Snellmanin juhlavuoden satoa

J.V.Snellmanin syntymän kahdessadas juhlavuosi tuotti suuren määrän uutta jo eläessään suurmieheksi kohotetun Snellmanin henkilöä, toimintaa ja ajatuksia valottavaa kirjallisuutta. Tämän tuotoksen kevyempään antiin kuuluu Helsingin yliopistossa historiantutkijana työskentelevän Marja Jalavan teos. Keveys on tässä vain kirjaimellista, sillä 357-sivuinen kirja on helppo- ja nopealukuisempi kuin monet vanhat ja uudet tuhatsivuiset ja moniosaiset Snellman-teokset, sankarin omasta tuotannosta puhumattakaan, mutta muutoin kuuluu Snellman-kirjallisuuden parhaimmistoon. Vaikka Jalavakin käy kirjassaan Snellmanin elämänvaiheet kohtuullisen kattavasti lävitse, on se virkistävä teos ennen kaikkea niille, joilla ei ole tarvetta tietää kaikkia yksityiskohtia Snellmanin elämästä  tai jotka aiemmin ovat niistä kertoviin teoksiin tutustuneet  vaan jotka haluavat Snellmanista sellaisen tämän päivän näkökulmasta kirjoitetun tiiviin ja ymmärrettävän arvion, jossa suurmiehen pimeät puolet ja heikkoudetkin tuodaan esille.

Snellman oli tunnetusti kiivasluontoinen ja saattoi rusikoida toisinajattelijoita yhtä ankarasti kuin Paavo Lipponen parhaimmillaan. Hänen yhteiskunnallinen katsomuksensa oli sekoitus radikaalia reformismia ja jyrkkää konservatiivisuutta. Kommunistiksikin  käsite ei tuolloin vielä tietenkään tarkoittanut samaa kuin myöhemmin  epäilty Snellman ei kuitenkaan ollut demokraatti saatikka vallankumouksellinen, vaan ylhäältä johdetun reformismin ja hierarkkisen yhteiskunnan kannattaja. Hänen naisnäkemyksensä oli patriarkaalisen vanhoillinen ja kun hänet lopulta valtiovaraintoimituskunnan päälliköksi senaatissa nimitettiin oli hänen oman aikansa taloudellista uusliberalismia edustanut finanssipolitiikkansa katastrofaalista.

Snellmania juhlitaan edelleen 1860-luvun rahareformin ja Suomen oman markan isänä. Tästä reformista Jalava kirjoittaa, miten ”mukaan mahtui kuitenkin paljon tarpeetonta inhimillistä kärsimystä, joka todennäköisesti olisi voitu toisenlaisin järjestelyin välttää. Rahareformin ansiosta Snellman sai sittemmin kuvansa sadan markan seteliin ja patsaan Suomen Pankin eteen, mutta muistaa sopii myös niitä hänen tuhansia unohduksiin painuneita maanmiehiään, joiden selkä nahasta uudistus revittiin”.

Vielä kauhistuttavampia aikoja koettiin suurina nälkävuosina, jolloin 150 000 suomalaista menehtyi nälkään tai nälän heikentämänä tauteihin. Kuitenkin Mikkelin kuvernööri kirjoitti Snellmanille syksyllä 1867, miten ”avunanto saa aikaan apatiaa ja laiskuutta ja vain ankara nälkäkuuri pakottaa rahvaan pitämään huolen asioistaan ja säästämään. Toivon, että nyt ankaraksi yltyvä nälkäkuuri opettaa monia asioita, ja jos näin käy, ei haittaa, vaikka muutamia kymmeniä vetelyksiä kuoleekin nälkään.” Tämän valtaeliitin keskuudessa yleisen näkemyksen jakoi ilmeisesti Snellmankin, joka ei tällaisia näkemyksiä protestoinut ja joka senaattorina vastasi nälkäkatastrofia syventäneestä politiikasta.

