Etusivu 2009 lokakuu 2009
17.10.2009

Eduskunta eilen tänään

Ylipormestari Raimo Ilaskivi, jonka kanssa olemme viime vuosina itsellemmekin yllätykseksi havainneet olevamme usein hyvin samaa mieltä kasinotaloudesta ja ulkopolitiikastakin, kirjoitti viime maanantaina Helsingin Sanomissa eduskuntatyön muuttumisesta. Kun olen itsekin tullut ensimmäisen kerran taloon aikana, jolloin ei ollut omia työhuoneita, kännyköitä, avustajia, tietoyhteyksiä eikä lisärakennusten toimintatiloja, voin todeta kuvauksen silloisista oloista oikeaksi, yhtymättä kuitenkaan johtopäätökseen. Kirjoitus päättyy huipennukseen, miten työ oli toisenlaista: ”Ei silloin EU pureskellut valmiiksi lakeja ja direktiivejä, kaikki täytyi valmistella ja säätää ihan itse ja palkalla, joka oli pieni”.

Tällaiseen menneitä aikoja ihannoivaan veteraanimuistelukseen voi päätyä silloin, kun kirjoittaja oli kansanedustajatyön ohella samanaikaisesti Pankkiyhdistyksen ja Helsingin pörssin korkeasti palkattu toimitusjohtaja, joka ei tarvinnut työhuonetta, autopaikkaa tai sihteeriä eduskunnasta. Kokemus eduskunnasta työpaikkana saattoi olla hyvin erilainen vaikkapa Kymenlaaksosta valitulla pääluottamusmiehellä, Pohjois-Savosta tulleella maanviljelijällä tai Satakunnasta eduskuntaan nousseella luokanopettajalla.

EU-jäsenyys ei suinkaan ole eduskunnan työmäärää vähentänyt, vaan päinvastoin sitä merkittävästi lisännyt. Samalla se on myös vahvistanut eduskunnan asemaa suhteessa hallitukseen, koska toisin kuin kotimaisen päätöksenteon osalta ei EU-asioita voida tuoda eduskuntaan valmiiksi pureskeltuina ja tosiasiassa päätettyinä asioina, vaan niistä on informoitava eduskuntaa ja saatava sen kanta silloin, kun päätöksenteko on hyvin keskeneräinen – asia joka nykyiselle pääministerille on kotimaisessa päätöksenteossa hyvin vieras. Sanomattakin pitäisi olla selvää, ettei EU-edunvalvonnassa pärjätä, jos ainoat ulkomaankontaktit rajoittuvat etelän lomamatkoihin ja laivaristelilyihin Itämerellä. Kokous- ja valiokuntamatkat ulkomaille ovat monille jo rasitukseksi asti käynyt välttämätön osa kansanedustajan työtä.

Se että eduskunnan työskentelyolosuhteet ovat kunnossa on koko kansanvallan toiminnalle tärkeätä ja välttämätöntä, mutta ei tietenkään takaa sitä että kaikki osaisivat käytössään olevia välineitä oikein käyttää eikä sitä, että työn tulokset tyydyttäisivät kaikkia. Urheilustakin tiedämme, etteivät huippuvälineet vielä takaa hyvää tulosta. Demokratian hyvä puoli onkin siinä, että se tarjoaa säännöllisin väliajoin kansalaisille mahdollisuuden arvioida tehtyä työtä ja joko sallia tai evätä edustajan jatkomahdollisuudet sen perusteella. Veikkaan, että jälkimmäistä mahdollisuutta tullaan seuraavissa vaaleissa käyttämään huomattavasti aiempaa laajemmassa mitassa.

