Crown, 312 s., New York 2004

Mongolit renesanssin edelläkävijöinä

Vuonna 1162 syntyneen ja 1227 kuolleen Tsingis-Kaanin mongolivaltakunta 1200-luvulla oli maailman todennäköisesti ensimmäinen valtio, jossa uskonnonvapaudesta oli säädetty lailla ja jossa kaikki sen ajan valtauskonnot saattoivat elää sovussa keskenään. Tsingis-Kaanin ja hänen perillistensä luoma, laajimmillaan Kiinasta Itä-Eurooppaan ja Lähi-Itään ulottunut mongolivaltakunta oli aikaansa edellä. Edistyksellisyys ei koskenut vain pienen mongolikansan valloittajamenestyksen taanneiden sodankäyntitaitojen kehittämistä, vaan myös yhteiskunnallisia instituutioita. Mongolien toteuttaman vapaakaupan myötä myös aatteet ja keksinnöt liikkuivat vapaasti ja heidän sosiaalisesta innovaatiokyvystään kertoo paperirahan käyttöönotto ja eräänlaisen maailman ensimmäisen keskuspankin perustaminen.

Tsingis-Kaani – Temujin ennen nousuaan mongolien suureksi kaaniksi – ei toki ollut mikään valistushallitsija, eikä hänellä ollut estoja surmauttaa vastustajiaan ja käyttää terroria valloitustensa edistämiseen, mutta kidutusta ja julmuuksia hän ei itsetarkoituksellisesti käyttänyt. Hän oli jokseenkin joka suhteessa aikansa muita hallitsijoita – myös ja nimenomaan vertailussa eurooppalaisiin ruhtinaisiin – suvaitsevaisempi ja vähemmän verenhimoinen. Tämä toteamus on tietysti ristiriidassa sen kuvan kanssa, jota Euroopassa on pelottavista mongoleista viljelty alkeellista rasismiakaan kaihtamatta. Esim. 20-luvulla levitettiin teoriaa, jonka mukaan kehitysvammaiset ”mongoloidit” eivät olleet oikeasti eurooppalaisia, vaan perinnöllisiä takautumia ajalta, jolloin mongolivalloittajat olivat raiskanneet eurooppalaisia naisia.

Mongolien kielteiseen imagoon ei Tsingis-Kaanikaan ollut kokonaan syytön. Ei niinkään tekojensa vuoksi kuin siksi, että hän ei lainkaan harrastanut itsevaltiaille ominaista oman kilven kiillottamista. Paimentolaistavoista kiinnipitänyt Tsingis-Kaani ei rakentanut monumentteja tai komeita palatseja eikä ylipäätään viihtynyt seinien sisällä. Hän ei sallinut ylistyslauluja ja -kirjoituksia, vaan paremminkin suosi julmuudestaan kertovien tarinoiden levittämistä välineenä, jolla jo etukäteen demoralisoitiin vastustajat ja helpotettiin mongolivalloitusten toteuttamista.

Kaikki hänen seuraajansa eivät enää olleet yhtä valistuneita. Mongolivaltakunta hajosi jo varhain useaan enää vain löyhästi toisistaan riippuvaiseen osaan. Kiinan valloittanutta Tsingis-Kaanin pojanpoikaa Khubilai-Kaania ei enää tunnustettu koko mongolivaltakunnan hallitsijaksi ja hänen dynastiansa karkotettiin Kiinasta jo ennen 1300-luvun loppua. Muista Tsingis-Kaanin jälkeläisistä Keski-Aasiaa hallinnut Timurlenk oli erityisen verinen valloittaja ja hänen tekonsa ovat sittemmin heijastuneet myös Tsingis-kaanin ja kaikkien mongolien jälkimaineeseen sitä synkistävästi.

