Kööpenhaminan ilmastokokouksen alkuun on enää muutama viikko aikaa. Kun kokouksen puheenjohtaja, Tanskan pääministeri jo varoittelee, ettei kattavaa ratkaisua syntyisikään, ei ole kysymys vain ylisuurten odotusten hillitsemisestä. Onnistumisen edellytyksiä paransi tosin pikkuisen EU-huippukokouksen saavuttama yhteisymmärrys kehitysmaille Kööpenhaminassa tarjottavasta rahoituspaketista. Ilmastomuutoksen torjumisessa kohtuullisen kiitettävää johtajuutta osoittanut EU ei muutoinkaan ole se osapuoli, jonka piikkiin mahdollinen epäonnistuminen voidaan panna. Jokin näennäinen tulos Kööpenhaminasta varmaan saavutetaan jo siksi, ettei kukaan enää voi eikä halua poistua kokouksesta ilman jonkinlaista lupausta sopimuksesta, vaikka sen sorvaaminen vielä jatkuisi pitkään. Paraskin tulos kokouksesta tarkoittaa vain toiveen ylläpitämistä siitä, että sopeutuminen kestävän kehityksen mukaiseen elämään maapallolla olisi vielä mahdollista. Niissä hyvältä kuulostavissakin uusissa kannanotoissa ja lupauksissa, joita eri osapuolet ovat Kööpenhaminan kokoukseen valmistautuessaan antaneet, on se piirre että isoimmat päästövähennykset tai peräti nollapäästötavoite ovat edelleen aivan liian kaukana tulevaisuudessa, kun ilmastomuutos etenee koko ajan tässä ja nyt vääjäämättömästi. Yksi asia puuttuu ilmastomuutostorjunnan esityslistalta ja se on väestönkasvu. On ymmärrettävää realismia, ettei sitä ole mahdollista ottaa Kööpenhaminan kokouksen listalle. On silti täysin vastuutonta pään pensaaseen pistämistä yrittää todistella, ettei väestökysymyksellä olisi mitään tekemistä ilmastonmuutoksen kanssa siksi, että väestönkasvu on voimakkainta kehitysmaissa, joissa päästöt ovat vähäisimmät. 31.10. 2009
Muistoja Pohjolasta
Pohjoismaiden neuvosto kokoontuu Tukholmassa, tavanomaisin muodoin. Monet ovat sitä mieltä, että paljoista poruista jää vähän villoja. Se on tavallaan seuraus siitä, että pohjoismaisen yhteistyön saavutukset ovat jo niin vakiintuneita, ettei pyörää tarvitse joka kokouksessa keksiä uudelleen. Tästä ei vielä seuraa, että neuvosto olisi käynyt tarpeettomaksi. PN:n proseduurit, joista turha pönäkkyys on vuosien varrella karsiutunut, kokoavat säännöllisesti pohjoismaisia poliitikkoja ja virkamiehiä yhteen, millä on oma itseisarvonsa. On tärkeää, että pohjoismaiset johtajat tuntevat toisensa ja voivat luontevasti ja epämuodollisesti pitää yhteyttä. Tällä on merkitystä esim. sille miten pohjoismaat voivat vaikuttaa EU:n päätöksentekoon. Tämä koetaan neuvostossa niin tärkeäksi, että aina silloin tällöin nostetaan esille myös epärealistisia ajatuksia, että PN voisi toimia jonkinlaisena pohjoismaiden EU-politiikan koordinaattorina. Päätöksiin ja dramaattisiin erimielisyyksiin liittyvien uutisten puuttuessa PN jää ymmärrettävästi sitä itseään harmittavaan tiedotuspimentoon. PN:n kokoukset tarjovat kuitenkin profiloitumismahdollisuuksia muillekin, joita ruotsalainen historioitsija Gunnar Wetterberg osasi käyttää julkaistessaan eilisessä tiistain Dagens Nyheterissä artikkelin, jossa esitti uutta valtiollista unionia pohjoismaiden kesken. Suomestakin soiteltiin ja pyydettiin kommenttia. Pohjolan unionille olisi aikanaan ollut vahva tarve ja tilaus. Keskiaikainen Kalmarin unioni oli ennenaikainen ja