Austatud kuulajad!

Mul on väga suur au saada kõnelda siin soome iseseisvuspaeva peol just Tartus, minu vanaema koolilinnas.

Soome ja Eesti on iseseisvate riikidena peaaegu ühevanused. Kuigi meie lähedast sugulust omal ajal Soome silla nime all ehk liigagi palju romantiseeriti, on meil väikeste naabermaadena palju ühist. Usun, et tulevikus veel rohkem kui minevikus. Väikeste riikide jaoks on kõige tähtsamadrahulik igapäevaelu, rahvuse püsimise tagamine ja kodanike heaolu edendamine. Nende asjade eest on mõlemad maad erinevatel viisidel ja vahelduva eduga hoolt kandnud.

Läks kaua aega, enne kui Soome leidis rahvusliku suuna, mis kõige paremini arvestab Soome oludega.

Kodusõja lõpptulemus tagas selle, et Soomest ei saanud nõukogude vabariiki. Esimese maailmasõja tulemus kindlustas omakorda selle, et Soomest ei saanud ka vasallriiki Saksamaale, kelle kaitse alla kodusõja võitjad olid püüelnud. Meie iseseisvuse alguses õhutas Suur-Soome idee innukaimaid soomlasi idapiiri taha hõimusõdadessse minema. Sealt tuli varsti siiski tagasi tõmbuda ja leppida siin Tartus sõlmitud Soome ja Nõukogude Venemaa vahelise rahu piiridega. Soomes ei olnud paljud selle rahulepinguga rahul, kuid riigitark Paasikivi pidas seda Soome jaoks isegi liiga soodsaks.

1920. (tuhande üheksasaja kahekümnendate) aastate alguses otsis Soome kaitset piiririigipoliitikast ja liitumisest Baltimaade ja Poolaga, kuid sellest mõttest loobuti peagi. Rahvavõimu juurdumine tõi ka välispoliitikasse stabiilsust. Kui Lapua liikumise parempoolne radikalism 30. (kolmekümnendate) aastate alguses tõkestati, võis Soome astuda  Skandinaaviamaadega lähedasematesse suhetesse kõiki ühendavale Rahvaste Liidule antud toetuse ja sõltumatuse tähe all.

Ükski väikeriik Euroopas – välja arvatud geograafiliselt kaitstud Rootsi ja Šveits – ei pääsenud teises maailmasõjas imperialistlike maade püüdluste eest oma tahtmise järgi piire nihutada. Baltimaadest erinevalt säilitas Soome iseseisvuse, kuigi maksis selle eest kallist hinda. Eesti kaotas iseseisva poliitika võimaluse viieks aastakümneks. Soomes see võimalus säilis, kuigi külm sõda seadis sellele üsna kitsad  raamid.

Meie iseseisvuse esimeste aastakümnete ja viimase sõja aegsed sündmused, valikud ja nende tõlgendamine sünnitavad ikka veel diskussiooni ja mõnikord natuke keeruliseks peetavaid teemasid nii Eestis kui Soomes. Küpsed rahvused taluvad siiski oma mineviku igati avatud ja mõnikord ka kriitilist analüüsi ning saavad ajaloo tundmisest ja mõistmisest kindlust tulevikuga toimetulekuks.

Paljudes kultuurmaades on ajalookirjutusel olnud väga tähtis roll rahvusliku identiteedi loomisel ja säilitamisel. Soome pole siin erand. Kui 19. (üheksateistkümnenda ) sajandi lõpus ähvardas Soomet panslavistide soov maad venestada ja selle autonoomia lõpetada, olid ajaloolased rahvusliku kaitse esirinnas. Nende ülesanne oli näidata, kuidas keiser Aleksander Esimene 1809. (tuhande kaheksasaja üheksandal) aastal Porvoos  (jutumärkides) ”tõstis Soome rahvaste sekka” ja lubas austada Soome autonoomiat ja põhiseaduslikke õigusi.

Arusaam Soomest kui valmis riigist kanoniseeriti juba varakult vankumatu tõena, nii et isegi Snellmanni nahutati selle eest, et ta aastal 1861 (tuhat kaheksasada kuuskümmend üks) oli ettevaatamatult kirjutanud, et Soome ei olnud 1809. (tuhande kaheksasaja üheksandal) aastal veel riik, vaid kujunes selleks alles hiljem. Seda viga Snellmann teist korda ei teinud. Hiljem projitseeriti Soome kui riik veel vanemasse ajalukku ja Soomes võeti kasutusele selline täiesti mitteajalooline  mõiste nagu ”Rootsi-Soome” suurriik. Samade kriteeriumide põhjal oleks seda riiki umbes sajaviiekymmene aasta jooksul võidud kutsuda ka Rootsi-Soome-Eestiks. Alles meie ajal on olnud võimalik möönda, et ka venelastel oli argumente, mille põhjal kahtluse alla seada mõningad soomlaste poolt kasutatud ajaloolised ja õiguslikud väited Soome autonoomia kohta.

