Miten huolehditaan kaikista, Uutispäivä Demari 17.9.2009

 
 
Sosialidemokratian suuri haaste on huolehtia kaikista, kirjoittaa Mikko Rönnholm Uutispäivä Demarissa 15.9.. Tämän voin allekirjoittaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei hän ole täysin seurannut tai ainakaan ymmärtänyt puheenvuorojani, kun hän kirjoittaa minun pitävän onnistumista köyhän asian hoitamisessa ”ainoana ja riittävänä mittarina” SDP:n aikaansaannosten arvioinnissa. Olen todella korostanut tätä tärkeänä ja keskeisenä mittarina, mutta ainoaksi ja riittäväksi en sitä tietenkään ole sanonut.  
 
Se että ”köyhän asia” on taas noussut polttavaksi kysymykseksi, jopa siinä määrin että porvarihallitus ylpeilee nyt köyhyyspakettien kokoamisella, on seuraus siitä, että tämä pohjoismaisen hyvinvointivaltion kaikista huolehtimisen periaate on haluttu hylätä. Heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tilan kehittyminen on keskeinen mittari sosialidemokratian onnistumiselle tai epäonnistumiselle siksi, että köyhyys ja huono-osaisuus ovat aina aina suhteellisia käsitteitä. Kun tulo- ja varallisuuserot kasvavat, kuten jo edellisten hallitusten aikana ja nyt kiihtyen tapahtuu, kasvaa myös köyhien absoluuttinen määrä.
 
Sellainen ajattelu, että riittää kun huolehditaan vain talouden kasvusta, jonka veturina rikkaiden rikastuminen toimisi, on ikivanhaa porvarillista perua ajoilta, jolloin uskottiin köyhienkin näin pääsevän parhaiten osallisiksi hyvin toimeentulevien ihmisten pöydiltä tippuvista murusista. Reaganin ja Thatcherin aikaisessa uuliberalismissa tämä ajattelu nostettiin uuteen kukoistukseen. Juuri tätä vastaan syntyi aikanaan sosialidemokratia. Se oli aluksi luokkaliike, mutta muuttui vähitellen, ennen kaikkea Ruotsin sosialidemokraattien jo 20-luvun lopulla nostaman kansankoti-tunnuksen vaikutuksesta koko kansan liikkeeksi.
 
Kun sitä ennen sosiaalipolitiikkaa oli pidetty ennen kaikkea köyhäinhoitona, jonka tarpeesta ja laajuudesta oikeisto ja vasemmisto kiistelivät, niin pohjoismaisen sosialidemokratian ohjelmissa ja käytännössä koko väestö oli oikeutettu kattavaan sosiaaliturvaan ja koko väestölle tarkoitettuihin terveys-, sosiaali- ja sivistyspalveluihin. Syntyi  pohjoismainen malli, jolle on ominaista universaaliperiaate eli se, että kaikki ovat saman sosiaaliturvan ja palvelujen käyttäjiä yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Tämän mukaisesti niin vuorineuvoksen kuin työttömän lapset ovat yhtä lailla oikeutettuja esimerkiksi lapsilisiin ilman tarveharkintaa, koska näin tasataan lapsiperheiden ja muiden elinmahdollisuuksia. Tosiasiassa sillä tasataan myös tuloeroja, kun lapsilisät ja muu sosiaaliturva rahoitetaan pääasiassa progressiivisilla veroilla.
 
Tässä mallissa veroaste on korkea, mutta se ei ole pohjoismaiden menestystä haitannut, minkä osoittavat kansainväliset kauneusvertailut, joissa maita arvioidaan kilpailukyvyn, turvallisuuden, korrpution vähäisuuden, ympäristönhoidon tai jopa ihmisten onnellisuuden perusteella. Näin siksi, että kohtuullisen tasainen tulonjako ja heikommassa asemassa olevien kulutus- ja osallistumismahdollisuuksien tukeminen sekä koko väestön terveydestä ja oppimisesta huolehtiminen vauhdittavat myös taloudellista kasvua. Näissä universaalimallin hyvinvointivaltiossa köyhyysaste jää huomattavasti pienemmäksi kuin niissä maissa, joissa sosiaalipolitiikkaa on etupäässä tarveharkintaista köyhäinhoitoa. 
 
Tämä on alkanut kuitenkin huolestuttavalla tavalla rapautua. Kehyskurimuksessa leikattujen julkisten palvelujen puutteet kasvattavat hyvin toimeentulevan väestön käyttämiä yksityisiä palveluja, joita porvariajattelun mukaan myös verorahoilla halutaan tukea. Näin eriarvoisuus ja vanha luokkayhteiskunta tekevät hiljaista paluuta terveydenhuollossa ja osin koulutuksessakin. 
 
