käytäntöjä vierastavia eurokansalaisia. Lopputulos itse sopimuksen suhteen on lähempänä kukkaroa kuin alkuperäistä takkia, mutta vähän eteenpäinmenoa kuitenkin. Viime metreillä ovat kuitenkin vanhan EU:n huonoimmat puolet taas muistuttaneet olemassaolostaan, kun em. työjärjestykset on laadittu paremminkin salailua kuin avoimuutta lisäävällä tavalla. EU:n julkisuuskäytäntö on alusta alkaen perustunut yksinkertaistetusti siihen periaatteeseen, että kaikki on salaista ellei erikseen päätetä sen olevan julkista. Sittemmin on tätä joidenkin maiden, mm Suomen ponnistuksin koetettu kääntää siihen muotoon, että kaikki on julkista ellei erikseen perustellusta syystä päätetä jonkin asian salassapidosta. Nyt hyväksyttäviin uusiin työjärjestyksiin on jälleen otettu mukaan artikloita, jotka merkitsevät paluuta vanhaan periaatteeseen. Esim. Eurooppa-neuvoston päätöksistä todetaan nimenomaan, että milloin niistä on päätetty äänestämällä niin äänestystulos on salassa pidettävä, ellei neuvosto erikseen päätä, että se voidaan julkistaa. Sellainen käsitys, että kaikki pohjoismaat seisoisivat yhtenä rintamana Euroopan unionin salailukäytännön muuttamiseksi avoimeksi, on valitettavasti väärä. Tällä kertaa ei ole kyse siitä että Suomi olisi pettänyt, vaan itse asiassa Suomi jäi ainoana esittämään avoimuutta laajentavia muutoksia ensin Slovenian ja nyt Ruotsin puheenjohtajamaana esittelemiin päätösehdotuksiin. Ruotsin rooli joutuukin tässä varsin outoon valoon. 6.11. 2009
Paul Strathern, Napoleon in Egypt. ’The Greatest Glory’, 480 s., Vintage Books, Croydon 2008
Napoleon Egyptissä
Italian rintamalla vallankumouksellisen Ranskan joukot loistavaan voittoon johtanut Napoleon Bonaparte suostutteli Ranskassa silloin valtaapitäneen direktorion lähettämään hänet 40 000 miehisen sotajoukon komentajana Egyptiin kesällä 1798. Napoleonin suunnitelmissa, joista hän ei avoimesti kertonut, oli Egyptin valloitus kuitenkin tarkoitettu vain sillanpääaseman hankkimiseksi Aleksanteri Suuren jalanjälkiä seuraavalle sotaretkelle, jonka todellinen tavoite olisi ollut brittien karkottaminen Intiasta.
Tällaiset visiot jäivät vain haaveiksi. Muodollisesti ottomaanien alaisuuteen kuuluneen ja mamelukkien sotilasveljeskunnan hallitseman Egyptin Napoleon sai kohtuullisen helposti haltuunsa, mutta kokonaan hän ei sitä saanut rauhoitettua. Egyptiin hänen suuri 335 aluksen armadansa pääsi livahtamaan amiraali Nelsonin komentaman Välimeren brittilaivaston ohitse, mutta britit seurasivat perässä ja aiheuttivat ranskalaisille pahan tappion Abukirin meritaistelussa. Napoleon ei itse ollut paikalla ja suuntasi lannistumattomana sotaretkensä pohjoiseen, mutta kärsi tappion brittien tukemille ottomaaneille Acressa. Tämä viimeistään teki hänellekin selväksi, että Intian valloitus olis pakko unohtaa.
Napoleon halusi olla itämaiden ystävä ja ymmärtäjä. Hänen kiinnostuksestaan kertoo sekin, että hän nimesi, sittemmin Nelsonin Abukirissa upottaman lippulaivansa l’Orientiksi. Hän myös luki koraania ja halusi esittäytyä islamistinakin ja oli tyytyväinen kun yksi hänen kenraaleistaan kääntyi islaminuskoon voidakseen avioitua paikallisen naisen kanssa. Nämä eleet eivät kuitenkaan vakuuttaneet paikallista väestöä ja miehittäjien ja alkuperäisväestön kulttuurikuilu pysyi ylipääsemättömänä.
Valistushenkinen Napoleon oli myös tuonut mukanaan ison joukon eri alojen tiedemiehiä ja perusti heidän kanssaan Kairoon eräänlaisen akatemian. Monet näistä tiedemiehistä antoivat omilla aloillaan myöhemmin merkittävän panoksen tieteiden kehitykseen, ja he myös pyrkivät soveltamaan silloisen tieteen saavutuksia esim. terveydenhuollon ja maanviljelyn aloilla Egyptissä. Napoleonin voi myös katsoa olevan egyptologian perustaja, vaikkei hieroglyfien arvoitus vielä hänen aikanaan ratkennutkaan.
Kyse ei kuitenkaan ollut mistään tieteellisestä löytöretkestä vaan sotaretkestä kaikkine senaikaisen sodankäynnin julmuuksineen ja kauheuksineen. Vihollisen ja paikallisväestön kohtelu oli puolin ja toisin monissa kohdin ei vain nykyisten vaan silloistenkin kriteerien mukaan sotarikoksen tunnusmerkit täyttävää. Ranskalaisten tekemät rikokset olivat myös useimmiten suoraan Napoleonin käskyjen mukaisia. Jaffassa surmattiin tuhatmäärin antautuneita vihollissotilaita Katyniin verrattavassa verilöylyssä.
