Kun juoppolallit huoripukit Suomen pelastivat

Suomen kirjallisuus on sen verran laaja ala, että ahkeran kirjakauppa-asiakkaankin on vielä mahdollista törmätä sekä sellaisiin pitkään alalla toimineisiin kirjailijoihin että myös kustannusliikkeisiin, joista ei ole koskaan kuullutkaan. Tällaisia tuttavuuksia ovat sekä Harri Raitis että hänen nykyinen Enostone kustantajansa. Molempia yhdistää turkulaisuus. Netistä löytyvien tietojen perusteella Enostone näyttää liivintaskukokoiselta perheyritykseltä joka on vajaan kymmenen vuoden aikana julkaissut vuosittain 5-10 nimikettä vuosittain, etupäässä runokirjoja. Harri Raitis puolestaan on usean vuosikymmenen ajan julkaissut eri pienkustantamoilla muutaman vuoden välein etupäässä lasten ja nuorten kirjoja sekä romaaneja. Kaksi viimeisintä on kustantanut Enostone.

Molemmat kirjat ovat samaa sarjaa, melkeinpä päällekkäisiäkin niin, että jutuissa alkaa olla jo toistoa. Molemmat kirjat ovat siinä määrin samanlaisia ja samaa aihetta käsitteleviä, ettei niitä oikein erillisinä voi edes arvioida. Niiden inspiraatio on tannerilaisten ja asevelisosialidemokraattien toiminta Suomen itsenäisyyden pelastamiseksi jatkosodan aikana ja sen jälkeisinä ns. vaaran vuosina. Päähenkilö ja sankari on marraskuussa 1944 28-vuotiaana puoluesihteeriksi valittu maisterismies ja luutnantti Unto Varjonen, härskien puheittensa, kovien järjestöotteittensa ja liki kaksimetristen raamiensa perusteella ”pitkäksi roistoksi” kutsuttu antisankari. Hän on selvä ykkönen Raittiin toimintajännärikolmikossa, jossa muut olivat puolueen järjestösihteerinä Varjosen oikeana kätenä  ja Raitiksen mukaan Varjosen puoluesihteeriyden kummisetänä  toiminut asevelikapteeni Väinö Leskinen sekä sodanaikaisena Jahvetti-nimimerkkiä käyttäneenä radiopropagandistina legendaksi noussut Yrjö Kilpeläinen. Kaikki kolme olivat ehdolla eduskuntaan 1945 vaaleissa uusina kasvoina, viime mainitut myös valittiin, mutta Varjonen sai odottaa vielä seuraavia vaaleja ennen kuin pääsi edustajaksi.

Tannerheimin ritareiden jälkisanoissa Raitis kertoo harkinneensa myös elämäkerran kirjoittamista Varjosesta, mutta ”romaani kuitenkin voitti juuri päähenkilön persoonan takia”. Pidän tätä valitettavana, sillä Unto Varjonen ansaitsisi ehdottomasti oman, tutkimukseen perustuvan elämäkertansa, ja kaikesta päätellen Raitis on tehnyt myös laajaa tutkimustyötä romaaniensa pohjaksi. Toinen syy näkemykseeni on se, ettei Raittiin ratkaisu myöskään ole tuottanut sellaista tekstiä, jonka kirjoittamatta jättäminen olisi merkittävästi Suomen kirjallisuutta köyhdyttänyt.

Raitiksen teksti on kylläkin sujuvaa ja luettavaa ja yltää parhaimmillaan, joskin turhan harvoin, ihan kelvolliseen ja kutkuttavaankin irrotteluun, kuten kertomus Varjosen ja kumppaneiden rymistelystä Kotkassa Suursaaren valtausta juhlimassa. Päähenkilöt ovat värikkäitä ja eläväisiä ihmisiä, jopa siinä määrin että jos en heitä historioitsijana ja puoluelegendojen perusteella tuntisi niin pitäisin heitä jopa ylilyövän epäuskottavina.