Myös erimuotoinen syyperusteinen perusturva on vuosien kuluessa heikentynyt, kun niihin on tehty taso- tai inflaatiotarkistuksia enintään hyvin kitsaasti. Sen vuoksi kasvava määrä ihmisiä on joutunut turvautumaan toimeentulotukeen. Suuri osa näistä poistuisi toimeentuloluukulta jo sitä kautta, jos alinta työttömyyskorvausta ja sairaspäivärahaa korotettaisiin 120 eurolla kuukaudessa. Tämän nettokustannukset olisivat alle 150 miljoonaa euroa, eli pieni osa siitä mitä hallituksen jokainen veronalennus on kustannuksina merkinnyt ja joista nämä ihmiset eivät ole hyötyneet lainkaan.
 
Tasa-arvosta ja heikompien syrjäytymisen ehkäisemisestä huolehtiminen ei ole millään tavoin ristiriidassa työtätekevän palkansaajakunnan, tai kuten jotkut haluavat sanoa, suuren keskiluokan etujen kanssa. Päinvastoin, myös tämä normaalityössä oleva palkansaajakunta on edunsaajana erilaisten elämänkaaririskien, sairauden ja työttömyyden varalta suojaavassa sosiaaliturvajärjestelmässä. Kaikki myös hyötyvät siitä paremmasta arkiturvallisuudesta, jonka suuria ja näkyviä eroja eri ryhmien välille tuottamaton hyvinvointivaltio antaa, ja myös arvostavat tätä. 
 

Erkki Tuomioja

Krista Aru, Üks kirg, kolm mõõdet. Peatükke eesti toimetajakesksest ajankirjandusest: K.A. Hermann, J. Tõnisson, K. Toom, Eesti kirjandusmuseum, 479 s., Tartu 2008

Üks kirg, kolm mõõdet

Kolme erilaista lehtikeisaria
 
 
Viron lehdistön historiassa on useita esimerkkejä toimittajakeskeisestä julkaisutoiminnasta. Viron kansallismuseon johtaja Krista Aru on koonnut kolmen erilaisen omistaja-julkaisijan toimittajaelämäkerrat uuteen tutkimukseensa. Kirja on samalla laajin ja perusteellisin historiateos Viron sanomalehdistön vanhimmasta ja tunnetuimmasta Postimees-lehdestä.
 
Karl August Hermann aloitti oman julkaisutoimintansa perustamalla vuonna 1885 Laulu ja Mängu leht -nimisen musiikin ja kulttuurin aikakauslehden, mitä jatkoi myös sivutoimenaan sen jälkeen, kun hän seuraavana vuonna osti Pärnussa ilmestyneen Postimees-viikkolehden, siirsi sen Tarttoon ja teki siitä myöhemmin Viron ensimmäisen päivittäin kuusi kertaa viikossa ilmestyvän sanomalehden. Kun päivälehden julkaiseminen alkoi käydä hänen voimilleen, hän möi sen vuonna 1896 lehden toimituksessa ensimmäisen kerran toimittajana v. 1893 työskennelleen Jaan Tõnissonin kokoamalle ostajaryhmälle. Näin Tõnisson, joka jo muutaman vuoden ajan oli etsinyt sopivaa lehteä äänenkannattajakseen, sai silloin enää puolisen tuhatta tilaajaa houkutelleen lehden haltuunsa ja nosti sen levikin muutamassa vuodessa aivan toisenlaisiin lukemiin tehden siitä samalla Viron kansallisen liikkeen ja vuodesta 1906 alkaen silloin perustamansa kansallisen puolueen (Eesti rahvameelne eduerakond) äänitorven.
 
Hermannilla oli omat ansionsa Viron lehdistön historiassa sen kehittäjänä, mutta hänellä ei ollut suurta yhteiskunnallista visiota ja Postimeehestä luovuttuaan hän tyytyi toimittamaan pienempiä lehtiä, joita leimasi omistaja-päätoimittajan hyvin henkilökohtainen ote. Tõnissonilla taas oli sitäkin vahvempi yhteiskunnallinen visio ja myös vähintään yhtä vahva henkilökohtainen ote lehteen, joka vähitellen siirtyi omistuksellisesti täysin hänen haltuunsa. 