17.10. 2009

14.10.2009

Kuntien kiinteistövero

Hallitus esittää kuntien päättämän kiinteistöverokannan lakisääteisten ylä- ja alarajojen nostamista kädenojennuksena alijäämäisten budjettiensa kanssa painiville kunnille. Kädenojennus kunnille on kuitenkin samalla nyrkinisku asukkaille, joiden asumiskustannuksiin veronmaksu aina valuu. Siksi opposition on helppo sanoa, että hallituksen tulisi lisätä kuntien valtionosuuksia sen sijaan, että kunnat pakotetaan hakemaan talouden tasapainoa ikävillä säästöleikkauksilla ja sellaisilla veronkorotuksilla, joiden maksajiksi aina löytyy myös pienituloisia ihmisiä. Kysymys kuuluukin, onko tämä jo liian helppoa sanoa. Opposition vetoomukset eivät liikuta hallitusta nostamaan valtionosuuksia ja ikävät ratkaisut jäävät joka tapauksessa kunnille. Kun valtio alentaa progressiivisia tuloveroja, joutuvat kunnat nostamaan vähemmän progressiivista kunnallisveroa ja/tai karsimaan peruspalvelujenkin laatua ja saatavuutta. Näissä tasapainottamistalkoissa joutuvat vasemmistovaltuutetukin pohtimaan mille tasolle asettavat kuntansa kiinteistöveron. Onhan se kuitenkin oikein käytettynä hyvä ja käyttökelpoinen veromuoto, jonka kiertäminen on mahdotonta – paitsi maa- ja metsätalousmaan omistajille, jotka ovat siitä vapautetut.  Oppositiopolitiikan uskottavuus edellyttää, ettei sellaista pidä vastustaa mitä hallituksessa itsekin tekisi eikä sellaista luvata, mitä ei itse hallitusvastuussa myös toteuttaisi. Tätä testiä pitäisi laajemminkin käyttää. 14.10. 2009 

11.10.2009

Obaman rauhanpalkinto

Nobelin tämän vuoden rauhanpalkinnon antaminen Barack Obamalle on hämmentänyt muutkin kuin vain palkinnonsaajan. Yleinen reaktio on ollut, että hyvä ihminen ja hyvät puheet, mutta hänen palkitsemisensa näin on aivan liian ennenaikaista. Tähän kuoroon voin minäkin yhtyä. Toivotaan siis, että presidenttikautensa päättyessä arvovaltaisen kannustuspalkinnon saanut Obama on onnistunut lopettamaan sotimisen Irakissa ja Afganistanissa aloittamatta yhtään uutta. Toivotaan myös, että perusteluissa erityismaininnan saanut Obaman valmius ydinaseriisuntakin on silloin johtanut konkreettisiin ja tuntuviin tuloksiin. Rauhanpalkinto on johtanut jälkipuheisiin ja kritiikkiin lähes yhtä usein kuin kirjallisuuspalkinto. Ahtisaaren palkitseminen vuosi sitten ei tällaista kritiikkiä juurikaan herättänyt, niin selvästi kyse oli tunnustuksesta perinteisiä rauhanvälitystehtäviä menetyksellisesti hoitaneelle rauhanvälittäjälle. Sekin on tosiasia, että useimmiten kaikki tällaiset arviointiin perustuvat palkitsemiset kertovat yhtä paljon palkinnonmyöntäjien pyrkimyksistä kuin saajan ansioista.  11.10. 2009

10.10.2009

Seppo Lindblom, Manun matkassa, Otava, 397 s., Keuruu 2009

1255152743_Manu.JPG

Aseenkantaja avoimena
 
Seppo Lindblom ei vielä tuntenut Koivistoa kovin läheltä vastatessaan myönteisesti tämän kutsuun ryhtyä pääministerin sihteeriksi v. 1968, mutta siitä alkoi näiden kahden yli neljä vuosikymmentä jatkunut poikkeuksellisen läheinen ystävyys ja yhteistyö. Siinä kertyneen kokemuksen Lindblom on uskollisena koivistolaisena soturina nyt kirjannut kansien väliin tavalla, joka osoittautuu yllättävän mielenkiintoiseksi ja lähihistoriaan uutta valoa tuovaksi lukukokemukseksi.
 
Lindblomin avoimuuteen kuuluu myös tapa, jolla hän kirjoittaa anti-kekkoslaisen ja anti-kommunistisen vanhaleskisläisyyden vangiksi jääneestä isästään Olavi Lindblomista ja Koivistosta. ”Isäni ja Maunon rinnastus ja vastakkainsettelu on [ollut seikka, jolla on ollut] niin henkilökohtaista kuin yhteiskunnallista merkitystä” ja johon liittyvää jännitettä valintansa Koiviston puolesta tehnyt Seppo Lindblom toteaa kirjassaan myös purkavansa.
 