Sõdadevahelisel ajal vajati ajaloolasi taas kui rahvusluspoliitika vaimseid isasid ja paljud neist andsid oma teadlasemaine Suur-Soome ideede eest. Pärast sõda levitasid nad teesi Soome erisõjast ja Soomest kui triivivast puust maailmasündmuste keerises. Uus uurijapõlvkond on siiski juba ammu selle triiviva puu teooria uputanud, kuid Soome tegevus ja valikud teises maailmasõjas on ikka veel õrn ja valus teema. Sellest räägivad ka Soome reaktsioonid hiljuti Rootsi sõjaaegse välisministri Christian Güntheri eluloos esitatud pildile Soomest kui Natsi-Saksa liitlasest de facto.

Külma sõja aastatel tehti Leninist Soome iseseisvuse risti-isa. Selline tõlgendus polnud tingimata ainult selgrootu finlandiseerumine, vaid president Kekkose poolt kasutatuna profülaktiline käik Kremlis korduda võivate Soome iseseisvust kahtluse alla seadvate püüdluste vastu. Külma sõja lõppedes on saanud hoogu uus, revisionistlikum ajalookirjutus, mis on võtnud Kekkose rolli ja finlandiseerumisilmingud kriitilise vaatluse alla. See on tervitatav avanemine, kuigi ühekülgse kriitikaga pole samuti põhjust nõus olla. Selle esitajatel tasub meeles pidada, mis tähendus oli eestlastel president Kekkose esimesel sõjajärgsel visiidil Eestisse ja tema Tartu ülikoolis peetud eestikeelsel kõnel, kus muuhulgas rõhutati, et (osundan)”eesti intelligents vastutab eestluse säilimise eest oma kodumaal”.

Ajalookirjutus ja selles esitatud tõlgendused ei ole alati lihtsad ja üheselt mõistetavadka Eestis, nagu näiteks soomlastest Eesti ajaloo uurijad on tunda saanud. Suhtumine ajaloosse ja selle tõlgendustesse oleks lihtsam, kui neid ei kasutataks poliitika teenistuses. Ajaloo väärkasutus ja eelarvamuste, lihtsustuste ja moonutuste levitamine õnnestub seda paremini, mida vähem ajalugu tuntakse ja sellega tegeletakse. Seetõttu julgustan mõlema maa ajaloolasi ja ajaloohuvilisi jätkama omavahelist koostööd ja dialoogi.

Ajaloolased ja poliitikud ei ole olnud ainukesed, kes on oluliselt muutnud meie arusaama ajaloost. Saksamaal olid hoopis kirjanikud kesksel kohal paarikümne aasta taguses niinimetatud historikerstreitis ehk ajaloolaste vaidlustes selle üle, kuidas natsiaega ja eriti juutide massimõrva tuleks käsitleda ning kuidas seda ajaloolisse konteksti asetada. Saksamaa on julgustav näide selle kohta, kuidas rahvad peavad olema võimelised avalikult ja ausalt käsitlema oma ajaloo raskeid ja mitte just meeldivaid aegu. Selle jaoks on loodud koguni oma mõiste, vergangenheitsbewältigung. Soome keeles väljendatakse seda tabavalt mõistega  menneisyydenhallinta. Eesti keeles on räägitud minevikuga toimetulekust, mineviku läbitöötamisest ja minevikust jagusaamisest.

Paljudes teistes maades on oma maa häbiväärsete aegade selgeks rääkimist lausa välditud. Esimestena tulevad meelde Venemaa ja Serbia. Aga ega ka Lääne demokraatiad, Ühendriigid ja endised koloniaalriigid Suurbritannia või Prantsusmaa, ole suutnud kõike, näiteks koloniaalsõdadega seotud perioode ja genotsiidile lähedasi tegusid, avalikult käsitleda. Revisionistlikud ja kriitilised ajaloolased ei kohta nendes maades siiski enam selliseid takistusi või isegi ohte, millega ajaloolased Venemaal praegugi kokku puutuda võivad. Venemaa ongi kõige kurvem ja potentsiaalselt ka murettekitavaim  näide ajaloo eitamisest. Tõdetagu siiski, et kuigi siin nimetatud maad on suured, ei ole ka väiksematel riikidel põhjust tunda erilist moraalset üleolekut selle üle nagu oleks nemad oma minevikku teistest õiglasemalt käsitlenud.