Tõnissonin Postimees ei todellakaan ollut puolueeton vaan omistajansa työväline kansallisessa herätystyössä ja heti Tõnissonin kansallisen edistyspuolueen perustamisen jälkeen vuodesta 1905 alkaen sen (ja sen nimenvaihdosten ja yhteenliitosten kautta syntyneiden seuraajien) pää-äänenkannattaja ja taloudellisen menestyksen vuosina myös puolueen merkittävä rahoittaja. Itsenäisen Viron alkuvuodet olivat nykyisten standardien valossa melkoista poliitikkojen ja liikemiesten korruptiivisen yhteispelin aikaa. Vastustajat heittivät myös Tõnissonin ylle syytöksiä sopimattomien etujen hankkimisesta itselleen ja lehtikonsernilleen, mutta näille ei näyttäisi olevan mitään todellisuuspohjaa. Tõnissonin henkilökohtaiseksi omaisuudeksi jäänyt lehti oli jo ennen ensimmäistä maailmansotaa erotettu osakeyhtiöksi muodostuneesta mediatalosta kirjapainoineineen, kustannusliikkeineen ja kirjakauppoineen, eikä Tõnisson erityisemmin kiinnostunut talouden yksityiskohdista vaan oli valmis kalliisiin ja ylioptimistisiin kannatuslaskelmiin perustuneisiin paino- ja kiinteistöinvestointeihin. Lehden levikki polki kuitenkin 20-luvulla paikallaan ja sen modernimpaan journalismiin panostaneet kilpailijat voittivat kisan uusista lukijoista.
 
Pulakauden alkaessa Tõnisson joutui luopumaan lehden yksityisomistuksesta ja siirtämään sen kustannusyhtiön nimiin. Menetys oli enemmän Tõnissonin rajoittamattomaan yksinvaltaan kuin talouteen kohdistuva. Postimeehen tuloja hän oli käyttänyt pikemminkin puolueensa kuin oman hyvinvointinsa eteen. Viimeinen Tõnissonin elämäntyön lehtimiehenä lopettanut isku tuli, kun Pätsin helmikuussa 1934 pystyttämää autoritaarista hallitusta yhä voimakkaammin Tõnissonin kirjoituksissa arvostellt Postimees otettiin valtion haltuun, muodollisena perusteena lehden kestämätön talous. 
 
Kolmas kohde kirjassa on Kusta Toom eli August Tomingas, omaperäinen itseoppinut erakkotyyppi, joka eli syrjäisessä talossa metsän keskellä, jonne oli hankkinut vanhan kirjapainon ja jossa hän toimitti etupäässä itse kirjoittamillaan tekstillä täytettyjä, epäsäännöllisesti ilmestyneitä ja muutaman sadan levikkiin yltäneitä aikakauslehtiään. Hänellä ei ollut erityistä poliittista ohjelmaa, mutta hän suhtautui neuvostovaltaan myönteisesti, toisin kun neuvostovalta häneen, havaittuaan yllätyksekseen että joku keskellä metsää vielä vuonna 1941 ilman lupaa julkaisi sen sensuroimatonta lehtikummajaista. Tõnissonin ja Postimeehen rinnalla Kusta Toom jää tietenkin, myös tässä kirjassa, vain liki alaviitteen kattavaksi, mutta hyvinkin esittelemisen arvoiseksi kuriositeetiksi.
 
Arun teos on hyvin kirjoitettua mielenkiintoista journalismin ja Viron historiaa, joka perustuu mittavaan lehtiaineiston läpikäyntiin. Siihen on Virossa aivan toisenlaiset mahdollisuudet kuin Suomessa, sillä liki kaikki merkittävimmät Virossa ilmestyneet sanomalehdet löytyvät digitoituna netistä osoitteesta http://dea.nlib.ee/ , josta ne on helposti luettavissa ja tulostettavissa.
 
Syyskuu 2009

Matti Simola (toimittanut), Ratakatu 12. Suojelupoliisi 1949-2009, WSOY, 319 s., Hämeenlinna 2009

Salaisen palvelun tutkimuksen haasteet9789510352434.jpg

Kirjan varsinaisesta historiaosuudesta 70 prosenttia on lähtöisin Kimmo Rentolan kynästä, toiseksi eniten on punaista valpoa edeltävästä ajasta kirjoittavan Matti Lackmanin tekstiä. Molemmat ovat tasokkaita ammattihistorioitsijoita, mutta ylivoimaisesti vaikeamman haasteen eteen on joutunut Suposta 1949-1991 kirjoittanut Kimmo Rentola.
 
Viimeisessä Kanava-lehdessä Rentola on vähän ennen Ratakatu 12-kirjan ilmestymistä käsitellyt kysymystä, voiko salaisen palvelun historiaa lainkaan tutkia. Pitkän varausten ja ongelmien listaamisen jälkeen, hän vastaa kuitenkin ”jyrkästi, että voi tutkia”, mutta ”se vaatii tunnontarkkaa, jopa pedanttista ammattitaitoa ja vahvan annoksen varovaisuutta”.
 