Senkin kirja tekee selväksi, ettei Koivisto suinkaan ollut mikään sattumapresidentti, vaan teki toistakymmentä vuotta määrätietoista työtä noustakseen tasavallan presidentiksi. Hän vain teki sitä toisin ja paljon taitavammalla ja tuloksekkaammalla tavalla kuin avointa presidenttipeliä pelanneet kilpailijansa.  
 
Vaikka Seppo Lindblomin kirja onkin ylistyslaulu ja kunnianosoitus Mauno Koivistolle tavalla, joka muutamassa kohdin voi jo vähän lyödä ylikin, ei se kuitenkaan ole puhdasta hovilyriikkaa vaan enimmäkseen oivaltavaa ja vivahteikasta analyysiä. Vaikka oma käsitykseni Koivistosta pohjautuu paljon etäisempään ja enimmäkseen julkisisiin lähteisiin perustuvaan tarkasteluun siinä missä Lindblom kuuluu Koiviston läheisimpään sekä henkilökohtaiseen, ammatilliseen että poliittiseen ystäväpiiriin, ei se juurikaan poikkea siitä kuvasta, jonka Lindblom lähietäisyydeltä on piirtänyt. Niinpä olen, huolimatta monista ajoittaisista asiakohtaisista erimielisyyksistäni Koiviston kanssa, aina häntä arvostanut ja myös päätynyt liki vaistonvaraisesti aina preferoimaan häntä kilpailijoiden edellä erilaisissa valintatilanteissa.
 
Edellisen kappaleen olin mielessäni muotoillut jo ennen kuin tulin kirjan lopulla kohtaan, jossa Koivisto vastaa Lindblomin kysymykseen millaista ”paasikiveläistä juttuseuraa löytyy sosiaalidemokraattisista piireistä”, jolloin hän ”nosti esille Erkki Tuomiojan nimen. Hän muistutti tämän pätevyydestä mutta myös sellaisesta poliittisen profiloitumisen tarpeesta, mikä ei ollut lainkaan hänelle itselleen ominaista. Mauno lausahti, että jonkinlainen modus vivendi pitäisi kuitenkin löytyä Erkin kanssa. Toisin sanoen olisi siedettävä keskusteluyhteys, vaikkei kaikista asioista oltaisikaan samaa mieltä”. Itse olen kokenut harvahkon keskusteluyhteyteni Koiviston kanssa en vain siedettävänä, vaan antoisana.
 
Seppo Lindblom ei ole halunnut kirjoittanut muistelmiaan, koska siihen hänen kengännumeronsa on aivan liian pieni. Muistelmien merkitys ja mielenkiinto ei kuitenkaan riipu kengännumerosta. Koivistosta kirjoittaessaan Lindblom tulee tietenkin samalla kirjoittaneeksi paljon myös itsestään ja tekemisistään. Postipankin pääjohtajuuden hän kuittaa lyhyesti toteamalla, ettei osannut varautua pankin New Yorkin konttorin jättitappioihin ja pääjohtajan erottamiseen johtaneisiin ongelmiin, vaikka ”koko kansantalouden taseiden kertomista uhkakuvista olin sen sijaan osannut varottaa. Olin näköjään ollut väärään aikaan väärässä paikassa. Kelpaisiko tämä riittäväksi ripittäytymiseksi”. Tähän voin lisätä oman aikalaiskommenttini Lindblomilta perimäni TUL:n Yleisurheilun Tuen puheenjohtajan paikalta. Aikana jolloin monet pörssihuumaan hurahtaneet kansalaisjärjestöt SKP:stä alkaen kärsivät suuria tappioita voi vähäinen Yleisurheilun Tuki  erinomaisesti, kiitos edeltäjäni äärivarovaisen sijoituspolitiikan. Saatoin vain pahoitella, ettei samaa varovaisuutta noudatettu Postipankissa.
 