Mineviku läbitöötamine ei tohiks siiski olla ametnike ega poliitikute pärusmaa. Poliitika ülesanne on luua ajaloouurimisele ja sellega seotud diskussioonile vabad võimalused, tagades muuhulgas ligipääsu arhiivimaterjalidele ja uurimise rahastamise. Ajalooliste tõdede ja ebatõdede kohta seaduste sätestamine ei kuulu aga poliitikute ülesannete hulka. Kuigi holokausti eitamine tähendab peaaegu eranditult antisemitismi väljendamist ja on tavaliselt seotud rassistliku ja fašistliku ideoloogia ja tegevusega, ei anna see siiski põhjust kehtestada selle ajaloolise sündmuse eitamist kriminaliseerivat seadusandlust. Muud seadused on piisavad, et sekkuda rassismi õhutamisse ja muusse inimväärikust solvavasse tegevusse. Kuigi Türgi soovimatust möönda avalikult Osmanite impeeriumi ajal armeenlaste vastu suunatud genotsiidi aastal 1915 (tuhat üheksasada viisteist) on põhjust kritiseerida, ei ole sugugi abi sellest, et mujal kiidetakse Prantsuse Rahvuskogu eeskujul heaks selle eitamist kriminaliseeriv seadusandlus.

                                                       *                        *                       *

Ei ole liialdus, kui väidame, et praegu on Soome ja Eesti teineteisele lähemal kui kunagi varem ajaloo jooksul. Mõlemad on leidnud koha samas võrdlusrühmas, Euroopa Liidu täieõiguslike liikmetena, mis on võimaldanud ka teise olulise rühmitumise. See on Läänemere ümber koondunud  koostöö, milles on erinevaid piirkondi, organisatsioone ja programme. Nendest olulisimad on Läänemeremaade Nõukogu ja Euroopa Liidu Põhjamõõde ning partnerlus Islandi, Norra ja Venemaaga.

Siinkohal tahan eriti rõhutada seda, kui loomulikult Põhja- ja Baltimaad on teineteise leidnud. Me ei ole moodustanud mingit erilist institutsionaalset koostööorganit ja sellist pole vajagi. Koostöö on sündinud loomulikul teel ja leidnud selleks sobivad vormid, milleks on  muuhulgas Põhja- ja Baltimaade peaministrite ja välisministrite regulaarsed kohtumised nii eraldi kui ka Euroopa Liidu kohtumiste raames. See pole nõrgestanud muid koostöövorme ega ole suunatud kellegi vastu nii, et sellesse peaks eelarvamusega suhtuma.

On olnud põnev märgata, kuidas pärast külma sõja lõppemist taas avanenud Põhja- ja Baltimaaade lähenemisvõimalused on andnud uue sisu ja dünaamika vahepeal juba kustumise märke ilmutanud Põhjamaade koostööle. Olles välisminister, kogesin seda mitmel moel. Põhjamaade kolleegide kohtumised, kuigi neis käsitleti praktiliste ja tegelikult ametnike kontrolli all olevate väikeste ja tehniliste asjade kõrval ka suuri ja tähtsaid küsimusi, olid ausalt öeldes üsna rutiinsed võrreldes nende kohtumiste ja vestlustega, mida peeti NB 8 (enn pee kahekesa) (viis Põhjamaad ja kolm Baltimaad) rühmas. Seal arutleti väga laial skaalal nii aktuaalseid kui ka pikema perspektiiviga küsimusi.

Põhja- ja Baltimaade liidu poole on püüeldud ka varem. Kõige selgemini väljendas seda Jaan Tõnisson, kui ta üheksakümmend aastat tagasi maanõukogu koosolekul visioneeris (osundan) ”leedulaste, lätlaste, eestlaste, soomlaste ja Skandinaavia rahvaste ühinemist” kolmekümne miljoni elanikuga riikide liitu. Idee sai mõningast poolehoidu Lätis ja ka mujal, kuid ükski riiklik ega muu kaalukas organisatsioon ei võtnud seda ideed siiski omaks. See ei olnud tolleaegses maailmas realistlik mõte, nagu ka Eestis veidi laiemat kõlapinda saavutanud idee Eesti ja Soome alliansist.

Küsimus selle kohta, missuguseks oleks ajalugu kujunenud, kui selline laiem riikide liit oleks tõeks saanud, jäägu vastuseta õhku. Pole nimelt võimalik rääkida ainult sellest, kuidas riikide liidu moodustamise järgne ajalugu oleks praegusest erinenud. Ka sellele eelnenud ajalugu oleks pidanud olema erinev, et see liitumine üldse oleks toimuda saanud.

Ka praegu ei ole põhjendatud vaadelda NB 8 (enn pee kaheksa) koostööd ilma, et arvestataks kõikide osapoolte erinevusega. Küsimus ei ole esmajärjekorras selles, et viis Põhjamaad ja kolm Baltimaad on rühmadena erinevad, vaid selles, et igaühe positsioon ülejäänute suhtes on natuke erinev. Selle tunnustamiseks loobuti üsna pea pärast koostöö algust 5+3 (viis pluss kolm) rühmast rääkimisest ja võeti kasutusele nimetus NB 8 (enn pee kaheksa).