hajosi mahdottomuutensa. Sittemmin niissä tilanteissa, joissa valtiollisesti yhtenäistä Pohjolaa 1900-luvulla olisi tarvittu, tappoivat sekä Pohjolan sisäiset että ulkoiset vastavoimat sen jo kohtuunsa. Vielä 30–40 vuotta sitten, jolloin Euroopan yhdentyminen ei ollut edennyt niin pitkälle kuin tänään, olisi ajatuksella ollut mahdollisuutensa. Kun Nordek-suunnitelma silloin kariutui, ei se enää ollut viimeisin vaan viimeinen menetetty mahdollisuus. Tuskinpa Wetterbergkään unioni-ajatustaan ihan tosissaan esitti. Ehkä se oli hänen tapansa kiinnittää huomiota siihen, kuinka luonnollista ja tarpeellista pohjoismainen yhteistyö edelleen on, myös ja nimenomaan globalisoituvassa maailmassa, ja sellaisena tervetullut. 28.10. 2009
Kures, Voldemar, Seitsme lukuga suletud raamat I – V
Emigranttielämän päiväkirjat
Kures, Voldemar, Seitsme lukuga suletud raamat, I köide, Ilmamaa, 505 s., Tartto 2006 ; II köide, Ilmamaa, 493s., Tartto 2006 ; III köide, Ilmamaa, 499 s.,Tartto 2007; IV köide, Ilmamaa, 504 s., Tartto 2008 ; V köide, Ilmamaa, 536 s., Tartto 2009
Vuonna 1893 syntynyt ja Ruotsissa 1987 kuollut Voldemar Kures on kirjailijoita ja taitelijoita koonneesta Noor-eesti ryhmästä syntyneeseen nuorempaan Siuru-ryhmään kuulunut kirjoittaja. Hän teki huomattavan elämäntyön toimittajana ennen kuin toisen maailmansodan 
lopulla päätyi Ruotsiin maanpakoon, ensin Neuvostoliiton ja sitten Saksan ja lopulta
uudelleen Neuvostoliiton miehittämästä Virosta. Ruotsissa hän piti päiväkirjaa, joka on nyt itsenäisessä Virossa julkaistu peräti viisiosaisena paksuna sarjana.
Ensimmäisessä osassa on myös joitain harvoja päiväkirjamerkintöjä ja artikkeleita vuosilta 1929-1944, mutta varsinaiset päiväkirjamerkinnät kattavat vuodet 1945-1959. Toimittajana Kures oli tarkkailija ja kertoja, olematta koskaan itse varsinainen poliittinen toimija. Hän oli kuitenkin joissain ratkaisevissa vaiheissa päätöksentekijöitä lähellä, kuten ollessaan Viron ulkoministeriön tiedottajana mukana kenraali Laidonerin Moskovan vierailulla vuonna 1940. Tästä laadittu tarkka kertomus on mielenkiintoista ja monin tavoin historiantutkijalle arvokasta lukemista. Kures tunsi jollain tavoin kaikki aikansa keskeiset ja tunnetuimmat
virolaispoliitikot ja kulttuuri-ihmiset, mikä tosin pienessä maassa ei ole niin vaikeata. 
Viisiosaisen päiväkirjan julkaiseminen tuskin on kustantajalle liiketaloudellisesti kannattava sijoitus, mutta kulttuuritekona se on kiitettävä ja historiantutkijallekin hyödyllinen. Ei niin, että Kures kirjaisi sellaisia tapahtumia, joissa on itse ollut välittömästi osallinen, paitsi emigranttiyhteisön piirissä, jonka pienet intrigit eivät kovin suuria näköaloja aukaise. Merkinnät ovat kuitenkin täynnä kertomuksia ja arvioita virolaisista poliitikoista ja kulttuurielämän vaikuttajista. Historian lähdeaineistona ne tietysti edellyttävät moninkertaistettua lähdekritiikkiä, sillä valtaosaltaan on kyse toisen tai useamman käden kautta kuulluista, vuosikymmenten takaa periytyvistä jutuista, joita voi luonnehtia juoruiksi. Historiantutkijalle juorutkin voivat olla hyödyllistä lähdeaineistoa, silloinkin kun ne tiedetään
ilmiselvästi tahallisesti tai tahattomasti liioitelluiksi, vääristellyiksi tai suorastaan keksityiksi. 
