Eduskunta käy torstaina ajankohtaiskeskustelun Suomen osallistumisesta Afganistanin kriisinhallintaoperaatioon ISAF-joukoissa. Kun on aina epävarmaa saako tuollaisessa keskustelussa edes yhtä kaksiminuuttista puheenvuoroa koetan jo tässä esittää tärkeimmät huomautukseni.  Suomi on osallistunut ISAF operaatioon heti sen perustamisesta alkaen. Operaatio luotiin sen jälkeen kun Yhdysvaltain johtaman liittokunnan YK:n turvaneuvoston valtuutuksella toteutettu sotilasoperaatio oli karkottanut Osama Bin Ladenille ja al Qaidalle tukikohdan ja turvapaikan antaneen Taleban-hallinnon. Huomattakoon, että hyökkäystä Afganistaniin tuskin olisi toteutettu vain siksi, että Neuvostoliiton miehityksen aikana lännestäkin tuettu Taleban oli pystyttänyt räikeästi ihmisoikeuksia polkevan uskontopohjaisen fundamentalistisen diktatuurin, ellei Taleban olisi kieltäytynyt luovuttamasta Bin Ladenia oikeuden eteen ja karkottamasta al Qaida verkostoa maasta.  Huipputeknologian antaman sotilaallisen ylivoiman turvin Taleban hallituksen kukistaminen yhteistyössä sitä vastaan sisällissotaa käyneen pohjoisen allianssin ja muiden oppositiovoimien kanssa kävi suhteellisen helposti. Kun näin oli tapahtunut mandatoi YK ISAF-operaation, aluksi Kabulin ympäristössä ja myöhemmin koko maassa, toimimaan sodan jälkeisenä kriisinhallintajoukkona.  Olin ulkoministerinä esittelemässä päätöstä operaatioon osallistumisesta. Silloin totesin, että vaikka kyse on aina kuudeksi kuukaudeksi kerrallaan tehtävästä päätöksestä,  on varauduttava siihen, että kyse on pitkäaikaisesta sitoumuksesta, jota tulee jatkaa niin kauan kun arvioimme voivamme osallistumisellamme ja osaamisellamme vaikuttaa myönteisesti rauhan säilymisen, jälleenrakennuksen ja demokratian ja ihmisoikeuksien toteutumisen hyväksi. Toimintamme vaikuttavuus Afganistanissa on ainut kriteeri, jolla tällaista operaatioita voidaan perustella – ei siis kolmansien maiden toiveet ja odotukset.  Tänään on todettava, että alkuperäiset edellytykset operaatiolle ovat perusteellisesti muuttuneet. Olettamus, että maassa siirryttäisiin vähitellen rauhanrakentamisvaiheeseen, toki sotilaallisesti vaativissa oloissa, ei ole toteutunut. Enduring Freedom (OEF), amerikkalaisjohtoinen sotilasoperaatio Talebanin karkottamiseksi, ei suinkaan ole päättynyt vaan maassa käydään laajamittaista sotaa. Kun alunperin pidimme tärkeänä, että OEF ja ISAF ovat selvästi erillisiä operaatioita erilaisin tehtävin, on tästä jouduttu tinkimään. Ennen kaikkea afganistanilaisten silmissä ei eri tunnusten alla toimivilla ulkolaisilla joukoilla ole enää eroa, ja Taleban pitää kaikkia yhtä lailla vihollisobjekteina. Turha kiistää, etteivätkö suomalaisetkin ole sotatoimien osapuoli, vaikka me emme sellaiseen rooliin ole ilmoittautuneetkaan.  Afganistanin hallitus, jonka legitimiteettiä äskeisten presidentinvaalien piti vahvistaa, on ollut suuri pettymys ja sen näytöt niin demokratian, ihmisoikeuksien kuin oikeusvaltion vahvistamisen kannalta ovat oikeastaan vain heikentyneet. Syytökset massiivisesta vaaliväärennöksestä kansainvälisten joukkojen silmien alla ovat tätä alleviivanneet. Nato, jolle operaatiot on mandatoitu YK:n toimesta, on todennut ettei tähänastinen sotastrategia pure, joukkoja on liian vähän ja että kestävä rauha syntyy vain poliittisella sopimuksella ja panostuksella siviiliyhteiskunnan rakentamiseen ja Afganistanin hallituksen suuremmalla vastuunotolla turvallisuustilanteesta. Sillä että Suomi ei ole Naton jäsenmaa, ei ole tähän arvioon mitään merkitystä sen enempää vaikuttamisen kuin tiedonsaannin kannalta, mutta se on voinut säästää meitä kovemmilta osallistumispaineilta.  