Missä on Witting?

Suomen ulkopolitiikkaa välirauhan ja jatkosodan aikana hoidettiin hyvin keskitetysti pienessä ryhmässä, johon kuuluneet valmistelivat ja sopivat asioista ja ratkaisuista valtiosäännön muotoseikat sivuuttaen ja useimmiten vain disinformaatiota muille jakaen. Tähän piiriin kuuluivat presidentti Risto Ryti, pääministeri Jukka Rangell (hallituksen vaihdoksen jälkeen hänen seuraajansa Edwin Linkomies), puolustusministeri Rudolf Walden, ulkoministeri Rolf Witting (ja hänen jälkeensä Henrik Ramsay) sekä tietenkin marsalkka Mannerheim. Tämän ryhmän ulkopuolelta lähinnä vain sosialidemokraattien johtaja Väinö Tanner  sekä hallituksessa että sen ulkopuolella ollessaan  oli samalla tavoin osallinen päätöksiin, tai ainakin niistä tietoinen.  Kun sitten sodan jälkeen oli tarve hakea sotasyyllisiä, muodosti tämä ryhmä  poisluettuna erikoissuojelukseen otettu Mannerheim  luontevasti syyllisiksi haluttujen ydinryhmän.

Ei ole epäilystäkään, etteikö Witting olisi myös päätynyt syytettyjen penkille, ellei hän olisi lokakuussa 1944 kuollut sydänkohtaukseen 65-vuotiaana. Hän oli joukosta se, jolla oli eniten vihamiehiä jo sodanaikaisessa eduskunnassa ja sen ulkoasianvaliokunnassa. Valiokunnan enemmistön osoittama selvä epäluottamus tietoa pantannutta ja saksalaissuuntauksen ruumiillistumana pidettyä Wittingiä kohtaan sinetöi sen, ettei hän enää maaliskuussa 1943 voinut jatkaa Linkomiehen hallituksessa.

Hallituksen sodanaikaisesta sisärenkaasta kaikki muut paitsi Rangell ja Witting ovat joko itse kirjoittaneet muistelmiaan tai olleet useimpienkin tutkimusten kohteena. Tämän vuoksi tartuin mielenkiinnolla Erkki Maasalon Rolf Wittingistä juuri sodanaikaisena ulkoministerinä kertovaan uuteen kirjaan. Kirjan luettuani joudun toteamaan, ettei se lisännyt oikeastaan millään tavoin tietämystäni sodanaikaisesta ulkopolitiikasta eikä myöskään avannut siihen mitään uutta näkökulmaa. Vielä suurempi pettymys oli, että myös henkilökuva Rolf Wittingistä jää yhtä utuiseksi ja etäiseksi kuin aikaisemmin.

Kirja ei pyri olemaan mikään kokonaiselämäkerta ja tyytyy käymään vain hyvin kursorisesti läpi Wittingin varhaisemmat elämänvaiheet ennen hänen ulkoministeriyttään. Tuntuu kuitenkin siltä, että senkin ymmärtämisen kannalta laajempi taustoitus olisi ollut avuksi. Sodanajan politiikan kannalta ei Wittingin uralla merentutkimuslaitosta johtaneena professorina ole merkitystä, ehkä ei hänen pääjohtajuudellaan Helsingin Osake-Pankissakaan, mutta sen sijaan toiminta RKP:n kansanedustajana 20-luvulla sekä lyhyet ministeripostit Ingmanin ja Svinhufvudin kakkoshallitusten kulkulaitosministerinä ja vielä enemmän Kivimäen hallituksen apulaisulkoministerinä olisivat olleet avuksi. Nyt Maasalo ei esimerkiksi kerro sellaistakaan asiaa kuin mikä oli Kivimäen ykkös- ja kakkosulkoministerin työnjako.

Erkki Maasalo tunnustautuu koskiveneteorian kannattajaksi. Kyseessä on jalostettu versio jo ammoin upotetusta Suomen sodanaikaista asemaa ja politiikkaa kuvaavasta ajopuuteoriasta, jossa passiivisen ajelehtimisen asemesta soudettiin kovaa ja aktiivisesti vuolaassa virrassa karikoita menestyksekkäästi vältellen, mutta yhtä kaikki olosuhteissa, joissa varsinaista omaa valintaa ei ollut, eikä ainakaan parempia kuin mihin olosuhteiden pakosta päädyttiin. Tämä ei kuitenkaan ole johtopäätös, johon Maasalo olisi tällä tutkimuksellaan päätynyt, vaan se on työn annettu lähtökohta. Siksi koko kirjakin on periaatteessa laajasta lähdeaineistostaan huolimatta rakentunut tätä annettua tulosta tukemaan. Asenteellista otetta alleviivaavat sopivien kohtien kursivoinnit ja huutomerkit.