Eesti erilist kohta sellest rühmas illustreerib omal moel Toomas Hendrik Ilvese välisministrina avaldatud essee, kus ta rõhutas, et erinevalt teistest Balti riikidest on Eesti Põhjamaa, mida kinnitab see, et Eesti on nagu teisedki Põhjamaad ”jõulumaa”.

Ilves kirjutad ka, kui, (osundan) ”Eesti põhjamaastumine pole mingu uus küsimus. Maapaos Helsingis. Marienhamnis ja Stockholmis nägid-lootsid Gustav Suits, Friedebert Tuglas, Johannes Aavik ja teise noor-estlased aastaid enne kolme Balti riigi teket Eestile põhjamaist tuleviku. Huvitav on vaadelda Balti küsimust just Eesti iseseisvusperioodil. Ilmar Tõnissoni kas välispoliitist esseed, ja eriti viimane, mille pikim peatükk on iseloomustaval jutumärkides ”Baltikum”, ja selle järgnev peatükk ”Pohjamaade piirid”, on nagu Panm-Põhjala ehk Eesti kui viienda Põhjala riigi manifest.”

NB 8 (enn pee kaheksa) rühma tugevaim keeleline ja kultuuriline side on siiski Soome ja Eesti vahel. Nende suhete laiendamisel ja süvendamisel, alates sugulaskeelte õppimise lisamisest, on meil ikka veel palju tööd teha. See ei tähenda siiski mingit linnukese pärast tegutsemist, mida mõnede maade kultuurisuhete arendamisel vahel harrastatud on. Suhete süvendamine peaks ennekõike väljenduma võimaluste andmises ja takistuste kõrvaldamises nendele valikute eest, mida meie kaasmaaalased on ise vabad tegema.

Eesti ja Soome on ka olulisimad sillaehitajad Balti- ja Põhjamaade vahel ning sellega seotud küsimusi on põhjust käsitleda neil kahel ka omavahel.

Läänemere piirkonnas on kõige tõsisemad probleemid ja väljakutsed seotud Läänemere enda seisukorraga. Läänemeri on suremas ja meil pole enam palju aega lõpliku ökokatastroofi ärahoidmiseks. Lisanduva meretranspordi riskide ning kavandatava Nordstreami gaasijuhtmega seotud mured on keskkonnast lähtuvalt põhjendatud. Selles osas pole Soome lahe eri kallastel lahkarvamusi. Teame ka, et Venemaa osalemine Läänemere päästetalgutel on vältimatu.

Soomes ei seostata gaasijuhtme ja lisanduva energiakoostööga julgeolekupoliitilisi küsimusi. Vastupidi, me näeme, et sellise koostöö lisamine tähendab samas ka positiivse sõltuvuse kasvu. Seda tuleb Venemaa ja kogu Euroopa stabiilsuse ja julgeoleku seisukohalt pidada eesmärgiks. Selge on siiski see, et selline koostöö võib õnnestuda ainult siis, kui see põhineb avatusel, maailmaturuhindadel ja vastastikkuse põhimõttel, mille nimel tuleb veel palju tööd teha.

Põhjamaade jaoks on koostöö Läänemere piirkonnas ja meie lähialadel alati oluline olnud. Samamoodi on Põhjamaad olnud ammusest ajast maad, mis on kandnud globaalset vastutust ja panustanud mitmepoolse koostöö tugevdamisele ja arendamisele Ühinenud Rahvaste Organisatsiooni juhtimisel.

Väikeste avatud majandusega riikidena oleme mõistnud üleilmastumisega kaasnenud võimalusi ja eeliseid maadele, kes oskavad kohaneda, samuti nagu sellega kaasnevaid väljakutseid demokraatiale ja rikkuse õiglasele jagamisele. Maailm peab suutma globaliseerumist paremini ohjata, et tulla toime keskkonna, konfliktide ennetamise ja kriisireguleerimise, demokraatia ja inimõiguste tugevdamise ning majandusliku arengu väljakutsetega. Usun ja loodan, et Soome ja Eesti on koos valmis vastama ka neile väljakutsetele üheskoos Põhjamaade, Euroopa Liidu ja ülemaailmsete organisatsioonidega.

Äitah!

Suomi ja Viro ovat itsenäisinä valtioina melkein samanikäisiä. Vaikka läheistä sukulaisuuttamme aikanaan ehkä liiaksikin romantisoitiin suomensillan merkeissä, on meillä pieninä naapurimaina paljon yhteistä. Näin sekä menneisyydessä että, niin uskon, vielä enemmän tulevaisuudessa. Pienille maille niiden oma rauha, kansakunnan olemassaolon turvaaminen sekä kansalaisten hyvinvoinnin edistäminen ovat tärkeimmät asiat. Näitä ovat molemmat maat vaihtelevin tavoin ja myös vaihtelevalla menestyksellä pyrkineet vaalimaan.