Minnesotan yliopiston antropologian professori Jack Weatherford kirjaa Tsingis-kaanin elämänvaiheet ja mongolivaltakunnan nousun ja tuhon asiantuntevasti ja myötätuntoisesti. Tämän työn mahdollisti kommunistivallan romahdus ja nykyisen Ulko-Mongolian avautuminen maailmalle. Tämä mahdollisti myös uudet edistysaskeleet muinaisilla kielillä ja kirjoituksella laadittujen mongolien vanhojen tarujen ja historioiden – joiden erottaminen toisistaan on vaativaa historiallista salapoliisityötä – tulkitsemisessa. Monet asiat jäävät edelleen arvausten varaan, mutta arvokasta on, että mongolien suunnaton merkitys maailmanhistorialle voidaan tänään esittää perustellummin ja vakuuttavammin kuin aikaisemmin, ja myös sen myönteisiä vaikutuksia avoimesti korostaen.

heinäkuu 2004

Penguin, 610 s., St. Ives Plc. 2004

GULAGin historia

Alexander Solshenitsyn toi aikanaan yleiseen tietoisuuteen käsitteen GULAG – neuvostolyhenne sanoista Glavnoe upravlenie lagerei, leirien päähallinto – ja teki valtaisan työn koostaessaan anekdoottisesta aineistosta ja henkilökohtaisista muistelmista suursarjansa Vankileirien saaristo. Nyt englantilainen historiantutkija ja toimittaja Anne Applebaum on kirjoittanut aiheesta teoksen, jota voi pitää toistaiseksi täydellisimpänä esityksenä aiheesta. Applebaum on myös poikkeuksellisen laajasti – joskaan ei aivan rajoituksitta – voinut käyttää alkuperäisiä neuvostoaikaisia arkistolähteitä. Niistä avautuu kylmän byrokraattinen ja detaljoitu kuva maailman kaikkien aikojen suurimman pakkotyöjärjestelmän hallinnoinnista.

Applebaum asettaa GULAGin historiallisiin ja ideologisiin yhteyksiinsä. Karkotukset ja pakkotyöjärjestelmä olivat Venäjällä – ja muuallakin – tuttuja jo ennen bolshevikkien vallankaappausta. 20-luvulla ensimmäiset systemaattiset leirit pystytettiin Vienanmeren Solovetskin luostarisaarille. Solovetski oli ankea ympäristö, mutta alkuaikoina leirin regiimi oli vielä suhteellisen vapaa myöhempiin aikoihin verrattuna. Koskaan se ei kuitenkaan ollut niin idyllinen paikka, kuin minä Solovetskissa kesällä 1929 vieraillut ja näkemiinsä kulisseihin ihastunut Maksim Gorki sen kuvasi.

Pakkotyöjärjestelmän ensimmäinen jättiläismäinen rakennuskohde oli Vienanmeren Suomenlahteen yhdistänyt Stalinin kanava. Kaikkiaan 170 000 vankia osallistui kanavanrakennustyöhön. Kymmenettuhannet menehtyivät. Hankkeessa näkyivät kaikki GULAG-työn ongelmat. Kanava kyllä valmistui vajaassa kahdessa vuodessa, mutta se ei jo alimitoituksensakaan vuoksi koskaan saavuttanut sellaista taloudellista merkitystä kuin mitä neuvostopropagandassa esitettiin.

GULAG oli jättiläismäinen taloudellinen yritys ja tuotantolaitos jonka Kauko-Idän haaraa Dalstroita Yhdysvaltain silloinen varapresidentti Henry Wallace isäntien menestyksekkäästi ohjelmoimalla vierailulla vuonna 1944 ylisti amerikkalaisen suurkapitalismin veroisena yrityksenä. Vorkutassa tehtiin metsätöitä ja Kolymassa kaivettiin kultaa. Stalinin leirit eivät olleet natsien tuhoamisleirejä, vaan tarkoitus oli käyttää vankien työtä tuottoisasti. Olosuhteet ja ruoka-annokset olivat kuitenkin sellaisia että normien saavuttamattomuuden vuoksi vähennetyille annoksille joutuneet kuolivat lähes vuorenvarmasti. Pakkotyön todellinen tuottavuus oli tietenkin surkeaa luokkaa. Sen ymmärsi myös leireistä Stalinin kuollessa vastannut Lavrenti Beria, joka ryhtyi Stalinin kuoltua tarmokkaasti heti purkamaan leirijärjestelmää.

Applebaum on myös koettanut laskea GULAGin uhrien kokonaismäärän. Luvut ovat tyrmistyttäviä: kaikkien GULAGiin tai sisäiseen karkotukseen ja muuhun pakkotyöhön joutuneiden, ulkomaalaiset sotavangit ja muut mukaan lukien, määrä on lähes 30 miljoonaa. Näissä oloissa henkensä menettäneiden määrä on lähes kolme miljoonaa. Applebaum esittää arkistoista kootut luvut hyvin täsmällisinä, mutta tekee samalla myös kaikki asiaankuuluvat varaukset lukujen tulkinnanvaraisuudesta ja epätäsmällisyydestä.

