Eroatteko?

Helsingin Sanomat esitti lauantaina kymmenen kysymystä pääministeri Matti Vanhaselle. Viimeinen kysymys kuului ”eroatteko”. Kysymyssarja on Suomen oloissa harvinaisen hyvää ja selkeätä journalismia, olkoonkin että malli on otettu italiaisen La Repubblica lehden äskettäisestä kymmenestä kysymyksestä pääministeri Berlusconille.  Suomi ei kuitenkaan ole onneksi Italia, eikä Helsingin Sanomien tarvitse pelätä, että pääministeri koettaisi oikeustoimin vaientaa kiusalliset kysymykset. Suomen pääministerin selviytymisstrategia ei voi perustua vaientamiseen, vaan vaikenemiseen. Kuinka pitkälle se kantaa nähdään kenties jo keskiviikkona, jolloin hallitus esittää eduskunnalle tiedonantonsa vaalirahoituksesta, josta käytävän keskustelun päätteeksi eduskunta äänestää pääministerin luottamuksesta. Vihreiden asettuminen jälleen pääministerin tueksi viittaa siihen, että hän saattaa vielä selvitä keskiviikon myllytyksestä. Kävi hänen niin tai näin on selvää, että varsinainen häviäjä on jälleen koko Suomen poliittisen järjestelmän uskottavuus, sillä kansa joka Kataisen ja kokoomuksen väitteiden mukaisesti uskoo kaikkien olevan osallisia väärinkäytöksiin, ei tee eroa isompien ja pienempien roistojen välillä eikä huomaa, että joukossa on täysin syyttömiäkin. Nyt on välttämätöntä, että vaalirahoitusta koskeva lainsäädäntö saadaan uudistettua niin tiukaksi, että vastaisuudessa kaikki poliittinen rahoitus on avointa ja että tolkuttomalle vaalirahan käytölle saadaan sitova katto, sekä puolueille että ehdokkaille. Lain rikkomisesta täytyy myös säätää selvät seuraamukset. Uusien vaalien aika on vasta sen jälkeen, kun tämä on hoidettu, joskin porvaririntaman pitäessä yhtä ei eduskunnan hajottaminen silloinkaan näytä todennäköiseltä. Olisi kaikin puolin terveempää, ettei seuraavia vaaleja tarvitsisi käydä vaalirahakysymysten merkeissä, vaan niissä otettaisiin kantaa kahden selkeän talous- ja yhteiskuntapolitiikan ohjelmallisen linjauksen välillä, jolloin ratkaistaan se vieläkö meillä on mitään hyvinvointivaltiota seuraavan vaalikauden päättyessä.  Vaikka lainsäädäntö nykyisellään onkin liian lepsua, on tullut julki tapauksia, joissa olemassaoleviakin lakeja näytetään rikotun. Nämä epäilyt on selvitettävä rikostutkimuksen keinoin ja niiden päätyttyä on syyteharkinnan vuoro.  Joku voi muistuttaa, että nyt kohutaan asioista, jotka verrattuna Italiaan tai vaikkapa Suomen tilanteeseen parikymmentä vuotta sitten edustavat nappikauppaa. Tämä on totta, mutta Suomi ei ole Italia eikä sellaiseksi saa tulla, ja siksi ilahduttavaa onkin, ettei Suomessa enää hyväksytä käytäntöjä ja toimintaa, joita turhan moni on jäänyt puolustamaan ammoisena maan tapana. 27.9. 2009