Kesti oman aikansa, ennen kuin Suomi löysi sen aseman  parhaiten huomioonottavan kansallisen linjansa. Sisällissotamme lopputulos saattoi turvata sen, ettei Suomesta tullut neuvostotasavaltaa , mutta ensimmäisen maailmansodan lopputulos puolestaan turvasi sen, ettei Suomesta myöskään tullut Saksan vasallivaltiota, jonka suojelukseen sisällissodan voittajat olivat hakeutuneet. Itsenäisyytemme alussa Suur-Suomi aate yllytti innokkaimpia suomalaisia hakeutumaan heimosotiin maan itärajan taakse, mistä kuitenkin oli pian vetäydyttävä ja hyväksyttävä täällä Tartossa tehdyn Suomen ja Neuvostoliiton välisen rauhan rajat. Suomessa siihen rauhaan olivat monet tyytymättömiä, mutta valtioviisas Paasikivi osasi pitää sitä Suomelle jopa liian edullisena.

20-luvun alussa Suomessa haettiin turvaa reunavaltiopolitiikasta ja liittoutumisesta Baltian maiden ja Puolan kanssa, mutta siitä luovuttiin pian. Kansanvallan vakiintuminen maassamme toi myös ulkopolitiikkaan vakautta,  ja kun lapuanliikkeen oikeistoradikalismi 30-luvun alussa torjuttiin saattoi Suomi hakeutua Skandinavian maiden kanssa läheisempään yhteyteen kaikkia yhdistävän Kansainliitolle annetun tuen ja puolueettomuuden merkeissä.

Mitkään pienet valtiot Euroopassa eivät – vain maantieteen suojaamia Ruotsia ja Sveitsiä lukuun ottamatta – säästyneet toisessa maailmansodassa  imperialististen maiden pyrkimyksiltä siirrellä rajoja mielensä mukaan. Toisin kuin Baltian maat Suomi säilytti itsenäisyytensä, vaikka siitä raskaan hinnan maksoikin. Viro menetti mahdollisuutensa itsenäiseen politiikkaan noin viideksi vuosikymmeneksi, Suomella se säilyi, joskin kylmän sodan vuosina ahtaisiin puitteisiin asetettuna.

Itsenäisyyksiemme varhaisimpien vuosikymmenten sekä viime sotien aikaiset tapahtumat, valinnat ja niiden tulkinnat ovat edelleen keskustelua herättäviä ja joskus vähän vaikeiksikin koettuja aiheita sekä Virossa että Suomessa. Kypsät kansakunnat kestävät kuitenkin oman menneisyytensä kaikin puolin avoimen ja joskus kriittisenkin tarkastelun ja saavat historiansa tuntemisesta ja ymmärtämisestä vahvistusta tulevaisuutensa hallintaan.

Useimmissa sivistysmaissa historiankirjoituksella on ollut erityisen tärkeä rooli kansallisen identiteetin rakentamisessa ja ylläpitämisessä, eikä Suomi ole tästä poikkeus. Kun Suomea 1800-luvun lopulla uhkasivat panslavistien pyrkimykset venäläistää maamme ja tehdä sen autonomiasta loppu, olivat historioitsijat kansallisen puolustuksemme eturintamassa alkaen siitä, että heidän tehtävänsä oli osoittaa miten keisari Aleksanteri I oli ”kohottanut Suomen kansakuntien joukkoon” Porvoossa 1809 ja sitoutunut kunnioittamaan Suomen autonomiaa ja perustuslaillisia oikeuksia.

Käsitys Suomesta valmiina valtiona kanonisointiin jo varhain horjumattomaksi totuudeksi, että jopa J.V. Snellmania ojennettiin siitä, miten hän varomattomasti oli v. 1861 kirjoittanut kuinka Suomi ei ollut valtio vielä v. 1809 mutta oli sellaiseksi sittemmin kehittynyt, eikä hän tätä rikettä enää toistanut. Suomi valtiona projisoitiin sittemmin vielä vanhempaan historiaan, kun Suomessa otettiin käyttöön sellainen täysin epähistoriallinen käsite kuin ”Ruotsi-Suomi” suurvaltana. Samojen kriteereiden mukaan tätä valtaa olisi voitu kutsua 150 vuoden ajan myös Ruotsi-Suomi-Viroksi. Vasta meidän aikanamme on ollut mahdollista myöntää, että venäläisilläkin oli myös asia-argumentteja heidän kyseenalaistaessaan joitain suomalaisten käyttämiä historiallisia ja oikeudellisia väittämiä Suomen autonomiasta.

Sotienvälisenä aikana historioitsijoita tarvittiin edelleen kansallismielisen politiikan oppimestareina ja monet heistä antoivat tiedemiesmaineensa myös Suur-Suomi uskomusten tueksi. Sodan jälkeen he markkinoivat teesiä Suomen erillissodasta ja Suomesta tahdottomana ajopuuna maailmantapahtumien vuolaassa virrassa. Uusi tutkijapolvi on kuitenkin jo kauan sitten upottanut tämän ns. ajopuuteorian, mutta Suomen toiminta ja valinnat toisessa maailmansodassa  on edelleen herkkä ja arka asia kuten suomalaisreaktiot äskettäiseen Ruotsin sodanaikaisen ulkoministerin Christian Güntherin elämäkerrassa esitettyyn kuvaan Suomesta Natsi-Saksan de facto -liittolaisena kertovat.  