Lokakuu 2009

10.10.2009

Puhe Keski-Uudenmaan TSL:n 90 vuotisjuhlassa Kerava 10.10. 2009

kansanedustaja Erkki Tuomioja sd

Arvoisat kuulijat 

 Kun työväenliike sai Suomessa 1890-luvulla alkunsa ja ensimmäisiä työväenyhdistyksiä perustettiin olivat ne aluksi wrightiläisellä kaudella ensi sijassa monipuolisia työväen sosiaalisia ja kulttuurijärjestöjä. Tämän luonteensa työväenyhdistykset säilyttivät myös sen jälkeen kun politiikka sosialidemokraattisen aatteen omaksumisen kautta Työväenpuolueen Forssan kokouksessa 1903 tuli niiden päätehtäväksi.

 Alkuaikojen työväenyhdistykset olivat paikkakuntansa monialajärjestöjä, jotka tarjosivat jäsenilleen paitsi poliittisen vaikuttamisen kanavan myös jaostojensa kautta mahdollisuuden niin ammatillisiin järjestäytymiseen kuin itsensä kehittämiseen ja viihtymiseen monipuolisen tarjonnan merkeissä. Työväenhdistysten nimissä ja alaisuudessa perustettiin naisjaostoja ja nuoriso-osastoja, opintokerhoja ja urheiluseuroja, kuoroja, orkestereita, teattereita ja kirjastoja, kahviloita ja ravintoloita ja käynnistettiin osuustoiminnallista yhteistyötä.

 Vähitellen alkoivat monet näin perustetuista toiminnoista järjestöllisesti itsenäistyä työväenyhdistyksistä ja puolueesta, säilyen kuitenkin kiinteänä osana työväenliikettä. Naisliito sai alkunsa 1900 ja nuorisoliitto 1906. Kansalaissodan jälkeen monet niistä myös yhtyivät valtakunnallisiksi järjestöiksi, jolloin alkunsa saivat 1919 mm Työväen Urheiluliitto ja Työväen Sivistysliitto ja seuraavana vuonna Työväen Näyttämöiden Liitto ja Suomen Työväen Musiikkiliitto.

 Ajankohta, tuhoisan sisällisodan jälkeen oli vaikea. Kymmenet tuhannet työväenliikkeet ihmiset olivat kaatuneet, viruivat vankileireillä tai olivat maanpakoon pakotettuja. Nälkä ja pelko olivat surevien työläiskotien arkipäivää, mutta ne eivät kuitenkaan lannistaneet työväenliikkeen valon ja vapauden ihanteiden puolesta uudelleen työhön ryhtyneitä ihmisiä. Ne jotka noissa olosuhteissa käynnistivät uudelleen työväenliikkeen toiminnan ja johtivat sen yksiselitteisesti väkivallattomalle ja kansanvaltaiselle tielle tekivät ei vain työväestölle vaan koko maalle suuren palveluksen.

 Työväen sivistystyön keskeisin henkilö oli Työväen Sivistysliiton puheenjohtajana sen perustamisesta alkaen melkein kolmekymmentä vuotta toiminut Väinö Voionmaa, Hän on kirjoituksissaan perustellut TSL:n perustamista seuraavilla kolmella yhteiskunnallisella syyllä. Liiton perustamiselle oli vahvat sosiaalipoliittiset syyt. Aineellinen ja myös henkinen kurjuus oli syvä erityisesti työväestön parissa.

 Voionmaan mielestä liitto piti perustaa myös työväenliikkeen yleisten tarpeiden vuoksi. Työväenliike tarvitsi, niin kuin tarvitsee tänäänkin, ajattelevia ja kyvykkäitä henkilöitä. Tähän tarvitaan koulutusta ja kulttuuritoimintaa.

 Hänen mielestä TSL:ää tarvittiin, uuden yhteiskunnallisen maailmankatsomuksen rakentamiseksi.

 Väinö Voionmaa näki, että sivistystyötä tarvitaan laajan kaikkia koskevan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja sivistyksellisen, tasa-arvon, yhteisvastuun ja demokratian edistämiseksi. Nämä näkemykset ovat ajankohtaisia myös tänään.

 Kansalaissodan jälkeinen Suomi oli kahtiajettu maa, jossa työväestö ylläpiti laajaa omaa kultuuri- ja harrastustoiminnan verkostoaan, joka monilla aloilla ylsi taloudellisesti rajoitetuista lähtökohdistaan huolimatta samanveroisiin tai parempiinkin saavutuksiin kuin vastaavat porvarilliset – tosin tällä nimellä niitä ei tietenkään koskaan kutsuttu – järjestöt.