Marja Jalavan kirja ei kuitenkaan ole mikään syytöskirjelmä Snellmania vastaan, vaikka se käsittelee myös näitä harvemmin muistettuja piirteitä Snellmanista ja hänen politiikastaan. Se on päinvastoin hyvinkin tasapainoinen ja ymmärtävä ja korostaa aivan oikein miten myös Snellmania on arvioitava oman aikansa taustaa vasten. Kiitoksen ansaitsee myös se, miten Jalava loppuluvussa käsittelee taistelua Snellmanin perinnöstä ja sitä miten ja minkälaisiin tarkoituksiin sitä eri aikoina on käytetty.

lokakuu 2007

I väntan på Diktonius

Elmer Diktonius ei ollut vielä iältään vanha mies kun hän 65-vuotiaana kuoli syyskuussa 1961, mutta runoilijana nuorena kukoistanut Diktonius oli menettänyt enimmän luomisvoimansa ja -vimmansa jo paljon sitä ennen. Viimeiset vuodet hän eli Alzheimerin ja alkoholismin nujertamana Nikkilän sairaalassa. Nuori Diktonius opiskeli musiikkia ja halusi säveltäjäksi ja olisi kenties siinäkin menestynyt kohtuullisesti, ellei olisi ensimmäisen runokokoelmansa Min dikt ilmestymisen jälkeen kokonaan omistautunut kirjoittamiselle.

Diktoniukseen vaikutti suuresti Otto Wille Kuusinen, joka vuonna 1915 oli hakeutunut Diktoniuksen musiikin teoriantunneille oppilaaksi ja jonka kanssa hänellä syntyi intensiivinen ja älyllinen suhde. Se myös jatkui ahkerana kirjeenvaihtona sen jälkeen kun Kuusinen joutui kansalaissodan jälkeen lähtemään Neuvosto-Venäjälle. He tapasivat myös sinä aikana, kun Kuusinen vuonna 1919 oleili Suomessa maanalaisesti, mutta silloinkin heitä yhdisti enemmän estetiikka kuin politiikka. Ja vaikka Diktoniuksella oli lyhyt kausi jolloin hän olisi ollut valmis lyömään alas koko vanhan maailman, ryhtyi hän jo varhain 20-luvulla avustamaan sosialidemokraattista Arbetarbladet-lehteä säännöllisesti ja lehden päätoimittajasta, SDP:n kansanedustajasta Axel Åhlströmistä tuli hänelle yhtä tärkeä tukija ja opastaja kuin mitä Kuusinen oli ollut. Diktonius oli myös mukana kahdessa modernistisessa aikakauslehtihankkeessa ensin Ultrassa ja myöhemmin 20-luvulla Quesagassa. Kumpikin lehti kuoli pois jättäen jälkeensä legendaarisen maineen, mutta vain vähän lukijoita.

Vakiinnuttuaan Diktonius oli kahdesti naimisissa, mutta sitä ennen hänellä oli kiihkeitä suhteita ainakin Lydia Stahlin ja Salme Pekkalan kanssa. Naissuhteisiin liittyi myös erikoislaatuinen tapaus, kun Salmen ystävä Mary Rhodes Moorhouse – joka sittemmin avioitui Salmen ensimmäisen puolison Eino Pekkalan kanssa – lähti kesäkuussa 1923 vuokraamallaan lentokoneella Lontoosta Tukholmaan, jonne hän jäi koneen jatkaessa lentäjän kanssa Helsinkiin hakemaan Diktoniusta, joka kuitenkin kieltäytyi lähtemästä koneen mukana. Oliko episodissa kyse rakkaudesta, rahasta vai politiikasta – Mary Moorhouse oli myös komintern-kuriiri – ja missä sekoitussuhteessa jää Donnerilta selvittämättä (kuten minultakin, kun koetin sitä omaa kirjaani varten selvittää).

Jörn Donnerin elämäkertaa Elmer Diktoniuksesta on odotettu pitkään. Niin pitkään, että Donner joutuu lievästi kiusaantuneena torjumaan epäilyn, että hänen vuosikymmeniä vireillä ollut projektinsa olisi ollut jonkinlainen este muille Diktoniuksesta kiinnostuneille kirjoittaa hänestä. Muodollisesti ottaen ei, sillä Donner perustaa kirjansa julkisiin arkistoihin, jotka ovat koko ajan olleet kaikkien käytettävissä, mutta tosiasiassa on varmaan monia, jotka ovat tästä projektista tietoisina jättäneet Diktoniuksen rauhaan.