Joka tapauksessa suurin osa selvisi hengissä. Applebaum pyrkii kertomaan myös miten ja millaisten eloonjäämisstrategioiden kautta se oli mahdollista. Hän kertoo myös vuoden 1954 suurista ja toivottomista leirikapinoista, joista muu maailma on vasta vuosikymmeniä myöhemmin saanut tietää.

Venäläiset eivät leirejä ole unohtaneet, mutta virallinen Venäjä ei niiden muistelemisesta piittaa. Toisin kuin Saksassa, jossa maan viime vuosisadan synkkää historiaa pengotaan ahdistuneina ja jossa on syntynyt kokonainen käsite, vergangenheitsbewältigung tätä prosessia kuvaamaan ja korostamaan sitä, että menneisyyttä ei saa päästää unohtumaan, ei Venäjällä tällaista juurikaan harjoiteta.

Joissain suomalaiskommenteissa on kiinnitetty huomiota siihen, että Applebaum ei Aino Kuusisen muistelmien ohella ole juuri lainkaan käyttänyt suomalaislähteitä, ja että suomalaisten osuus on muutenkin sivuutettu varsin ohuesti. Ottaen huomioon että GULAGissa eri aikoina viruneiden ihmisten määrä on viiden miljoonan luokkaa ei suomalaisten ja suomensukuisten vankien osuus ole Applebaumin kirjassa mitenkään alimitoitettu. Suomalaisista GULAG-kokemuksista on niistä enemmän tietoa etsiville myös olemassa pari vuotta sitten ilmestynyt Erkki Vettenniemen hyvä englanninkielinen Väitöskirja.

elokuu 2004

Pearson, 255 s., Norfolk 2003

Kiiltokuva sankarimarsalkasta

Periaatteessa sotahistorian tulisi historiatieteenä noudattaa samoja tieteellisen tutkimuksen ja työn sääntöjä kuin muunkin historiatutkimuksen. En ole lajin asiantuntija enkä harrastaja, mutta ymmärtääkseni sotien ja taistelujen tutkimisen, selvittämisen ja kuvaamisen ei tulisi menetelmiltään erota politiikan, talouden, kulttuurin tai muun inhimillisen toiminnan tutkimisesta. Kun sotahistorioita lukee ei tällainen käsitys välttämättä aina saa tukea.

Otetaan esimerkiksi jossittelu, johon muun historian kirjoittajat vain vastahakoisesti ja harvoin ryhtyvät, mutta joka näyttää olevan sotahistoriassa sitäkin tavallisempaa. Olisiko jokin taistelu päätynyt toisin, jos vasen sivusta olisi pitänyt puoli tuntia pitempään, tai jos reservit olisivat etelälohkon asemesta olleet pohjoisella lohkolla? Entä jos hävinneiden ylipäälliköllä ei olisi ollut taistelun alkaessa korkeaa kuumetta tai armotonta krapulaa? Olisivatko tällaiset seikat voineet vaikuttaa, ei vain jonkin taistelun ratkaisuun, vaan myös kokonaisen sodan lopputulokseen?

Aikaisemmasta kirjallisesta tuotannostaan päätelleen Albert Axell näyttää erikoistuneen toisen maailmansodan Saksan itärintaman tapahtumiin. Se on jo nimestä alkaen hallitseva teema tässä Zhukov-kirjassakin, joka marsalkan muiden elämänvaiheiden osalta jää aika ohueksi. Kirja on myös melkoinen sankaritarina, jossa keskitytään suurelta osin Zhukoviin kohdistuvan kritiikin torjuntaan.

Yksi Axellin torjuntakohteista on brittihistorioitsija Antony Beevor jonka kirjat Stalingradin taistelusta ja Berliinin valloituksesta ovat tunnettuja Suomessakin. Axell on päämiehensä puolesta erityisen loukkaantunut Beevorin rajuista väitteistä koskien neuvostojoukkojen käyttäytymistä raiskauksineen ja ryöstelyineen Berliinin valloituksen yhteydessä. Kun Beevor vielä väittää, että tämä olisi tapahtunut valloitusjoukkojen komentajan Zhukovin jonkinasteisella siunauksella, niin Axell ottaa sen lähes henkilökohtaisena loukkauksena.