 Kesti aikansa ennenkuin valkoisen Suomen perilliset olivat valmiita tunnustamaan myös punaisen Suomen olevan yhtä lailla osa isänmaata ja tunnustamaan senkin saavutukset ja merkityksen suomalaisen yhteiskunnan kehittämisessä. Suomi oli kansanliikkeiden maa ja näistä kansanliikkeistä työväenliike kaikkinen haaroineen oli usein merkittävin. Mutta vasta 30-luvun loppupuolella punamullan hallitsemassa Suomessa sen toiminta nähtiin esim. valtion ja kuntien tuen arvoiseksi.

 Kansanliikkeiden Suomi oli myös se perusta jolle sotien jälkeinen hyvinvointivaltio Suomessa on rakentunut.Sodan ankeat kokemukset ja kansaa yhdistänyt kamppailu olemassaolosta toi myös kansanliikkeiden sosiaalista ja sivistystyötä tekevät järjestöt yhteistyöhön Suomen Huolto-järjestössä ja muulla tavoin.

 Kansanhuolto oli tietysti valtiollinen tehtävä, josta vastasi kansanhuoltoministeriö, mutta sen toteutuksessa kansalaisyhteiskunnalla ja kansanliikkeillä oli merkittävä osa. Monet niistä sosiaalipalveluista – lastenseimet, ensi kodit, neuvolat jne – jotka tänään ovat lainsäädännön kautta ovat koko väestön käytettävissä, ovat saaneet alkunsa ns. kolmannen sektorin toimintoina ja kansalaisjärjestöillä on edelleen merkittävä osuus näiden tarjoajina.  Siksi on myös erityisen huolestuttavaa, että tätäkin yritetään kyseenalaistaa ja rajoittaa EU:n kilpailulainsäädännön markkinafundamentalistisen tulkinnan kautta.

 Näin on muotoutunut pohjoismainen hyvinvointivaltio, paljolti kansanliikkeiden toteuttaman yhteisöllisen vastuunkannon pohjalta, mutta myös ja nimenomaan tietoisten radikaalien poliittisten valintojen kautta.

 Yksi kauaskantoisimmista ratkaisuista oli, kun Ruotsin sosialidemokraatit jo 20-luvun lopulla nostivat tavoitteekseen kansankodin. Se tarkoitti yhteiskuntaa, jossa yhteinen vastuu ja huolenpito ulottui koko väestöön tasa-arvoisella pohjalla. Siihen saakka sosiaalipolitiikka oli ollut köyhäinhoitoa, jossa vasemmiston ja oikeiston erotti se, kuinka paljon voimavaroja siihen oltiin valmiita käyttämään. Kansankoti tunnuksesta lähtenyt universaalimallinen sosiaalipolitiikka ei enää pitänyt sosiaaliturvaa ja yhteiskunnallisia palveluja vain köyhille tarkoitettuina vaan sellaisina, johon kaikki olivat yhtä lailla oikeutettuja.

 Tämä tarkoitti koko mm väestön kattavaa eläketurvaa, sairasvakuutusta ja kaikille lapsiperheille maksettavia lapsilisiä; palveluissa maksutonta yhtenäiskoulua ja maksutonta jatko-opetusta, maksutonta terveydenhoitoa kaikille, lasten päivähoitoa kaikille kuuluvana oikeutena, koko väestöä palvelevaa kirjastolaitosta, julkisen palvelun tehtäviä suorittavaa yleisradiotoimintaa jne.

 Tällainen sosiaalipolitiikan malli on korkeammin verottava kuin vain köyhäinhoitoon keskittyvä, mutta se on myös vähiten köyhyyttä tuottava, tasaisimpaan varallisuuden ja tulojen jakaantumaan johtava ja eniten turvallisuutta tuottava malli. Verotuksen taso ei ole ongelma silloin, kun ihmiset myös tietävät ja kokevat saavansa verorahoilleen laadukasta vastiketta kattavan sosiaalivakuutuksen ja toimivien palvelujen muodossa.