Lähdeaineiston periaatteellisesta laajuudesta huolimatta Maasalo käyttää sitä valikoiden. Hän viittaa usein tutkimuskirjallisuuteen ja sen tulkintoihin tavalla, johon viitatun teoksen kirjoittajalla saattaisi olla ehkä huomautettavaa. Lähdekritiikkiä ei esiinny kuin yhdessä kohdassa, jossa Maasalo huomauttaa, että Washingtonin ja Lontoon tiedot syksyllä 1942 Suomessa kasvaneesta Wittingin arvostelusta olivat peräisin yhdestä ja samasta rauhanoppositiolähteestä. Voi olla, mutta ikävä kyllä tämä jää ainoaksi kohdaksi jossa Maasalo esittää mitään lähdekritiikkiä. Lähteiden käytössä herättää huomiota epätasapainoisuus. Siten esimerkiksi Wittingin esiintymisiä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa selostetaan useissa kohdin viittaamalla vain Ruotsin Helsingin lähettiläs K.I. Westmanin Tukholmaan lähettämiin raportteihin.

Vakavin puute kirjassa on kuitenkin se, miten Rolf Witting, vaikka esiintyykin joka sivulla, jää kuitenkin ihmisenä ja toimijana lähes pelkäksi nimikyltiksi, eräänlaiseksi mustaksi laatikoksi. Miten hän kantansa muodosti, mikä niissä oli hänen omaa vakaumustaan ja mitä muiden panosta? Kysymys nousee esimerkiksi siinä, kun Maasalo lyhyessä alaluvussa ”Humaani Witting” esittää inkeriläisten avustamisen ja Suomeen siirtämisen 1942 Wittingin ansioksi  ilman sen parempia perusteita kuin että hän ulkoministerinä allekirjoitti ulkoministeriön asiaa sivunneet kirjeet, mutta Pekka Nevalaisen tutkimus (jota ei kirjan lähdeluettelossa ole) inkeriläisestä siirtoväestä Suomessa ei mainitse ulkoministeriä muuta kuin viestinvälittäjänä koko asiassa, eivätkä välitetyt viestitkään erityisesti humanismista kertoneet. Vielä suurempi puute on, että koko sodanaikaisen ulkopolitiikan johdosta Wittingiä ei ole saatu esiin minään erillisenä toimijana, mutta ehkä se selittyy sillä että tekijän näkökulmana on ikään kuin ollut ottaa koko ryhmä kollektiivina suojelukseensa.

Lokakuu 2007

Snellmanin juhlavuoden satoa

J.V.Snellmanin syntymän kahdessadas juhlavuosi tuotti suuren määrän uutta jo eläessään suurmieheksi kohotetun Snellmanin henkilöä, toimintaa ja ajatuksia valottavaa kirjallisuutta. Tämän tuotoksen kevyempään antiin kuuluu Helsingin yliopistossa historiantutkijana työskentelevän Marja Jalavan teos. Keveys on tässä vain kirjaimellista, sillä 357-sivuinen kirja on helppo- ja nopealukuisempi kuin monet vanhat ja uudet tuhatsivuiset ja moniosaiset Snellman-teokset, sankarin omasta tuotannosta puhumattakaan, mutta muutoin kuuluu Snellman-kirjallisuuden parhaimmistoon. Vaikka Jalavakin käy kirjassaan Snellmanin elämänvaiheet kohtuullisen kattavasti lävitse, on se virkistävä teos ennen kaikkea niille, joilla ei ole tarvetta tietää kaikkia yksityiskohtia Snellmanin elämästä  tai jotka aiemmin ovat niistä kertoviin teoksiin tutustuneet  vaan jotka haluavat Snellmanista sellaisen tämän päivän näkökulmasta kirjoitetun tiiviin ja ymmärrettävän arvion, jossa suurmiehen pimeät puolet ja heikkoudetkin tuodaan esille.

Snellman oli tunnetusti kiivasluontoinen ja saattoi rusikoida toisinajattelijoita yhtä ankarasti kuin Paavo Lipponen parhaimmillaan. Hänen yhteiskunnallinen katsomuksensa oli sekoitus radikaalia reformismia ja jyrkkää konservatiivisuutta. Kommunistiksikin  käsite ei tuolloin vielä tietenkään tarkoittanut samaa kuin myöhemmin  epäilty Snellman ei kuitenkaan ollut demokraatti saatikka vallankumouksellinen, vaan ylhäältä johdetun reformismin ja hierarkkisen yhteiskunnan kannattaja. Hänen naisnäkemyksensä oli patriarkaalisen vanhoillinen ja kun hänet lopulta valtiovaraintoimituskunnan päälliköksi senaatissa nimitettiin oli hänen oman aikansa taloudellista uusliberalismia edustanut finanssipolitiikkansa katastrofaalista.