Sitä missä määrin Beevorin maalaama kuva vastaa todellisuutta tai ei, en pysty arvioimaan. Axellin kirjasta sen arvioimiseen ei ole mitään apua, sillä väitteiden torjumiseen hänen mielestään riittää jo Zhukovin vihollisen säädyllistä kohtelua painottavien lausuntojen siteeraaminen. Vaikka Axellin kirja on varustettu alaviitteillä ja kohtuullisella kirjallisuusluettelolla ei niiden käyttö kuitenkaan täytä historiantutkimukselle asetettavia vaatimuksia. Päälähteeksi nousee Zhukovin omien muistelmien referointi.

Samalla tavoin Axell torjuu sen käsityksen, että poliittisilla laskelmilla olisi ollut mitään tekemistä sen kanssa, että venäläisjoukkojen eteneminen pysäytettiin Varsovan porteille siksi ajaksi, kun saksalaiset saivat kukistettua Varsovan kapinan.

Axell tarkastelee Zhukovin suhdetta erityisesti kahteen vaikuttajaan, kenraali Eisenhoweriin ja generalissimus Staliniin. Pääasiassa asianosaisten omiin kohteliaisiin muisteluksiin perustuen Axell korostaa Eisenhowerin ja Zhukovin ainutlaatuista ystävyyttä. Stalinin ja Zhukovin välillä ei varmaan ystävyydestä voi puhua, jonkinasteisesta keskinäisestä kunnioituksesta ja ehkä kauhun tasapainosta kuitenkin.

Zhukov oli lojaali kommunistipuolueen jäsen, kuului keskuskomiteaan ja oli hetken puolustusministerinä, kunnes Hrutshev pani hänet sivuun. Näin siitä huolimatta, että Zhukovilla lienee ollut tärkeä rooli siinä, että sittemmin puoluevastaiseksi ryhmittymäksi luokitellut vanhat stalinistit epäonnistuivat v. 1957 yrityksessään Hrutshevin syrjäyttämiseksi. Sittemmin Zhukovia syytettiin bonapartististen vallananastussuunnitelmien elättämisestä. Axellin mukaan tälle ei ollut vähäisintäkään pohjaa, mutta sitä on vaikea päätellä vielä hänen pinnallisesta aiheen käsittelystään.

elokuu 2004

Penguin, 389 s., St. Ives Plc., 2004

Yhdeksänkymmentäluvun ahneuden ikävä perintö

Taloustieteen nobelisti Joseph Stiglitz hoitaa nykyisin taloustieteen professuuria Columbian yliopistossa. Hän ei ole kuitenkaan pelkkä kirjoituspöytäakateemikko, vaan omaa laajaa käytännön kokemusta toimittuaan Bill Clintonin ensimmäisen presidenttikauden ajan tämän talousneuvonantajien puheenjohtajan virassa ja sen jälkeen Maailmanpankin pääekonomistina. Jälkimmäinen kokemus kirvoitti hänen edellisen kirjansa, Globalization and it’s Discontents, nyt hän palaa valkoisen talon kautensa kokemuksiin. Kumpikaan ei ole ensisijassa muistelmakirja, vaikka viittaukset kertyneisiin kokemuksiin ryydittävätkin niitä.

Vaikka Stiglitz ei itse Clintonista kirjoita kuin pelkkää hyvää, niin koko Clintonin kauden talouspolitiikan käsittely sujuu melkoisen itsekriittisessä hengessä. Kaiken kritiikin jälkeen Stiglitz kuitenkin aina säännöllisesti ja lojaalisti muistaa muistuttaa, kuinka paljon huonommin asiat ovat olleet George W. Bushin tultua Clintonin seuraajaksi.

Joseph Stiglitz ei ole erityisen innostunut Clintonin ”New democrats”-linjauksista, joiden tarkoituksena Stiglitzin näkökulmasta katsoen – kuten vastaavalla tavalla Tony Blairin ”New labour”-tavaramerkin Englannissa – oli tehdä ”vanhaa vasemmistoa” edustaneista demokraateista uudelleen vaalikelpoisia myötäilemällä riittävästi Reaganin aikana ideologisen johtoaseman kaapanneiden konservatiivien talous- ja yhteiskuntapoliittisia näkemyksiä. Siinä pesuvedessä uhrattiin moni elinkelpoinen lapsikin.