Näitä molempia Rentolalla on todella kiitettävässä määrin, ja ne ovat tulleet erinomaiseen käyttöön Supon historiankirjoituksessa. Kysymys jota nykyisin Turun yliopiston poliittisen historian professorina toimiva Rentola ei kuitenkaan Kanava-artikkelissaan käsittele eikä edes esitä on, voiko salainen palvelu tutkia itse itseään. On nimittäin niin, että Rentola on Supon toimistopäällikkönä toimineena ja sittemmin laitoksen historiaa tutkimaan värvättynä mitä suurimmassa määrin talon oma mies. Muista tutkijoista hänet erottaa jo se seikka, että hänellä on ollut mahdollisuus käyttää sellaista aineistoa, johon muilla ei ole pääsyä. Ongelmaan hän viittaa vain Ratakatu 12-kirjan lähdeviitteessä, jossa toteaa etttä viitteiden käytössä on paikoin poikettu normaalista tutkimuskäytännöstä, kun joidenkin asiakirjojen osalta niiden sijaintipaikaksi on merkitty vain Supo, ja silloin jos tiedon lähdettä tai saantitapaa ei voi antaa julkisuuteen on se jätetty mainitsematta.
 
Kyseessä on siis viraston oma historianteos. Kaikkine tästä seuraavine merkittävine varauksineen kirja on silti erittäin korkeatasoinen ja korvaamaton lähde tulevalle tutkimukselle. Olisi kuitenkin tärkeätä, että tutkijat olisivat Supon aineiston suhteen tasaveroisemmassa asemassa. Suorastaan käsittämätöntä on, että Supo on luovuttanut muilta epäämänsä aineiston sellaisen tutkijatohelon kuin Jukka Seppisen käyttöön.
 
Epäilyksettä mielenkiintoisin ja eniten myös arvioissa huomiota saanut osuus kirjassa koskee Supon suhdetta neuvostotiedusteluun Suomessa. KGB edeltäjineen ja seuraajineen sekä sotilastiedustelu GRU olivat aina suojelupoliisin päävastustaja, vaikka tätä ei kylmän sodan vuosina koskaan ääneen lausuttu maassa, jossa viranomaisten Supoa myöten oli tasapainoiltava virallisten ystävyyssuhteiden julkisuuskuvan ja Suomen itsenäisyyden suojaamisen todellisuuden välissä. Tähän liittyy tietenkin koko ”kotiryssä”järjestelmä, jossa lähetystövirkailijan peitetehtävissä toimineet tiedustelijat ylläpitivät yhteyksiä suureen joukkoon suomalaisia politiikan vaikuttajia. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen on tästä saatu tiedonmuruja myös toisen puolen lähteistä, vähemmän sen sijaan siitä miten muiden maiden Suomessa toki paljon vaatimattomin resurssein toimineet tiedustelijat yhteyksiä ylläpitivät. Rentola näet huomauttaa, että moni Supon merkintöjen mukaan ahkerasti neuvostokontakteja ylläpitänyt suomalainen on voinut pitää vastaavanlaisia kontakteja myös toisen puolen tiedusteluun, jolloin edellisen tulkinta saa uusia sävyjä.
 
Heti Kekkosen tultua presidentiksi alkoi Suposta vähitellen kehittyä leimallisesti presidentin salainen palvelu. Tämä korostui,  kun Supoa sen perustamisesta alkaen johtanut vanhan ajan oikeistolainen poliisijohtaja Armas Alhava jäi 1972 eläkkeelle ja laitoksen johtoon nimettiin Kekkosen lähipiiriin kuulunut keskustapoliitikko Arvo Pentti. Tätä suhdetta eivät vielä yksi presidentinvaihdos ja useammat Supon johtajavaihdokset muuttaneet.
 
Rentolan tekstistä ei ilmene, eikä siitä muualtakaan ole viitteitä, että Supo presidentin poliisina olisi joidenkin muiden maiden tiedusteluelinten tavoin syyllistynyt poliittisen johdon intressejä palveviin laittomuuksiin tai väärinkäytöksiin. Sen sijaan valta- ja vastuusuhteet olivat tällaisessa järjestelmässä oikeusvaltioperiaatteen kannalta vähintäänkin harmaalla vyöhykkeellä. Esimerkiksi rajaloikkareiden oikeusturvasta tai Supon toimien parlamentaarisesta vastuukatteesta ei ollut puhettakaan. 

Matti Lackmanin viisikymmentäsivuinen osuus ensimmäisen tasavallan turvallisuuspoliisista on luotettava ja luettava katsaus, jonka kirjoittamiseen Lackmanilla mm. Esko Riekin elämäkerran tekijänä on hyvät edellytykset. Ainoa seikka, joka hänen osiossaan jää askarruttamaan on sodanaikaisen Valpon päälliköstä Arno Anthonista annettu aika armollinen loppulausunto, jossa Lackman kysyy, juutalaisluovutuksiin osallista ja natsiyhteistyöhön antaumuksella heittäytynyttä Anthonia ”puolustelematta”, olisiko ”joku toinen osannut toimia taitavammin”.

Rentolan viisisivuinen osuus sodanjälkeisestä punaisesta valposta jää lähinnä päällikkövaihdosten esittekyksi.

Syyskuu 2009