Sellaisina ne saattavat kertoa enemmän kertojasta kuin niiden kohteesta, mutta joka tapauksessa siitä, millaisena jotkut henkilöt ja tapahtumat ovat jääneet, tai ainakin haluttu jättää jälkipolvien muistoissa elämään.
Tämä koskee esimerkiksi Hella Wuolijokea, josta päiväkirjoissa on toistuvasti merkintöjä. Gustaf Suits on lähteenä useampaan otteeseen vuosien väliin tehdyille merkinnöille, joiden mukaan hän olisi bolshevikeille kavaltanut englantilaisten hyökkäysssuunnitelmat Kronstadtiin vuonna 1919, kunnes sitten tulee Kuresin eteen tapahtumissa mukana ollut englantilainen upseeri, joka voi osoittaa väitteen paikkansapitämättömäksi. Hella Wuolijoki esiintyy usein samoissa merkinnöissä kuin Jaan Tõnisson, joiden keskinäinen suhde on ollut toistuva puheenaihe niin Suitsin kuin Aino Kallaksen kanssa.
Niin Tõnisson kuin Päts, Laidoner ja muut Viron ensimmäisen tasavallan keskeiset johtajat ovat kirjoissa koko ajan esillä. Merkinnöistä ilmenee myös, miten jakaantunut emigranttiyhteisö oli autoritaarista diktatuuria pystyttäneen Pätsin, demokraattista oppositiota edustaneen Tõnissonin ja kolmantena ryhmänä fasististen vapsien kannattajien kesken. Mutta emigranttien käyttäytymiskoodiin myös kuului, että näistä vastakkaisuuksista pyrittiin julkisesti vaikenemaan eikä toisista ollut sopivaa puhua ja kirjoittaa liian kärkevästi arvostellen.
Monia muita emigrantteja paremmin Kures näyttää säilyttäneen realistisen arviointikyvyn ja avoimen mielen sortumatta pakolaisille usein ominaiseen fantasiamaailmaan. Hän ei pitänyt Suomea miehitettynä maana eikä Kekkostakaan maankavaltajana ja vieraili säännöllisesti naapurimaassa. Kun olot ja yhteydet Viroon Stalinin kuoltua helpottuivat oli hänelläkin paremmat mahdollisuudet saada tietoa Virosta. Esim. laulaja Georg Ots on yksi sellainen länteen matkustamaan päässyt neuvostovirolainen, jonka kanssa Kures on kirjannut mielenkiintoisia keskusteluja.
Lokakuu 2009
Oikeuskommentteja
En ole koskaan käynyt lukemassa Jussi Halla-ahon blogia, mutta hätkähdin silti, kun käräjäoikeus kesäkuussa päätti vapauttaa hänet kansanryhmää vastaan kiihottamista koskeneesta syytteestä ja tuomita hänet sakkoihin uskonrauhan rikkomisesta. Oikeus katsoi hänen julkisesti herjanneen sitä mitä islamilaiset uskonnolliset yhdyskunnat pitävät pyhänä. Äkkisiltään ajattelin, että ratkaisujen olisi syytteiden osalta pitänyt olla päinvastaiset. Kiinnostuin asiasta sen verran, että luin käräjäoikeuden päätöksen kokonaisuudessaan. Se ei poistanut epäilyjäni ja jään mielenkiinnolla odottamaan, miten hovioikeus ratkaisee asian. Jos sellainen laintulkinta jää voimaan, jonka nojalla Halla-aho tuomitaan uskonrauhan rikkomisesta, panee se kysymään, tulisiko asianomaista lainkohtaa tarkistaa niin, ettemme enää olisi jumalanpilkkapykälinemme pohjoismaiden piirissä kummajainen. Pidän arveluttavana, jos ratkaisu nostaa jonkin uskonnollisen vakaumuksen arvostelun yläpuolelle sillä perusteella, että joku on siitä voinut loukkaantua. Siihen täyttävätkö Halla-ahon kirjoitukset kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkit on vaikeampi ottaa kantaa, mutta siitä riippumatta mihin hovioikeus asiassa päätyy pidän tätä lakia ja sen valvontaa