Kylmän sodan vuosina Suomessa nostettiin Lenin Suomen itsenäisyyden kummisedäksi. Tällainen tulkinta ei välttämättä ollut vain selkärangatonta suomettumista, vaan esim. presidentti Kekkosen käyttämänä ennaltaehkäisevä veto mahdollisia Kremlissä uusiutuvia Suomen itsenäisyyden kyseenalaistavista pyrkimyksiä vastaan. Kylmän sodan päätyttyä vauhtia on saanut uusi, revisionistisempi historiankirjoitus, joka on ottanut Kekkosen roolin ja suomettumisilmiöt kriittiseen tarkasteluun. Se on tervetullutta avautumista, vaikkei yksisilmäisimpään kritiikkiin olekaan syytä yhtyä. Sen esittäjien kannatta myös muistaa, mikä merkitys virolaisille oli presidentti Kekkosen ensimmäisellä sodanjälkeisellä vierailulla Viroon ja hänen täällä Tarton yliopistossa pitämällään vironkielisellä puheella, jossa mm. painotettiin, että ”virolaisella sivistyneistöllä on vastuu virolaisuuden säilymisestä heidän kotimaassaan”.

Historiankirjoitus ja siinä esitetyt tulkinnat eivät aina ole helppoa kiistattomia Virossakaan, kuten mm suomalaiset Viron historiasta kirjoittaneet ovat saaneet huomata. Suhtautumista historiaan ja sen tulkintoihin helpottaisi, jos niitä ei käytettäisi politiikan välineenä. Historian väärinkäyttö ja ennakkoluulojen, yksinkertaistuksien ja vääristelyjen levittäminen onnistuu sitä helpommin, mitä vähemmän historiaa tunnetaan ja harrastetaan. Siksi rohkaisen maittemme historiantutkijoita ja -harrastajia jatkamaan myös keskinäistä yhteistyötään ja dialogia.

Historioitsijat ja poliitikot eivät ole olleet ainoita, jotka ovat merkittävästi muokanneet käsitystämme historiasta. Saksassa kirjailijat olivat keskeisessä osassa parinkymmenen vuoden takaisessa ns. historikerstreitissa, historioitsijoiden kiistelyssä siitä, miten natsi-aikaa ja erityisesti juutalaisten joukkotuhoa tuli käsitellä ja miten asettaa historialliseen yhteyteensä. Saksa on rohkaiseva esimerkki siitä, miten kansankuntien tulee kyetä avoimesti ja rehellisesti käsittelemään menneisyytensä vaikeita ja vähemmän ylentäviä vaiheita. Sitä kuvaamaan on kehitetty oma käsitekin, vergangenheitsbewältigung. Mielenkiintoista on, että suomen  kieli on niitä harvoja kieliä johon käsite on mahdollista osuvasti kääntää yhdellä sanalla: menneisyydenhallinta.

Monissa muissa maissa tilintekoa historian oman maan vähemmän kunniakkaiden vaiheiden kanssa on suorastaan vältelty. Venäjä ja Serbia tulevat ensimmäisinä mieleen.  Mutta eivät länsimaiset demokratiatkaan, Yhdysvallat tai entiset siirtomaavallat Iso-Britannia tai Ranska, ole kyenneet kaikkia esim. siirtomaasotiinsa liittyviä vaiheita ja kansanmurhaa lähentyneitä tekojaan avoimesti käsittelemään. Revisionistiset ja kriittiset historioitsijat eivät kuitenkaan enää näissä maissa kohtaa samankaltaisia esteitä ja jopa uhkia kuin tällaiset historioitsijat Venäjällä vieläkin voivat kohdata. Venäjä onkin surullisin ja potentiaalisesti myös huolestuttavin esimerkki historiansa kieltämisestä. Todettakoon kuitenkin, että vaikka tässä mainitut maat ovat isoja ei pienemmillä ole aihetta tuntea erityistä moraalista ylemmyyttä siksi, että ne muita rehellisemmin olisivat käsitelleet menneisyyttään.