Kun kaikissa Afganistanin sodassa suuria henkilömenetyksiä  kokeneissa maissa vaaditaan yhä voimakkaammin joukkojen kotiuttamista, olisi kummallista jos meillä ei eduskunnassa käytäisi tästä lainkaan avointa keskustelua. Siihen mitä meidän tulisi tehdä ei ole yksiselitteistä vastausta. Suomalaiset sotilaat ja siviiliauttajat tekevät hyvää työtä koko ajan vaikeutuvissa olosuhteissa, eikä tätä työtä tule kevyin ja itsekkäin perustein lopettaa. On kuitenkin välttämätöntä todeta, että Suomi ei nosta joukkojensa määrää Afganistanissa vaan poistaa ne lisävahvistukset, jotka sinne vain vaalien ajaksi on lähetetty. Muun jatkon osalta on syytä panna keltainen valo vilkkumaan. Punaiseksi se muuttuu jos maan tilanteessa ei kohta ala näkyä parantumisen merkkejä. 30.9. 2009

Helsingin Sanomat esitti lauantaina kymmenen kysymystä pääministeri Matti Vanhaselle. Viimeinen kysymys kuului ”eroatteko”. Kysymyssarja on Suomen oloissa harvinaisen hyvää ja selkeätä journalismia, olkoonkin että malli on otettu italiaisen La Repubblica lehden äskettäisestä kymmenestä kysymyksestä pääministeri Berlusconille.  Suomi ei kuitenkaan ole onneksi Italia, eikä Helsingin Sanomien tarvitse pelätä, että pääministeri koettaisi oikeustoimin vaientaa kiusalliset kysymykset. Suomen pääministerin selviytymisstrategia ei voi perustua vaientamiseen, vaan vaikenemiseen. Kuinka pitkälle se kantaa nähdään kenties jo keskiviikkona, jolloin hallitus esittää eduskunnalle tiedonantonsa vaalirahoituksesta, josta käytävän keskustelun päätteeksi eduskunta äänestää pääministerin luottamuksesta. Vihreiden asettuminen jälleen pääministerin tueksi viittaa siihen, että hän saattaa vielä selvitä keskiviikon myllytyksestä. Kävi hänen niin tai näin on selvää, että varsinainen häviäjä on jälleen koko Suomen poliittisen järjestelmän uskottavuus, sillä kansa joka Kataisen ja kokoomuksen väitteiden mukaisesti uskoo kaikkien olevan osallisia väärinkäytöksiin, ei tee eroa isompien ja pienempien roistojen välillä eikä huomaa, että joukossa on täysin syyttömiäkin. Nyt on välttämätöntä, että vaalirahoitusta koskeva lainsäädäntö saadaan uudistettua niin tiukaksi, että vastaisuudessa kaikki poliittinen rahoitus on avointa ja että tolkuttomalle vaalirahan käytölle saadaan sitova katto, sekä puolueille että ehdokkaille. Lain rikkomisesta täytyy myös säätää selvät seuraamukset. Uusien vaalien aika on vasta sen jälkeen, kun tämä on hoidettu, joskin porvaririntaman pitäessä yhtä ei eduskunnan hajottaminen silloinkaan näytä todennäköiseltä. Olisi kaikin puolin terveempää, ettei seuraavia vaaleja tarvitsisi käydä vaalirahakysymysten merkeissä, vaan niissä otettaisiin kantaa kahden selkeän talous- ja yhteiskuntapolitiikan ohjelmallisen linjauksen välillä, jolloin ratkaistaan se vieläkö meillä on mitään hyvinvointivaltiota seuraavan vaalikauden päättyessä.  Vaikka lainsäädäntö nykyisellään onkin liian lepsua, on tullut julki tapauksia, joissa olemassaoleviakin lakeja näytetään rikotun. Nämä epäilyt on selvitettävä rikostutkimuksen keinoin ja niiden päätyttyä on syyteharkinnan vuoro.  Joku voi muistuttaa, että nyt kohutaan asioista, jotka verrattuna Italiaan tai vaikkapa Suomen tilanteeseen parikymmentä vuotta sitten edustavat nappikauppaa. Tämä on totta, mutta Suomi ei ole Italia eikä sellaiseksi saa tulla, ja siksi ilahduttavaa onkin, ettei Suomessa enää hyväksytä käytäntöjä ja toimintaa, joita turhan moni on jäänyt puolustamaan ammoisena maan tapana. 27.9. 2009