 Näin on toistaiseksi ollut, ja kaikki arvostavat sitä että tätä mallia toteuttaneet pohjoismaat ovat yleensä kaikkien kansainvälisten kilpailukykyä, ympäristön hoidon tasoa, hallinnon tehokkuutta, osaamista ja oppisaavutuksia, tasa-arvon toteutumista, terveysarvioissa tai jopa onnellisuutta mittaavien kauneusvertailujen kärkikymmenikössä.

 Tämä ei ole suinkaan sattuma, vaan nimenomaan pohjoismaisen yhteiskuntamallin ansiota, sillä pohjoismaissa oivallettiin, että hyvin hoidettu ja oikein mitoitettu koko väestön kattava sosiaaliturva ei suinkaan ole taloudellisen kehityksen este, vaan päinvastoin koko väestön osallistumis-, kuluttamis- ja työntekomahdollisuuksia ylläpitävänä ja kehittävänä asiana talouden kehitystä ja kilpailukykyä tukevaa. Sittemmin ovat J.M. Keynes, Alva ja Gunnar Myrdal ja muut osoittaneet myös talous- ja yhteiskuntatieteen keinoin miksi näin on. 

 Vaikka pohjoismaiden saavutukset ovat edelleen kansainvälisissä vertailuissa kestäviä, on hyvinvointivaltiota alas ajava uusliberalismi iskenyt myös pohjoismaissa. Tämä näkyy erityisesti Suomessa, jossa koskaan ei ylletty ihan samaan tahtiin hyvinvointipolitiikassa kuin Ruotsissa tai Norjassa.

 Meillä on myös muita rajummin 90-luvun lamapolitiikan merkeissä turvauduttu hyvinvointipalveluita ja sosiaaliturvaa heikentävään ja kilpailuvaltiota sosiaalivaltion sijasta korostavaan uusliberalismiin sillä seurauksella, että tulo- ja varallisuuserot ovat jälleen alkaneet kasvaa ja luokkayhteiskunta tehdä paluuta.

 Suomessa lamapolitiikan merkeissä tehty valinta pienemmän julkisen sektorin (ja vähäisemmän julkisen työllistämisen) hyväksi tehtiin virkatyönä ujuttamalla ilman avointa poliittista keskustelua ja valintaa. Lamavuosina saneltua kehys-pohjaa ei ole tarkistettu ja linjaa jatketaan edelleen valtionhallinnon tuottavuusohjelman nimellä kulkevan julkisen sektorin alasajo-ohjelman merkeissä.

 Paluu luokkayhteiskuntaan näkyy erityisesti julkisen terveydenhuollon tilassa. Rapistuvia terveyskeskuspalveluja ei kuitenkaan saada parannetuksi, ellei samalla puututa myös ns. yksityisen terveyssektorin jatkuvaan verovaroilla tapahtuvaan lihottamiseen, mitä viimeksi palveluseteleiden käyttöönotolla on jälleen haluttu edistää.

 Kansanterveyslaki takaa jokaiselle kattavan ja laadukkaan terveydenhoidon kaikkiin vaivoihin, ja monessa kunnassa tämä toimiikin edelleen hyvin. Mutta yhä yleisempää on, että terveyspalveluja hakeva saa kuulla, jos hänen vaivansa ei ole kiireellinen, että hoitoa on jonotettava viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia. Ja usein potilasta opastetaankin, että jos hän on valmis käyttämään vähän enemmän omaa rahaansa, niin kadun toisella puolella olevalla yksityisellä lääkäriasemalla asia järjestyy heti kun se potilaalle sopii. Yhä useampi myös käyttää tätä mahdollisuutta. Eikä työterveyslääkärillä käynti edes maksa mitään, mutta terveyskeskus rahastaa jo kättelyssä.

 Vähitellen terveydenhuoltoon on syntynyt luokkapohjainen kahtiajako: yksityiset palvelut varakkaille, julkiset palvelut työttömille, eläkeläisille ja köyhille. Palvelutaso eroaa jo huimasti, ja on turha luulla ettei ero ajan myötä näkyisi myös hoidon tasossa. Jo nyt se näkyy siinä, miten terveyserot rikkaiden ja köyhien välillä ovat Suomessa taas selvästi kasvaneet.