tarpeellisena. * * * Oikeutta käydään myös Porvoo-Rwanda akselilla. Vakavampaa rikosta kuin osallisuus kansanmurhaan on vaikeata löytää ja on tärkeää, ettei kukaan ole missään tätä koskevilta syytteiltä turvassa. Prosessin yksityiskohtia tuntematta jää kuitenkin miettimään, onko tätä oikeutta tarpeen käydä Suomessa, kun kerran maassa missä väitetty rikos on tapahtunut on sitä varten kansainvälisen yhteisön edellyttämä ja hyväksymä tuomioistuin toiminut jo usean vuoden ajan. Ja jos Porvoon käräjäoikeuden on mahdollista toimia viikkokausia asianomaisessa maassa, niin eikö alusta alkaen koko prosessi olisi pitänyt antaa Rwandan oman oikeuslaitoksen käsiteltäväksi? 26.10. 2009
Koulujen eriytyminen osa luokkayhteiskunnan paluuta
Ylen tv-uutisissa oli vaihteeksi asiallinen juttu tärkeästä kysymyksestä, eriytymiskehityksestä suomalaisissa kouluissa. Olen samaan asiaan kiinnittänyt huomiota aiemmin yhtenä esimerkkinä siitä, miten luokkayhteiskunta tekee Suomeen paluuta takaoven kautta. Uutisissa asia oli yhdistetty maahanmuuttajien osuuden kasvuun kouluissa, joka usein laukaisee varakkaammissa vanhemmissa halun hakeutua lastensa kanssa sellaisille alueille, joilla maahamuuttajien osuus on vähäisempi. Tämä maahanmuuttaja-aspekti lisää kysymykseen liittyviä intohimoja, mutta on tärkeä havaita, että sama koulujen ja asuinalueiden ongelmallinen eriytymiskehitys on olemassa tästä riippumatta.
Suomen koulutuksellisen tasa-arvon linjaan kuuluu mm. se, ettei peruskoulujen välillä ei ole kovin suuria eroja oppilasryhmien koossa tai oppilaanohjauksen ja muiden opetuksen tukipalveluiden määrässä. Mahdollisuuksien tasa-arvon tavoitetta on pitkälti tavoiteltu tarjoamalla kaikille oppilaille yhtä paljon koulun tukea. Kun haasteet ja vaikeudet kasaantuvat oppilaille, joilla eri syistä – ei siis ainoastaan maahanmuuttajataustan vuoksi – on vähemmän edellytyksiä saada kotoaan ja muulta ympäristöltään tukea koulunkäyntiin, olisi perusteltua että niitä kouluja, joissa näitä oppilaita on suhteellisesti enemmän myös resurssoitaisiin tuntuvammin tämän huomioon ottavalla tavalla.
Näin ei nyt ole. Jos jotain niin resurssointia, myös vanhempien varallisuuteen ja sponsorirahaan tukeutuen, päinvastoin lisätään niissä kouluissa, jotka tätä lisätukea vähiten tarvitsevat. Siksi koulujen väliset erot ovat koko ajan kasvaneet. Kouluilla on myös keskeinen merkitys asuinalueelleen, ja siten niiden eriytyminen lisää noidankehämäisesti myös asuinlaueiden eriytymistä. Näin se pitkä kaari, jolla tasa-arvoisempaa, viihtyisämpää ja turvallisempaa Suomea on luokkaerojen tasaantumisella luotu, on katkeamassa, mihin myös markkinahenkinen ”hyvistä veronmaksajista” kilpaileva kaavoitus ja sosiaalisen asuntopolitiikan lopettaminen ovat vaikuttaneet.
Koulujen osalta tulee haasteeseen vastata tukemalla eniten tukea tarvitsevia kouluja, ei niitä joiden tehtävä muutoinkin on helpompi. Koulujen tukemisessa kysymys on siitä, miten laajan korkean tason tavoittelu yhdistyy kansalaisen valinnanmahdollisuuksien kunnioittamiseen ja tukemiseen. Jos muualla kadehditut hyvät PISA-oppimistuloksemme kohta kääntyvät huonompaan suuntaan on yksi syy juuri tässä koulujen eriytymiskehityksessä.
20.10. 2009
