Eduskunta kävi ajankohtaiskeskustelun Itämeren Nord Stream -kaasuputkihankkeesta. Olen tähän hankkeeseen lähemmin tutustunut jo kymmenen vuotta sitten, jolloin se oli työpöydälläni kauppa- ja teollisuusministerinä. Silloin oli kyse Etelä-Suomen halki vedettävästä putkesta, joka sitten lounaisrannikolta olisi jatkunut Itämeren pohjaa pitkin Saksaan. Suomella oli intressi lisätä kaasuntuontia, mutta meidän lisäkysyntämme ei vielä riittänyt kattamaan investointikustannuksia. Hankkeen kannattavuus olisi edellyttänyt putken haaroittamista myös Ruotsiin, jonka kiinnostuksen puute kaatoi suunnitelman. Tätä valitettiin yleisesti ilman, että kukaan silloin olisi noussut ääni väristen tai asiallisemmassakaan äänilajissa varoittamaan putkesta sen enempää suurena ympäristöriskinä kuin turvallisuuspoliittisena uhkana.  Putkihanke on nähtävä molemmissa suhteissa ennemmin myönteisenä kuin uhkaavana asiana. Kaasuntuonti Eurooppaan vähentää ennen muuta pahiten saastuttavan kivihiilen käyttöä. Kaasuputkia on kulkenut pitkään mm. Välimeren, Mustan meren ja Pohjanmeren poikki ristiin rastiin ilman, että niistä olisi koskaan aiheutunut vakavampaa ympäristöuhkaa. Sen sijaan saman energiamäärän kuljettaminen sadoilla pinta-aluksilla olisi ainakin satakertainen ympäristöriski. On totta, että Itämeren ekologia on erityisen haavoittuvainen, mutta ei ole syytä epäillä etteikö parhaimman käytettävissä olevan teknologian käyttö vastaisi tiukimpia ympäristöstandardeja. Kaikki Itämeren rannikkovaltiot lupaprosessienssa kautta ovat tätä varmistamassa, samoin kuin se, että ympäristötietoinen Saksa on hankkeessa mukana. Venäjän puolella ei valitettavasti vastaavaa varmuutta ole, mutta tämä hanke voi vaikuttaa vain heidänkin ympäristöstandardejaan parantavalla tavalla. Venäjän kaasutoimitukset Eurooppaan eivät lisää vain Euroopan riippuvuutta Venäjän energiasta, vaan myös Venäjän riippuvuutta Euroopan markkinoista. Tällainen keskinäisriippuvuuden kasvu ei ole suinkaan konfliktin aihe, vaan päinvastoin yhteistyön kehittäjä. Vaatii vainoharhaisuutta lähentelevää kieroutunutta mielikuvitusta ja atavistista naapurivihaa nähdä kokoomuksen kansanedustajan tavoin putken suojelu perusteena, jolla Venäjä voisi vaatia tukikohtia Suomesta. 9.10. 2009

Kansallisten parlamenttien Eurooppa-valiokuntien edustajat olivat taas Tukholmassa puolivuotisessa COSAC-kokouksessaan. Tällä kertaa päällimmäiseksi nousi suuri ilo, tai ainakin helpotus siitä, että Lissabonin sopimus näyttää nyt Irlannin kansanäänestyksen jälkeen tulevan voimaan, mitä nyt pari presidenttiä Puolassa ja Tshekissä ylläpitää jännitystä allekirjoituksensa suhteen. Tähän tyytyväisyyteen COSAC:ssa oli sekä yleinen että erityinen syy, kun sopimusta pidetään tärkeänä edistysaskeleena unionille ja sen katsotaan myös antavan kansallisille parlamenteille aikaisempaa suuremman roolin. Kun alkuperäisen perustuslakisopimuksen voimaantulo on jo viipynyt vuosia ja EU on yhä pystyssä ja kyennyt myös jollain tavoin vastaamaan sekä ilmastomuutoksen että finanssikriisin haasteisiin, ei ole ihan helppoa enää hehkuttaa yhtä vakuuttavasti kuin ennen sopimusta suurena edistysaskeleena. Sopimuksesta neuvotelleena, yhtenä perustuslakisopimuksen allekirjoittajana ja kaksi kertaa sen ratifioinnin puolesta eduskunnassa äänestäneenä olen tietysti tyytyväinen sen hyväksymiseen. Kaikki siinä ei välttämättä ole hyvää, mutta niin paljon kuitenkin, että parannukset nykytilaan ovat paremmat kuin muutamat kyseenalaiset ja epävarmuutta luovat kohdat, kuten Eurooppa-neuvoston pysyvän presidentin virka. Joka tapauksessa sopimuksen kohtalon epävarmuuden poistuminen on hyvä asia, sillä se poistaa myös yhden verukkeen unionin laajentumisen tieltä ja vähentää joidenkin maiden houkutusta ryhtyä rakentamaan kahden kerroksen erillisratkaisuja unionin sisälle. Ja ennen kaikkea sopimus merkitsee sitä, että unionissa voidaan vihdoinkin edes muutamaksi vuodeksi jättää ikuisuuskeskustelu unionin institutionaalisista rakenteista syrjään ja keskittyä siihen, mitä unionin tulee tehdä vastatakseen paremmin globalisaatioajan haasteisiin ja kansalaistensa odotuksiin. Kansallisten parlamenttien asema unionin päätöksenteossa riippuu ennen kaikkea jäsenmaiden perustuslaeista, eikä sitä voi eikä pidä EU-tasolla säädellä. Siten eduskunnan kannalta monien hehkuttama ns. ”subsidiariteettitesti” eli kansallisten parlamenttien mahdollisuus panna komissio uudelleen harkitsemaan sellaista ehdotusta, jonka ne katsovat loukkaavan läheisyysperiaatetta, ei tuo mitään uutta. Toimivassa parlamentaarisessa demokratiassa pitäisi muutoinkin olla itsestään selvää, että parlamentti voi ohjeistaa hallituksensa vastustamaan sellaista esitystä, jonka se katsoo läheisyysperiaatetta loukkaavan. Se että näin ei kaikissa maissa ole pitäisi hoitaa jokaisessa maassa omin toimin kuntoon ilman, että EU-tasolla luodaan keinotekoisia järjestelyjä korvaamaan kansallisen parlamentarismin puutteita.  6.10. 2009