 Seuraavaksi on valpastuttava puuttumaan siihen, mitä koulutusjärjestelmällemme on tapahtumassa. Siihenkin on lähdetty määrätietoisesti ajamaan luokkayhteiskunnan paluuta merkitseviä muutoksia. Tämän torjumisessa näen Työväen Sivistysliitolla erityisen tärkeän tehtävän.  

 Suomalainen koulutusjärjestelmä on tehokas ja tasa-arvoa suosiva, se on edelleen pääosin maksutonta ja kaikkien saatavilla. Se on kansainvälisesti arvostettua ja oppimistulokset ovat hyvät, eikä näitä saavutuksia saa yksityistämällä ja rinnakkaiskoulujärjestelmän piirteitä palauttamalla vaarantaa. Mutta hyvin toimivassa koulutusjärjestelmässä TSL:n toiminta on edelleen selkeä ja tarpeellinen lisä virallisen koulutuksen ja opetuksen rinnalla.

 Erilaiset kurssit ja kulloinkin ajankohtaisiin aiheisiin liittyvät opiskelut rikastuttavat suomalaista sivistyksen piiriin kuuluvaan opetustarjontaa. TSL muistuttaa olemassaolollaan myös siitä, miten pitkä tie on kuljettu niistä ajoista, jolloin vain harvat pääsivät kouluun ja miten varallisuus oli oleellinen tekijä kansalaisten opiskelussa.

 Tarve tehdä työtä ihmisten hyvinvoinnin – niin aineellisen kuin henkisenkin tasa-arvon – puolesta, ei ole loppunut. Tämän päivän työttömyys , lomautukset ja työelämän kasvava epävarmuus ovat suistaneet monet perheet niin taloudellisesti kuin henkisesti sellaisen kuilun reunalle josta on riski pudota. Huoli ja hätä ovat tuntuvat ja luottamus tulevaisuuteen horjuu. 

 Ikävintä tässä on se, että tämä lama sai alkunsa joidenkin ahneudesta, joissa nopeiden ja suurien voittojen kiilto silmissä suistettiin koko maailma syrjälleen. Sanotaan, että ahneus on yksi pahimmista synneistä maanpäällä. Syvällisen sivistyksen perusta, on se, että jaat toisillekin ja huolehdit heikommista. Välinpitämättömyys ja kovuus ihmisten ja kansakuntien välillä on kasvanut 2000 luvulla.

 TSL:n tehtävä on ollut osaltaan varmistaa, että kaikilla on mahdollisuus siihen hyvään mitä yhteiskunnassa kulloinkin on ollut olemassa. Uskomme, että silloin kun kaikilla on samat mahdollisuudet ja oikeudenmukaisuus toteutuu, saavutetaan sivistyksen syvin sisältö, toisen arvostaminen ja kunnioittaminen.

 Tämä on selkeä TSL:n 90-vuotisjuhlavuoden sanoma! Ahneuden arvojen sijaan sivistyksen arvot! Liiton toiminta on avointa, sen tarjoamat palvelut ovat kaikille avoimia. TSL:n kaltaiset toimijat tekevät sitä perusvalistustyötä, jota me tänä päivänä tarvitsemme. Ihmiset tarvitsevat rohkaisua opiskelemaan uutta ja hakemaan ammatillista vahvistusta aikaisemmalle koulutukselle.

Näillä ajatuksilla haluan myös kiittää alun perin Keravalla 1975 perustettua nykyistä TSL:n Keski-Uudenmaan opintojärjestöä sen tekemästä työstä, joka sivistysliiton parhaiden perinteiden mukaisesti on ollut laajaa ja kaikki kansanliikkeemme osat kattavaa toimintaa. Tätä työtä, johon mm kuuluu niin aktiivinen kansainvälinen solidaarisuustyö, runokirjan julkaiseminen kuin osallistuminen Tuusulan arvokkaan Työläiskotimuseon perustamiseen ja sen talkootyönä hoidettujen toimintojen kehittämiseen, osaan itsekin osa-aikaisena tuusulalaisena erityisesti arvostaa.