Menneisyydenhallinta ei kuitenkaan voi olla viranomaistoimintaa tai poliitikkovetoista. Politiikan tehtävänä on luoda historiantutkimukselle ja sitä koskevalla keskustelulle vapaat puitteet mm turvaamalla arkistolähteiden avoimuus ja tutkimuksen resursointi. Sen sijaan lakien säätäminen historiallisista totuuksista ja epätotuuksista ei tähän kuulu. Vaikka holokaustin kieltäminen on lähes poikkeuksetta ilmaus antisemitismistä ja se liittyy yleensä rasistiseen ja fasistiseen ideologiaan ja toimintaan , ei se kuitenkaan perustele erillistä tämän historiallisen tapahtuman kieltämisen kriminalisoivaa lainsäädäntöä. Muut lait ovat riittäviä puuttumaan rasistiseen kiihotukseen ja muuhun ihmisarvoa loukkaavaan toimintaan. Vaikka onkin syytä paheksua nyky-Turkin haluttomuutta avoimesti myöntää ottomaanivallan aikana armenialaisiin kohdistuneet kansanmurhankaltaiset veriteot v. 1915, ei asiaa lainkaan auta se, että muualla hyväksyttäisiin Ranskan kansalliskokouksen tavoin tämän kieltämisen kriminalisoivaa lainsäädäntöä.

                                                       *                        *                       *

Tänään ei ole liioiteltua väittää Suomi ja Viro ovat lähempänä toisiaan kuin koskaan historiansa aikana. Molemmat ovat löytäneet paikkansa samassa viiteryhmässä, Euroopan unionin täysivaltaisina jäseninä. Tämä on myös mahdollistanut toisen merkittävän ryhmittäytymisen: Itämeren ympärille kootun yhteistyön, jossa on useita piirejä, järjestäjä ja ohjelmia, joista Itämeren maiden neuvosto ja Euroopan Unionin Pohjoinen ulottuvuus kumppanuutena Islannin, Norjan ja Venäjän kanssa ovat keskeisimmät.

Tässä yhteydessä haluan erityisesti korosta sitä, miten luontevasti pohjoismaat ja Baltian maat ovat löytäneet toisensa. Emme ole muodostaneet mitään erillistä institutionalisoitua yhteistyöryhmää eikä sellainen ole tarpeenkaan. Yhteistoiminta on syntynyt luonnollisella tavalla ja löytänyt siihen sopivat muodot, johon kuuluvat mm pohjoismaitten ja Baltian maiden pääministereiden ja ulkoministereiden säännölliset tapaamiset sekä erikseen että EU:n kokousten yhteydessä.  Tämä ei ole heikentänyt mitään muita yhteistyön muotoja eikä ole suunnattu ketään vastaan niin, että kenenkään tarvitsisi suhtautua siihen  epäluuloisesti.

On ollut myös mielenkiintoista havaita, miten kylmän sodan päättymisen jälkeen uudelleen avautuneet Pohjoismaiden ja Baltian lähentymismahdollisuudet ovat antaneet välillä jo hiipumisen merkkejä osoittaneelle pohjoismaiselle yhteistyölle uutta sisältöä ja dynamiikkaa. Tämän olen kokenut monin tavoin ulkoministerinä ollessani, sillä pelkkien pohjoismaitten kollegojen tapaamiset, vaikka niissä käsiteltiin käytännöllisten, ja käytännössä virkamiesten hoitaminen pienten ja teknisten asioiden ohella myös isoja ja tärkeitä kysymyksiä, olivat suoraan sanoen usein aika rutiininomaisia verrattuna niihin tapaamisiin ja keskusteluihin, joita PB 8 (5 pohjoismaata ja 3 Baltian maata) kokoonpanossa kävimme hyvin laajalla skaalalla ajankohtaisista ja pidemmän aikavälin asioista.

Pohjolan ja Baltian liitto on ollut ennenkin tavoiteltu toive. Selkeimmin sen artikuloi Jaan Tõnisson kun hän yhdeksänkymmentä vuotta sitten maanõukogun kokouksessa visioi ”liettualaisten, latvialaisten. virolaisten, suomalaisten ja Skandinavian kansojen yhdistymistä” 30 miljoonan asukkaan valtioliitoksi. Ajatus sai joitain myönteisiä kannatuspuheenvuoroja Latviassa ja muuallakin, mutta mikään valtiollinen tai muukaan kantavampi taho ei kuitenkaan silloin ottanut sitä omakseen.  Se ei ollut silloisessa maailmassa realistinen ajatus, sen enempää kuin Virossa vähän laajemmin kannatusta saanut ajatus virolais-suomalaisesta valtioliitosta.

Kysymys siitä, minkälaiseksi historia olisi muodostunut jos tällainen laajempi valtioliitto olisi toteutunut, jääköön vastaamattomana ilmaan. Ei nimittäin ole mahdollista kertoa vain miten valtioliiton muodostamisen jälkeinen historia olisi ollut erilainen, sillä myös sitä edeltäneen historian olisi täytynyt olla erilainen, jotta se olisi voinut toteutua.

Nytkään ei ole perusteltua tarkastella NB 8 yhteistyötä ilman, että otetaan huomioon sen kaikkien osapuolten erilaisuutta. Kysymys ei ole ensisijassa siitä, että viisi pohjoismaata ja kolme Baltian maata ovat erilaisia ryhmiä, vaan siitä että kaikkein asema suhteensa toisiinsa on vähän erilainen, mikä on myös tunnustettu silloin kun jo varsin pian yhteistyön aloittamisen jälkeen luovuttiin puhumasta 5 + 3 ryhmästä ja otettiin käyttöön NB 8 nimike.