Harva hallitus Suomessa on saanut nauttia niin runsaasta luottamuksesta kuin Matti Vanhasen porvarihallitus kahtena perättäisenä päivänä tällä viikolla eduskunnassa sekä vanhustenhoidosta että vaalirahoituksesta käytyjen keskustelujen päätteeksi. Ketään ei kuitenkaan voi nimetä menneen viikon tapahtumien voittajaksi, mutta häviäjä on selvä. Se on pitkään jo muutoinkin alhaalla ollut kansalaisten luottamus politiikkaan ja demokratiaan. 

Vaalirahoituskeskustelussa on ollut mahdotonta erottaa yleistä ja erityistä. Kun yleisessä osiossa on kyse lainsäädännön puutteista ja sen tarjoamista porsaanrei’istä sekä eri puolueita lähellä olevien yhteisöjen, ammattijärjestöjen, säätiöiden ja muihin tarkoituksiin julkista tukea saavien järjestöjen tuesta oman viiteryhmänsä vaalityölle, ovat näiden hyväksikäyttöön olleet osallisia kaikki puolueet. Osa tästä on ollut avointa, osa ei, osa tulevaisuudessakin täysin hyväksyttävää tukea, osa sellaista joka ei koskaan ole sitä ollut.

Erityisessä osiossa on kyse ennen kaikkea Kehittyvien Maakuntien Suomi nimisestä kepun puoluetoimistossa perustetusta rahakanavabulvaanista, jonka suurin rahoittaja oli konkurssikypsä Nova Group ja siitä, hakiko ja saiko Nova myös oikeudetonta rikoksen tunnusmerkit täyttävää etua. Toiseksi on kyse yleishyödyllisen julkisesti rahoitetun keskustalaisen Nuorisoasuntosäätiön toiminnasta puheenjohtajiensa Vanhasen ja Kaikkosen vaalirahoituslähteenä. Erityiseen osioon voi liittää vielä joitakin muitakin tapauksia, joissa sopivuuden lisäksi myös laillisuuden raja on voinut ylittyä.

Keskustelu yleisestä osiosta on tarpeen ja on tärkeää, että se myös johtaa vaalirahoitusta koskevan lainsäädännön merkittävään tiukennukseen. Sen alle on kuitenkin myös tarkoituksellisesti voitu haudata erityistä osiota koskevat kysymykset, joihin Vanhanen ja hallitus eivät kuluvalla viikollakaan antaneet yhtään vastausta. Surullista on, ettei oppositio ole saanut kunnon osumaa edes tähän norsun kokoiseen maalitauluun, vaan on norsun väistöliikkeiden harhauttamana ampunut omaan jalkaansa.

Ylen Silminnäkijä -ohjelma heitti Matti Vanhasen ylle rajun epäilyn, jolla pitäisi olla raskaita seurauksia, joko Vanhaselle tai ohjelman tekijöille. Jos väite jää toteennäyttämättömänä ilmaan leijumaan tulee se olemaan Yleisradiolle kiusallisempi kuin Vanhaselle, joka nousee keskustan atavistisen ”taas meitä lyödään” heimohengen nostamaksi marttyyriksi.

3.10. 2009