Harri Raitiksella on kuitenkin vakava perussanoma, joka lähtee siitä että hänen kuvaamansa asevelisosialistit vanhan Tannerin toimiessa taustalla pelastivat Suomen itsenäisyyden. Tässä työssä melkoisen epäortodoksisetkin keinot  kuten se, että Varjonen ja Kilpeläinen pannaan murtautumaan oikeusministeri Urho Kekkosen Kampinkadun asuntoon etsimään ja löytämään todisteita siitä, että Kekkonen oli koko sotasyyllisyysprosessin alullepanija  olivat Raitiksen käsityksen mukaan välttämättömiä ja oikeutettuja. Jos murtotarina meneekin (luultavasti) täysin fiktion puolelle, niin joukossa on myös selvästi tosipohjaisia seikkailutilanteita ja tilannekomiikkaa., vähän tragediaakin, kuten Varjosen avioton lapsi, jonka hän oli haluton tunnustamaan.

Vaikka Varjonen kirjojen sankari onkin, ei Raitis tee hänestä mitään pyhimystä. Raitiksen piirtämä kirjojen puoluesihteeri on kiroileva, härskejä ja laittomuutta hipovia ja lakia myös selvästi rikkovia keinoja käyttävä, juopotteleva ja naisia heidän aviosäätyynsä katsomatta jahtaava ja hyväksikäyttävä kyynikko, jolla kuitenkin pohjimmiltaan on paitsi tinkimättömän isänmaallinen mielenlaatu, myös herkkä sielu. Yhtä ronskeja tavoiltaan ovat kirjoissa myös Leskinen ja Kilpeläinen, vaikkeivät yhtä lahjakkaita ja ulkoiselta olemukseltaan yhtä komeita olekaan.

Näiden kolmen asevelimusketöörin rinnalla kirjan Väinö Tanner on jo toiseen suuntaan idealisoitu hahmo, ei vain moraaliltaan vaan myös johdonmukaisuudeltaan ja kaukokatseisuudeltaan, mikä ei välttämättä ihan vastaa historiallista totuutta. Muutoin historiansa huolella lukenut Raitis antaa ajopuuteoriaa rehabilitoiden ymmärtää  tai ainakin hänen Tanner-hahmonsa tekee sen  ettei Suomi ollut myöskään kesällä 1941 muuta kuin viaton uhri.

Historiaa ja historiallisia henkilöitä voidaan tietenkin kuvata myös kaunokirjallisuuden keinoin. Parhaimmillaan tällainen kirjallisuus voi tutkimusta paremmin johtaa oikeaan historian ymmärrykseen; ei tarvitse muistaa kuin Väinö Linnan suuri merkitys suomalaisten itseymmärrykselle. Raitis tiettävästi on pitänyt Linnaa esikuvanaan, mutta kirjailijana hän jää esikuvastaan varsin kauas. Mutta mikään ei tietysti estä Raitista vieläkin tarttumasta Unto Varjoseen elämäkertateoksen merkeissä.

lokakuu 2007

Mitä tehdä globalisaatiolle?

Maailmanpankin entinen pääekonomisti ja taloustieteen Nobel-palkinnon v. 2001 saanut Joseph Stiglitz jatkaa kantaa-ottavan ja selväsanaisen taloustieteen parhaita perinteitä uudella globalisaatiota käsittelevällä kirjallaan. Aihetta Stiglitz on käsitellyt parissa aiemmassakin kirjassaan, joista Globalization and its Discontents on arvioitu aiemmin näillä sivuilla. Globalisaation kritiikin osalta uusi kirja ei poikkea eikä juurikaan täydennä edellisiä, mutta tässä kirjassa Stiglitz pyrkii myös esittämään konkreettisia ja toteuttamiskelpoisia ratkaisuja globalisaation haittojen vähentämiseksi ja sen tuomien etujen jakamiseksi laajemmille joukoille, ennen muuta köyhille ja köyhille maille.

Kansalaisjärjestöaktivisteja lämmittää se, että Stiglitz on ottanut käyttöönsä Attacin ja Maailman sosiaalifoorumien tunnuslauseen ”toisenlainen maailma on mahdollinen”, joka on kirjan ensimmäisen luvun otsikko. Käymättä muutoin läpi Stiglitzin esittämiä ratkaisumalleja köyhyyteen, kehitysrahoituksen turvaamiseen, maailman kauppajärjestelmän saamiseen paremmin palvelemaan kehitysmaiden tarpeita, velkaongelmaan ja kansainvälisten instituutioiden reformitarpeeseen, otan esille kaksi Stiglitzin laajasti käsittelemää kysymystä.