Viron erityisasemaa tässä ryhmittymässä kuvaa omalla tavallaan Toomas Hendrik Ilveksen ulkoministerinä julkaisema essee,  jossa hän korosti Viron muista Baltian maista poiketen olevan pohjoismaa, mitä kuvastaa se että pohjoismaiden tavoin Viro on ”joulumaa”.

Ilves myös muistutti, miten”Eesti põhjamaastumine pole mingi uusi küsimus. Maapaos Helsingis, Marienhamnis ja Stockholmis nägid-lootsid Gustaf Suits, Friedebert Tuglas, Johannes Aavik ja teiden noor-eestlased aastaid ennen kolme Balti riigi teket Eestile põhjamaist tulevikku. Huvitav on vaadelda Balti küsimust just Eesti iseseisvysperoodil. Ilman Tönissoni kaks välispoliitist esseed, ja eriti viima ne, mille pikim peatükk on iseloomustavalt jutumärkides ”Baltikum”, ja selle järgnev peattükk ”Põhjamaade piirid” on nagu Pan-Põhjala ehk Eesti kui viienda Põhjala riigi manifest.”

NB 8 ryhmittymän vahvin kieli- ja kulttuurisidonnainen kahdenvälinen suhde on kuitenkin Suomen ja Viron välillä. Näiden suhteiden laajentamisessa ja syventämisessä alkaen sukulaiskielten opiskelun lisäämisestä meillä on edelleen paljon työtä. Se ei kuitenkaan tarkoita mitään keinotekoista pakkotyötä, kuten joskus kulttuurisuhteiden kehittämisessä joidenkin maiden välillä on voinut olla, vaan paremminkin mahdollistamista ja pullonkaulojen avaamista niille valinnoille joita maanmiehemme ja -naisemme itse ovat vapaita tekemään.

Viro ja Suomi ovat myös keskeisimmät sillanrakentajat Baltian ja Pohjolan välillä, johon liittyviä kysymyksiä on perusteltua käsitellä myös kahdenvälisesti.

Itämeren piirissä meillä on suuria juuri tähän alueeseen liittyviä ongelmia ja haasteita. Itse Itämeren tila on näistä vakavin. Itämeri on kuolemassa eikä meillä ole kovin paljoa aikaa estää lopullista ekokatastrofia. Tästä syystä huolet jotka kohdistuvat Itämeren lisääntyvään merikuljetuksiin liittyviin riskeihin samoin kuin kaavailtuun Nordstream-kaasuputkeen ovat ympäristösyistä perusteltuja, eikä meillä tässä suhteessa ole eroavia näkemyksiä Suomenlahden eri puolilla. Tiedämme myös, että Venäjän osallistuminen Itämeren pelastustalkoisiin on välttämätöntä.

Kaasuputkeen ja lisääntyvään energiayhteistyöhön emme Suomessa liitä kuitenkaan turvallisuuspoliittisia pelkoja. Näemme päinvastoin, että tämän yhteistyön lisääminen merkitsee samalla myös myönteisen keskinäisriippuvuuden kasvua, mitä on pidettävä Venäjän ja koko Euroopan vakauden ja turvallisuuden kannalta tavoiteltavana asiana. Selvää kuitenkin on, että tämä yhteistyö voi onnistua vain perustuessaan avoimuuteen, markkinahinnoitteluun ja vastavuoroisuuteen, joiden eteen on vielä paljon työtä tehtävä.

Pohjoismailla on yhteistyö Itämeren piirissä ja lähialueillamme aina ollut tärkeätä. Mutta yhtä lailla pohjoismaat ovat olleet jo varhain maita, jotka ovat kantaneet myös globaalia vastuuta ja panostaneet monenkeskisen yhteistyön vahvistamiseen ja kehittämiseen Yhdistyneiden Kansakuntien johdolla. Pieninä avoimina talouksina olemme ymmärtäneet globalisaation avaamat mahdollisuudet ja sen antamat edut maille, jotka osaavat siihen sopeutua, yhtälailla kuin sen luomat uudet haasteet demokratialle ja vaurauden oikeudenmukaiselle jakamiselle. Maailma tarvitsee parempaa globalisaation hallintaa vastatakseen ympäristön, konfliktien estämisen ja kriisien hallinnan, demokratian ja ihmisoikeuksien vahvistamisen ja talouden kehityksen haasteisiin. Toivon ja luotan siihen, että Suomi ja Viro yhdessä ovat valmiita vastaamaan myös näihin  yhdessä pohjoismaiden, Euroopan Unionin ja monenkeskisten maailmanlaajuisten järjestön kanssa.