Donnerin kirja on epäilyksettä kattavin tähän saakka Diktoniuksesta tehty analyysi ja myös erinomaisen sujuvasti kirjoitettu kertomus Diktoniuksesta ja hänen elämästään ja kirjallisesta tuotannostaan. Donner itsekin ehti 18-vuotiaana vuonna 1951 tutustua Diktoniukseen, jonka kanssa oli sitten kohtuullisen paljon tekemisissä. Siten on perusteltua ja luontevaa, että kirjassa on mukana myös paljon Donnerin henkilökohtaista Diktonius-suhdetta valaisevaa aineistoa. Donner ei kuitenkaan olisi Donner ellei hän myös tätä laajemmin koko ajan liittäisi kertomukseensa omia havaintojaan ja mielipiteitään kulttuurista, historiasta ja yhteiskunnasta sekä kertoisi omista kokemuksiaan paljon yli ja ohi sen mitä ahtaasti ottaen liittyy Diktoniukseen ja hänen aikaansa. On makuasia, pitääkö tätä kirjaa rikastavana vai sen tekijää häiritsevästi korostavana piirteenä. Donnerin mielipiteisiin on koko ajan mahdollista tutustua muuallakin hyvin usein ja hyvin erilaisissa yhteyksissä. Kun Donner kertoo googlanneensa 32 000 osumaa nimelle Elmer Diktonius ja 134 000 Jörn Donnerille  tosin minä sain tätä kirjoittaessani Diktoniuksesta 44 000 ja Donnerista 96 000 osumaa  niin ymmärtää niitäkin, joiden mielestä näiden suhdetta kirjassa olisi vähän enemmän voinut painottaa vanhemman kirjailijan puolelle.

Jossain vaiheessa Donner on elätellyt myös ajatusta tehdä Diktonius-työstään väitöskirja, mutta se kaatui hänen mukaansa opintoviikkovaatimuksiin. Varmaan myös ajatus siitä, että väitöskirja olisi pitänyt dokumentoida oli lisäsyy luopua aikeesta. Niinpä Donner pääsee nyt kirjoittamaan kirjansa viimeisessä kappaleessa: ”Joku varmasti kaipaa alaviitteitä, selityksiä, kirjallisuusluetteloita etc etc ad nauseam. Ne kirjat saa joku toinen tehdä”.

Toki kirja tällaisenaankin ilman lähdedokumentointia tai edes lähdeluetteloa on tutkimuksellisesti kelvollisempi kuin useimmat kirjallisuushistorian väitöskirjat. Ymmärrän hyvin, ettei Donnerin aika ja kiinnostus riittänyt tähän vaivannäköön, mutta dokumentoinnin halveksiminen on kuitenkin turhaa snobbailua.

Lokakuu 2007

Kun juoppolallit huoripukit Suomen pelastivat

Suomen kirjallisuus on sen verran laaja ala, että ahkeran kirjakauppa-asiakkaankin on vielä mahdollista törmätä sekä sellaisiin pitkään alalla toimineisiin kirjailijoihin että myös kustannusliikkeisiin, joista ei ole koskaan kuullutkaan. Tällaisia tuttavuuksia ovat sekä Harri Raitis että hänen nykyinen Enostone kustantajansa. Molempia yhdistää turkulaisuus. Netistä löytyvien tietojen perusteella Enostone näyttää liivintaskukokoiselta perheyritykseltä joka on vajaan kymmenen vuoden aikana julkaissut vuosittain 5-10 nimikettä vuosittain, etupäässä runokirjoja. Harri Raitis puolestaan on usean vuosikymmenen ajan julkaissut eri pienkustantamoilla muutaman vuoden välein etupäässä lasten ja nuorten kirjoja sekä romaaneja. Kaksi viimeisintä on kustantanut Enostone.

Molemmat kirjat ovat samaa sarjaa, melkeinpä päällekkäisiäkin niin, että jutuissa alkaa olla jo toistoa. Molemmat kirjat ovat siinä määrin samanlaisia ja samaa aihetta käsitteleviä, ettei niitä oikein erillisinä voi edes arvioida. Niiden inspiraatio on tannerilaisten ja asevelisosialidemokraattien toiminta Suomen itsenäisyyden pelastamiseksi jatkosodan aikana ja sen jälkeisinä ns. vaaran vuosina. Päähenkilö ja sankari on marraskuussa 1944 28-vuotiaana puoluesihteeriksi valittu maisterismies ja luutnantti Unto Varjonen, härskien puheittensa, kovien järjestöotteittensa ja liki kaksimetristen raamiensa perusteella ”pitkäksi roistoksi” kutsuttu antisankari. Hän on selvä ykkönen Raittiin toimintajännärikolmikossa, jossa muut olivat puolueen järjestösihteerinä Varjosen oikeana kätenä  ja Raitiksen mukaan Varjosen puoluesihteeriyden kummisetänä  toiminut asevelikapteeni Väinö Leskinen sekä sodanaikaisena Jahvetti-nimimerkkiä käyttäneenä radiopropagandistina legendaksi noussut Yrjö Kilpeläinen. Kaikki kolme olivat ehdolla eduskuntaan 1945 vaaleissa uusina kasvoina, viime mainitut myös valittiin, mutta Varjonen sai odottaa vielä seuraavia vaaleja ennen kuin pääsi edustajaksi.