Stiglitz esittää erittäin kovaa kritiikkiä maailman kauppaneuvottelujen ja WTO:n osaksi liitettyä patentti- ja tekijäoikeussuojaa vastaan. Koko TRIPsin  agreement on Trade-Related aspects of Intellectual Property Rights  ymppääminen osaksi kauppaneuvotteluja ja -sopimuksia on ollut keinotekoinen ja tuloksena on epätasapainoinen järjestelmä, joka ylisuojaa monikansallisia lääketeollisuusjättejä, sallii niiden patentoivan luonnonorganismeja ja rahastavan niitä vuosisatojen ajan käyttäneitä ihmisiä sekä eväävän köyhiltä mailta niiden kiperästi tarvitsemat kohtuuhintaiset lääkkeet. Se että järjestelmään on tehty tiettyjä lievennyksiä, jotka mm sallivat halvempien geneeristen AIDS-lääkkeiden markkinoillepääsyn ei ole riittävä korjaus vaan paremminkin osoitus siitä, että lääketehtaatkin ovat nähneet viisaammaksi radikaalimpien muutosten estämiseksi suostua joihinkin myönnytyksiin.

Stiglitz käsittelee myös ympäristönsuojelun, ilmastonmuutoksen ja kauppajärjestelmän suhdetta. Tärkeintä on tietysti saada Yhdysvallat  ja Kiina, Intia ja muut Kioton sopimuksen ulkopuolella olevat CO2:n tuottajat  mukaan Kioton jälkeisiin sopimuksiin sitovista päästörajoituksista. Jos USA edelleen hangoittelee vastaan esittää Stiglitz, että muut maat ottaisivat WTO-sääntöjen puitteissa ja niiden sallimalla tavalla käyttöön sellaiset tullit amerikkalaisille tuotteille, jotka vastaavat sitä hyötyä, jonka niiden valmistajat saavat siitä että voivat edelleen tupruttaa ilmakehään CO2 päästöjä maksamatta samansuuruista päästökiintiömaksua, jotka EU:ssa jo ovat käytössä. Stiglitz kertoo puhuneensa asiasta paljon korkeiden viranhaltijoiden kanssa niissä maissa, jotka ovat Kioto-järjestelmään sitoutuneet. Melkein kaikki ovat sitä mieltä että tällainen olisi oikeutettu ja myös toimiva tapa ajaa asiaa, mutta yhtä yksimielisesti pitäneet tätä poliittisesti aivan liian järeänä, suorastaan kauppapoliittisena ydinsodan julistuksena. Sen vaikutukset USA:n talouteen olisivat huomattavia, mutta, kuten Stiglitz toteaa, ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat vielä dramaattisempia, eikä vain USAlle vaan koko maailmalle. Ehkä olisi siis aika lopettaa ulkopoliittinen hyssyttely ja kiertoilmaukset ja avoimesti ottaa tällainenkin vaihtoehto harkittavaksi, elleivät ilmastoneuvottelut muutoin etene.

Stiglitzin monet esitykset eivät välttämättä ole uusia tai omaperäisiä, eikä niiden tarvitsekaan olla, sillä paremman globalisaationhallinnan aikaansaamiseksi ei pyörää tarvitse keksiä uudelleen, vaan ottaa se käyttöön. Jos Stiglitz on aiemmilla kirjoillaan halunnut ensin kertoa, mikä maailmassa ja globalisaatioprosessia hallinnoivissa instituutioissa ja menettelytavoissa mättää, niin tässä hän käy läpi mitä korjauskeinoja olisi käytettävä. Ratkaiseva läpimurto odottaa kuitenkin seuraavaa kirjaa, jossa kerrottaisiin, miten poliittinen järjestelmä saadaan myös ottamaan käyttöön tarjolla olevat ratkaisut.

Lokakuu 2007