Stiglitz käsittelee kriittisesti Yhdysvalloissa vallinnutta innostusta deregulaatioon, kaikenlaisen taloudellisen toiminnan säätelyn purkamiseen. Hän pyrkii myös esimerkein kyseenalaistamaan rahamarkkinoiden, liikenteen, energiantuotannon tai televiestinnän aloilla toimeenpannun säätelyn purkamisen hyödyt ja tuomaan esiin myös niitä ongelmia, joita ideologisesti motivoitu deregulaatio on tuonut tullessaan. Ne eivät suinkaan ole tuntemattomia Suomessakaan.

Suomessa tunnetaan erityisesti rahamarkkinoiden holtittoman vapautuksen seuraukset, mutta kova hinta siitä on maksettu USA:ssakin. Stiglitz rohkenee ottaa kriittiseen tarkasteluun myös puolijumalaiseen asemaan nostetun Federal Reserven eli USA:n keskuspankin pääjohtajan Alan Greenspanin harjoittaman rahapolitiikan. Tältä osin amerikkalainen järjestelmä saa kuitenkin Stiglitziltä paremmat pisteet kuin hänen muutoin arvostamansa eurooppalainen talouspolitiikka. Näin siksi, että toisin kuin Euroopan keskuspankin on Fedin USA:ssa lain mukaan inflaation torjunnan lisäksi otettava myös kasvu ja työllisyys huomioon. Stiglitz jaksaakin useissa kohdin ihmetellä EU:n kasvu- ja vakaussopimusta ja sitä, miten Euroopassa näin on otettu käyttöön sellainen järjestelmä, joka selvästikin voi estää järkevää kasvua- ja työllisyyttä tukevan keynesiläisen politiikan toteuttamista – jos sitä kirjaimellisesti tulkittaisiin.

Stiglitz on myös hyvin kriittinen niin Reaganin kuin Bushin aikana tehtyihin suurituloisia suosineisiin veronalennuksiin, joita Clintonin aikana osin korjattiin. Reaganin aikana näitä perusteltiin Bush vanhemman osuvasti aikanaan ”voodooksi” nimittämään Lafferin käyrään, jonka mukaan verojen laskeminen nostaakin verotuloja vapauttaessaan ihmiset tekemään enemmän töitä ja yrittämään ahkerammin. Näinhän ei tietenkään käynyt, vaan liittovaltion talous pamahti rajusti alijäämäiseksi, minkä alijäämän tasapainottaminen uusilla menoleikkauksilla jäi sitten Clintonin tehtäväksi. Stiglitz tosin epäilee, etteivät Reganin talouspoliittiset neuvonantajat itsekään uskoneet Lafferin käyrään, mutta näkivät veroalennusten vääjäämättömästi pakottavan uusiin menoleikkauksiin, mikä olikin koko ajan heidän ideologinen tavoitteensa. Miten mahtaa olla Suomessa?

Stiglitz käsittelee myös globalisaatiota ja kansainvälistä taloutta ja suomii siinä USA:n roolia ja kaksinaamaisuutta ja lyhytnäköistä omien intressien ajamista niin WTO:ssa kuin muissakin yhteyksissä. Vähemmästäkin saisi Suomessa fundamentalistisen anti-amerikkalaisen leiman otsaansa.

elokuu 2004

The New Press, 145 s., New York 2003

Lula-ilmiö

Ennen vuoden 2002 presidentinvaaleja suursijoittaja George Soros ennusti Brasilian päätyvän taloudelliseen romahdukseen jos Luiz Inácio Lula da Silva valittaisiin presidentiksi. Hänen mukaansa ”markkinat olivat tuominneet Brasilian valitsemaan [vanhan hallituspuoleen ehdokkaan] Serran presidentiksi, sillä globaalissa kapitalismissa vain amerikkalaisilla on äänioikeus, ei brasilialaisilla”. Toisin kuin useimmat brasilialaiset raivostuneina otaksuivat Soros tuskin tarkoitti vaikuttaa vaaliin vaan vain todeta sen millaiset valtasuhteet ovat globalisaatiossa hallitsevia.