Snellmania juhlitaan edelleen 1860-luvun rahareformin ja Suomen oman markan isänä. Tästä reformista Jalava kirjoittaa, miten ”mukaan mahtui kuitenkin paljon tarpeetonta inhimillistä kärsimystä, joka todennäköisesti olisi voitu toisenlaisin järjestelyin välttää. Rahareformin ansiosta Snellman sai sittemmin kuvansa sadan markan seteliin ja patsaan Suomen Pankin eteen, mutta muistaa sopii myös niitä hänen tuhansia unohduksiin painuneita maanmiehiään, joiden selkä nahasta uudistus revittiin”.

Vielä kauhistuttavampia aikoja koettiin suurina nälkävuosina, jolloin 150 000 suomalaista menehtyi nälkään tai nälän heikentämänä tauteihin. Kuitenkin Mikkelin kuvernööri kirjoitti Snellmanille syksyllä 1867, miten ”avunanto saa aikaan apatiaa ja laiskuutta ja vain ankara nälkäkuuri pakottaa rahvaan pitämään huolen asioistaan ja säästämään. Toivon, että nyt ankaraksi yltyvä nälkäkuuri opettaa monia asioita, ja jos näin käy, ei haittaa, vaikka muutamia kymmeniä vetelyksiä kuoleekin nälkään.” Tämän valtaeliitin keskuudessa yleisen näkemyksen jakoi ilmeisesti Snellmankin, joka ei tällaisia näkemyksiä protestoinut ja joka senaattorina vastasi nälkäkatastrofia syventäneestä politiikasta.

Marja Jalavan kirja ei kuitenkaan ole mikään syytöskirjelmä Snellmania vastaan, vaikka se käsittelee myös näitä harvemmin muistettuja piirteitä Snellmanista ja hänen politiikastaan. Se on päinvastoin hyvinkin tasapainoinen ja ymmärtävä ja korostaa aivan oikein miten myös Snellmania on arvioitava oman aikansa taustaa vasten. Kiitoksen ansaitsee myös se, miten Jalava loppuluvussa käsittelee taistelua Snellmanin perinnöstä ja sitä miten ja minkälaisiin tarkoituksiin sitä eri aikoina on käytetty.

lokakuu 2007

I väntan på Diktonius

Elmer Diktonius ei ollut vielä iältään vanha mies kun hän 65-vuotiaana kuoli syyskuussa 1961, mutta runoilijana nuorena kukoistanut Diktonius oli menettänyt enimmän luomisvoimansa ja -vimmansa jo paljon sitä ennen. Viimeiset vuodet hän eli Alzheimerin ja alkoholismin nujertamana Nikkilän sairaalassa. Nuori Diktonius opiskeli musiikkia ja halusi säveltäjäksi ja olisi kenties siinäkin menestynyt kohtuullisesti, ellei olisi ensimmäisen runokokoelmansa Min dikt ilmestymisen jälkeen kokonaan omistautunut kirjoittamiselle.

Diktoniukseen vaikutti suuresti Otto Wille Kuusinen, joka vuonna 1915 oli hakeutunut Diktoniuksen musiikin teoriantunneille oppilaaksi ja jonka kanssa hänellä syntyi intensiivinen ja älyllinen suhde. Se myös jatkui ahkerana kirjeenvaihtona sen jälkeen kun Kuusinen joutui kansalaissodan jälkeen lähtemään Neuvosto-Venäjälle. He tapasivat myös sinä aikana, kun Kuusinen vuonna 1919 oleili Suomessa maanalaisesti, mutta silloinkin heitä yhdisti enemmän estetiikka kuin politiikka. Ja vaikka Diktoniuksella oli lyhyt kausi jolloin hän olisi ollut valmis lyömään alas koko vanhan maailman, ryhtyi hän jo varhain 20-luvulla avustamaan sosialidemokraattista Arbetarbladet-lehteä säännöllisesti ja lehden päätoimittajasta, SDP:n kansanedustajasta Axel Åhlströmistä tuli hänelle yhtä tärkeä tukija ja opastaja kuin mitä Kuusinen oli ollut. Diktonius oli myös mukana kahdessa modernistisessa aikakauslehtihankkeessa ensin Ultrassa ja myöhemmin 20-luvulla Quesagassa. Kumpikin lehti kuoli pois jättäen jälkeensä legendaarisen maineen, mutta vain vähän lukijoita.