Kun idän valloitus ei edennytkään Napoleonin toivomalla tavalla, oli aika palata Ranskaan. Hän olisi sen tehnyt joka tapauksessa, mutta sai siihen myös direktoriolta kehotuksen. Napoleon ei ollut aiemminkaan piitannut direktorion ohjeista, mutta tämä pelasti hänet syytöksiltä Egyptiin jääneen armeijan hylkäämisestä. Puolitoista kuukautta paluunsa jälkeen hän oli jo valmis kaappaamaan vallan korruptoituneelta ja epäsuositulta direktoriolta ja ottamaan diktaattorina vallan käsiinsä.
Aiemmin mm. Mediceistä kirjoittanut Strathan kertoo Egyptin retken vaiheet värikkäästi ja runsaisiin alkuperäislähteisiin tukeutuen, Napoleonia sen enempää demonisoimatta kuin ihailemattakaan. Mielenkiintoisena aiemmin minulle tuntemattomana yksityiskohtana Strathan mm. kertoo Napoleonin juutalaisille huhtikuussa 1899 osoittamasta mahdollisesta julistuksesta, joka lähes 120 vuotta ennen Balfourin julistusta antoi lupauksen juutalaisen kansalliskodin perustamisesta Palestiinaan. Mahdollisesta siksi, että tällaisen julistuksen alkuperäiskappaletta ei ole löytynyt ja aikalaisviitteet ovat epäselviä ja ristiriitaisia. Strathan päätyy pitämään todennäköisenä vaikkakaan ei varmasti todistettavana, että Napoleon todella antoi tällaisen julistuksen tarkoituksenaan hankkia juutalaisilta tukea ontuvalle sotaretkelleen. Enempää arvoa sille ei voi antaa, sillä samanaikaisesti hän myös toisilla julistuksilla kosi kristettyjä, druuseja ja arabeja ottomaaneja ja brittejä vastaan.
Marraskuu 2009
Vihreiden risteilyllä
Olin lauantaina yhtenä panelistina vihreiden puolueristeilyllä, joka onneksi pidettiin vantaalaisessa hotellissa eikä Suomenlahdella. Parisatapäinen porukka koostui melkein kokonaan senkaltaisista ihmisistä, joita vastaavassa demaritilaisuudessa ei tapaa. Ero on syvemmällä kuin vain se heti silmään pistävä seikka, että vihreiden porukassa jokseenkin kaikki ovat alle 50-vuotiaita, demareiden porukoissa yli, tai että vihreillä naisia on 3/4, demareilla 1/4. Vihreät ovat tuoreita ja vielä raikkailta näyttäviä vallankäyttäjiä, kun taas demarit ovat jo vähän nukkavieruja pitkäaikaisia hallitsijoita tai vallasta syrjäänjoutuneita. Kaiken kaikkaan vihreät osaavat edelleenkin välittää kuvaa nuorekkaasta, uudistusmielisestä ja maailmanparantamiseen halukkaasta joukosta, joka siinä keskustelussa jossa olin mukana hyvin vilpittömästi halusi finanssimarkkinoiden säätelyä, veroparatiisien sulkemista, varallisuudensiirtojen verottamista ja globaalia demokratiaa. Tosin samassa keskustelussa näiden hyvien asioiden taakse pyrki ilmoittautumaan myös finanssialan oma lobbari Piianoora Kauppi. Siten vihreät porukat ovat monilta ominaisuuksiltaan edelleen sellaisia, joihin minäkin vielä parikymmentä vuotta sitten tunsin suurta houkutusta mennä mukaan. Se että näin ei enää ole ei johdu vanhenemisestani, sillä harmaalle äijäenergialle olisi itse asiassa jopa tilausta ja tilaa vihreissä. Kyse on siitä, että pitkään paikkaansa etsineet Suomen vihreät ovat sen löytäneet porvaririntamassa, ottamalla sen vapaamielisen, hyviä asioita kannattavan city-keskiluokkapuolueen paikan, joka Suomessa on nuorsuomalaisten, edistyksen ja liberaalien kuihtumisen jälkeen jäänyt vapaaksi. Ympäristöasioihin vihreät ovat kadottaneet esikoisoikeutensa ja juuri tässä heidän uskottavuutensa on istuvan hallituksen yhtiökumppanina eniten kärsinyt. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi Vantaalta jäi, että koolla oli koulutettujen naisten johdossa ja asialla oleva puolue, joka ei suinkaan pyri vallankumoukseen vaan vallanvaihtoon ja haluaa nostaa uuden eliitin vanhan eliitin tilalle, itse yhteiskuntarakenteita sen kummemmin enää kyseenalaistamatta. Köyhät, reppanat ja syrjäytyneet ovat vihreille vain tilastonumeroita. Edellä sanottu on tietysti karkea yleistys, ja toki monilla vihreillä on perusteltu syy olla tunnistamatta itseään tästä kuvauksesta. Yhtä totta on, että vasemmistosta voi laatia – ja toisin kuin vihreistä siitä myös jatkuvasti tehdäänkin – samankaltaisia rujoja ja monasti osuvia kuvauksia. Siten vihreisiin kohdistuva kritiikkini on, kuten englantilaiset sanovat, ”more in sorrow than in anger” esitettyä, myös siinä toivossa että he vielä saattaisivat muodostaa todellisen punavihreän yhteisliikkeen osan. 3.11. 2009