Tannerheimin ritareiden jälkisanoissa Raitis kertoo harkinneensa myös elämäkerran kirjoittamista Varjosesta, mutta ”romaani kuitenkin voitti juuri päähenkilön persoonan takia”. Pidän tätä valitettavana, sillä Unto Varjonen ansaitsisi ehdottomasti oman, tutkimukseen perustuvan elämäkertansa, ja kaikesta päätellen Raitis on tehnyt myös laajaa tutkimustyötä romaaniensa pohjaksi. Toinen syy näkemykseeni on se, ettei Raittiin ratkaisu myöskään ole tuottanut sellaista tekstiä, jonka kirjoittamatta jättäminen olisi merkittävästi Suomen kirjallisuutta köyhdyttänyt.

Raitiksen teksti on kylläkin sujuvaa ja luettavaa ja yltää parhaimmillaan, joskin turhan harvoin, ihan kelvolliseen ja kutkuttavaankin irrotteluun, kuten kertomus Varjosen ja kumppaneiden rymistelystä Kotkassa Suursaaren valtausta juhlimassa. Päähenkilöt ovat värikkäitä ja eläväisiä ihmisiä, jopa siinä määrin että jos en heitä historioitsijana ja puoluelegendojen perusteella tuntisi niin pitäisin heitä jopa ylilyövän epäuskottavina.

Harri Raitiksella on kuitenkin vakava perussanoma, joka lähtee siitä että hänen kuvaamansa asevelisosialistit vanhan Tannerin toimiessa taustalla pelastivat Suomen itsenäisyyden. Tässä työssä melkoisen epäortodoksisetkin keinot  kuten se, että Varjonen ja Kilpeläinen pannaan murtautumaan oikeusministeri Urho Kekkosen Kampinkadun asuntoon etsimään ja löytämään todisteita siitä, että Kekkonen oli koko sotasyyllisyysprosessin alullepanija  olivat Raitiksen käsityksen mukaan välttämättömiä ja oikeutettuja. Jos murtotarina meneekin (luultavasti) täysin fiktion puolelle, niin joukossa on myös selvästi tosipohjaisia seikkailutilanteita ja tilannekomiikkaa., vähän tragediaakin, kuten Varjosen avioton lapsi, jonka hän oli haluton tunnustamaan.

Vaikka Varjonen kirjojen sankari onkin, ei Raitis tee hänestä mitään pyhimystä. Raitiksen piirtämä kirjojen puoluesihteeri on kiroileva, härskejä ja laittomuutta hipovia ja lakia myös selvästi rikkovia keinoja käyttävä, juopotteleva ja naisia heidän aviosäätyynsä katsomatta jahtaava ja hyväksikäyttävä kyynikko, jolla kuitenkin pohjimmiltaan on paitsi tinkimättömän isänmaallinen mielenlaatu, myös herkkä sielu. Yhtä ronskeja tavoiltaan ovat kirjoissa myös Leskinen ja Kilpeläinen, vaikkeivät yhtä lahjakkaita ja ulkoiselta olemukseltaan yhtä komeita olekaan.

Näiden kolmen asevelimusketöörin rinnalla kirjan Väinö Tanner on jo toiseen suuntaan idealisoitu hahmo, ei vain moraaliltaan vaan myös johdonmukaisuudeltaan ja kaukokatseisuudeltaan, mikä ei välttämättä ihan vastaa historiallista totuutta. Muutoin historiansa huolella lukenut Raitis antaa ajopuuteoriaa rehabilitoiden ymmärtää  tai ainakin hänen Tanner-hahmonsa tekee sen  ettei Suomi ollut myöskään kesällä 1941 muuta kuin viaton uhri.

Historiaa ja historiallisia henkilöitä voidaan tietenkin kuvata myös kaunokirjallisuuden keinoin. Parhaimmillaan tällainen kirjallisuus voi tutkimusta paremmin johtaa oikeaan historian ymmärrykseen; ei tarvitse muistaa kuin Väinö Linnan suuri merkitys suomalaisten itseymmärrykselle. Raitis tiettävästi on pitänyt Linnaa esikuvanaan, mutta kirjailijana hän jää esikuvastaan varsin kauas. Mutta mikään ei tietysti estä Raitista vieläkin tarttumasta Unto Varjoseen elämäkertateoksen merkeissä.

lokakuu 2007