Vakiinnuttuaan Diktonius oli kahdesti naimisissa, mutta sitä ennen hänellä oli kiihkeitä suhteita ainakin Lydia Stahlin ja Salme Pekkalan kanssa. Naissuhteisiin liittyi myös erikoislaatuinen tapaus, kun Salmen ystävä Mary Rhodes Moorhouse – joka sittemmin avioitui Salmen ensimmäisen puolison Eino Pekkalan kanssa – lähti kesäkuussa 1923 vuokraamallaan lentokoneella Lontoosta Tukholmaan, jonne hän jäi koneen jatkaessa lentäjän kanssa Helsinkiin hakemaan Diktoniusta, joka kuitenkin kieltäytyi lähtemästä koneen mukana. Oliko episodissa kyse rakkaudesta, rahasta vai politiikasta – Mary Moorhouse oli myös komintern-kuriiri – ja missä sekoitussuhteessa jää Donnerilta selvittämättä (kuten minultakin, kun koetin sitä omaa kirjaani varten selvittää).

Jörn Donnerin elämäkertaa Elmer Diktoniuksesta on odotettu pitkään. Niin pitkään, että Donner joutuu lievästi kiusaantuneena torjumaan epäilyn, että hänen vuosikymmeniä vireillä ollut projektinsa olisi ollut jonkinlainen este muille Diktoniuksesta kiinnostuneille kirjoittaa hänestä. Muodollisesti ottaen ei, sillä Donner perustaa kirjansa julkisiin arkistoihin, jotka ovat koko ajan olleet kaikkien käytettävissä, mutta tosiasiassa on varmaan monia, jotka ovat tästä projektista tietoisina jättäneet Diktoniuksen rauhaan.

Donnerin kirja on epäilyksettä kattavin tähän saakka Diktoniuksesta tehty analyysi ja myös erinomaisen sujuvasti kirjoitettu kertomus Diktoniuksesta ja hänen elämästään ja kirjallisesta tuotannostaan. Donner itsekin ehti 18-vuotiaana vuonna 1951 tutustua Diktoniukseen, jonka kanssa oli sitten kohtuullisen paljon tekemisissä. Siten on perusteltua ja luontevaa, että kirjassa on mukana myös paljon Donnerin henkilökohtaista Diktonius-suhdetta valaisevaa aineistoa. Donner ei kuitenkaan olisi Donner ellei hän myös tätä laajemmin koko ajan liittäisi kertomukseensa omia havaintojaan ja mielipiteitään kulttuurista, historiasta ja yhteiskunnasta sekä kertoisi omista kokemuksiaan paljon yli ja ohi sen mitä ahtaasti ottaen liittyy Diktoniukseen ja hänen aikaansa. On makuasia, pitääkö tätä kirjaa rikastavana vai sen tekijää häiritsevästi korostavana piirteenä. Donnerin mielipiteisiin on koko ajan mahdollista tutustua muuallakin hyvin usein ja hyvin erilaisissa yhteyksissä. Kun Donner kertoo googlanneensa 32 000 osumaa nimelle Elmer Diktonius ja 134 000 Jörn Donnerille  tosin minä sain tätä kirjoittaessani Diktoniuksesta 44 000 ja Donnerista 96 000 osumaa  niin ymmärtää niitäkin, joiden mielestä näiden suhdetta kirjassa olisi vähän enemmän voinut painottaa vanhemman kirjailijan puolelle.

Jossain vaiheessa Donner on elätellyt myös ajatusta tehdä Diktonius-työstään väitöskirja, mutta se kaatui hänen mukaansa opintoviikkovaatimuksiin. Varmaan myös ajatus siitä, että väitöskirja olisi pitänyt dokumentoida oli lisäsyy luopua aikeesta. Niinpä Donner pääsee nyt kirjoittamaan kirjansa viimeisessä kappaleessa: ”Joku varmasti kaipaa alaviitteitä, selityksiä, kirjallisuusluetteloita etc etc ad nauseam. Ne kirjat saa joku toinen tehdä”.

Toki kirja tällaisenaankin ilman lähdedokumentointia tai edes lähdeluetteloa on tutkimuksellisesti kelvollisempi kuin useimmat kirjallisuushistorian väitöskirjat. Ymmärrän hyvin, ettei Donnerin aika ja kiinnostus riittänyt tähän vaivannäköön, mutta dokumentoinnin halveksiminen on kuitenkin turhaa snobbailua.

Lokakuu 2007