Suomalaisten perusturvaa on jo pitkään heikennetty, kun erimuotoiseen perustoimeentuloturvaan ei ole tehty sen arvon turvaavia ja yleistä talouden kehitystä vastaavia tarkistuksia. Perustoimeentuloturva tulee mitoittaa niin, että se normaalitapauksessa riittää ilman, että asianomainen joutuu hakemaan elämiseensä myös toimeentulotukea. Näin ei ole enää pitkään aikaan ollut vaan perustoimeentulon riittämättömyys ajaa suuren määrän sen varaan joutuneita suomalaisia aivan tarpeettomasti toimeentuloluukulle. Se että kaikki eivät toimeentulotukea hae on joidenkin mielestä vain tervettä säästöä, mutta tällaiset kaikkein heikoimmassa asemassa olevan ja köyhyysrajan allapuolella elävän väestön kustannuksella tapahtuvat säästöt eivät ole hyväksyttäviä Osoitteessa www.eiriita.fi on avattu nimenkeruukampanja vetoomuksen, jossa vaaditaan hallitusta ja eduskuntaa ryhtymään välittömästi toimenpiteisiin työmarkkinatuen peruspäivärahan ja alimman sairauspäivärahan korottamiseksi 120 eurolla kuukaudessa siten, että tarkistus astuu voimaan vuoden 2010 alusta. Toivottavasti myöhemmin eduskuntaryhmille jätettävä vetoomus kerää mahdollisimman paljon allekirjoittajia. Tämä kampanja on lähtenyt liikkeelle Vapaus valita toisin -tapahtumasta viime kesäkuussa ja sitä tulee toivottavasti seuraamaan myös muita aloitteita. On selvää, että tällainen 120 euron korotus on aika minimalistinen, eikä tätä vetoomuksenkaan mukaan esitetä ratkaisuna kaikkiin köyhyys- ja toimeentulo-ongelmiin eikä väitetä, että 120 euron korotus olisi riittävä. Se on kuitenkin välttämätön ja kiireisin korjaus erimuotoisen perusturvan jälkeenjääneisyyteen, jota ei tule sillä verukkeella jättää tekemättä, että sen tulee myöhemmin jatkua laajempina sosiaaliturvaa vahvistavina muutoksina, tai että samalla joudutaan ottamaan kantaa myös ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksen tarkistamiseen. Vaaditun uudistuksen nettokustannukset ovat alle 150 milj.euroa mikä on vähäinen osa siitä mitä jokainen viime vuosien erilaisista veroalennusratkaisuista on valtiolle ja kunnille maksanut ilman, että köyhimmät ovat niistä juurikaan hyötyneet. Kyse on harvinaisen selvästi vain ja ainoastaan ns. poliittisesta tahdosta. 24.9. 2009

Amerikkalainen taloustieteen nobel-guru Paul Krugman kävi Helsingissä. En kuulunut hänen luentotilaisuuttaan kuulemaan  kutsuttujen joukkoon, mutta olen suuren osan hänen kirjallisesta tuotannostaan lukenut. Hänen loisteliaalla tyylillä kirjoitetut kirjansa ja kolumninsa ovat hieno esimerkki siitä, että tärkeää talous- ja yhteiskuntapoliittista analyysiä voi Nobel-palkittukin esittää sellaisella tavalla, ettei sen ymmärtämiseen vaadita kansantaloustieteen jatko-opintoja.  Krugman on tulonjaosta, oikeudenmukaisuudesta ja heikko-osaisista kiinnostunut amerikkalainen liberaali, eurooppalaisittain siis demari. Niinpä hänen näkemyksensä elvytyksestä finanssikriisin synnyttämän laman hoitamisessa poikkeaa paljon puhuvalla tavalla Suomen hallituksen ja valtiovarainministeri Kataisen linjauksista. Siinä missä Katainen on koko ajan ollut huolissaan elvytyksen ylimitoituksesta ja haluaa sen lopettamista jo ennen kuin se on alkanutkaan, varoittaa Krugman ennenaikaisesta finanssipolitiikan kiristämisestä. Luotan tässä enemmän Krugmaniin, joka edustaa sekä terveempää arvopohjaa että parempaa asiantuntemusta kuin kokoomuksen puheenjohtaja.  23.9. 2009