Vaaliennusteena Soroksen lausunto osui harhaan, mutta on vielä näkemättä onko hän oikeassa sen suhteen, että presidentiksi Brasilian työväenpuolueen ehdokkaana yli 60 prosentin ääniosuudella valittu Lula on tuomittu jatkamaan edeltäjänsä Cardoson uusliberalistista politiikkaa tai päätymään talouden kaaokseen.

Lula ja hänen työväenpuolueensa Partido dos Trabalhadores (PT) ovat monenlaisia valtiaita ja yhteiskunnallisia liikkeitä tuottaneessa latinalaisessa Amerikassa hyvin poikkeuksellisia ilmiöitä. PT perustettiin vasta vuonna 1980 ja se yhdisti hyvin erilaisia ryhmittymiä ja perinteitä ammattiyhdistysmilitanteista – jollainen Sao Paolon autotyöntekijöitä johtanut Lula oli – erilaisten trotskilaisten kautta vapautuksen teologian inspiroimiin vasemmistokatolilaisiin. PT:tä voi myös pitää sellaisena uuden polven työväenpuolueena, jota ei ole perustettu taistelemaan niinkään kapitalismia kuin uusliberalismia vastaan.

PT on Brasilian ainoa aito ja koko maasta kannatuksensa keräävä ruohonjuuritasoon ankkuroitunut joukkopuolue. Ennen Lulan valintaa presidentiksi, sillä on vahvoja näyttöjä tehokkaasta ja korruptiosta vapaasta hallinnosta monissa suurissa kaupungeissa, kuten maailman sosiaalifoorumin pääkaupungissa Porto Alegrossa. Lula oli ollut puolueen presidenttiehdokkaana jo kolme kertaa aiemmin, keräten kerta kerralla enemmän ääniä, kunnes tuli v. 2002 valituksi yli 60 prosentilla kaikista äänistä. Vaikka myös PT:n kannatus ja paikkaluku Brasilian kongressissa on joka kerta kasvanut oli Lulan äänimäärä kuitenkin aivan eri luokkaa kuin puolueen. Tämä selittyy, paitsi Lulan henkilökohtaisella vetovoimalla, myös sillä, että viime vaalien alla PT teki tietoisen ratkaisun hakea jo ennakkoon liittolaisia enemmän oikealle sijoittuvista puolueista.

Lula ja PT tähtäsivät vakavasti valtaan ja olivat valmiita tekemään ohjelmaansa nähden suuria myönnytyksiä markkinoiden odotuksille ja peloille niin, ettei ennakoitua paniikkia ja valuuttakatoa koskaan syntynyt. Hallitukseensa Lula nimitti sekä konservatiivisia liikemiehiä, että radikaaleja PT-jäseniä. Varovaista, johdonmukaisesti markkinarealistista – joidenkin mielestä uusliberalistista – linjaa on jatkettu sen jälkeenkin. Se on herättänyt arvostelua PT:ssä, mutta Lulan kansansuosiota se ei ole horjuttanut. Häneen ja hänen aikeisiinsa toimia Brasilian köyhyydessä elävän valtaenemmistön hyväksi tunnetaan edelleen suurta luottamusta. Sitä helpottaa se, että Lula ei vaalitaistelussa sortunut populistisiin lupauksiin, vaan on pyrkinyt olemaan puheissaan ja teoissaan johdonmukainen.

Lulan hallinnon liikkumatila on kieltämättä ollut vähäinen, sillä edellinen presidentti Fernando Henrique Cardoso jätti perinnöksi mittavan alijäämän. Vähäistä liikkumatilaa on kuitenkin koetettu käyttää köyhimmän väestön hyväksi. Ulkopolitiikassa Lula on nostanut Brasilian profiilia merkittävästi tavalla, joka on tehnyt liki 200 miljoonan asukkaan maasta myös poliittisesti yhden etelän johtavimmista maista.

Sue Branfordin, Bernard Kucinskin ja Hillary Wainwrightin yhdessä ja erikseen kirjoittamista artikkeleista koottu kirja kertoo mm PT:n ja Lulan historian, antaa katsauksen Cardoson hallituksen politiikkaan ja arvioi PT:n saavutuksia Porto Alegressa. Artikkelien näkökulma on Lulaa sympatisoiva, mutta ei idealisoiva, enemmän journalistinen kuin analyyttinen. Ei kuitenkaan mikään huono johdatus Lula-ilmön ymmärtämiseen.

syyskuu 2004