Erkki Tuomioja

Takkiin tuli, mutta tulkoot?

Erkki Tuomioja

TAKKIIN TULI, MUTTA TULKOOT?

– kolumni Kunta ja Me-lehteen

Europarlamentin vaaleista tulee tehdä johtopäätöksiä sekä Eurooppapolitiikan että vasemmiston suhteen, sekä Euroopassa että Suomessa, yhdessä ja erikseen.
Suomessa äänestysprosentti romahti vähän päälle kolmeenkymmeneen ja vasemmisto menetti kaksi paikkaa jääden alle 30 prosentin kannatukseen. Äänestysprosentin alhaisuus ja vasemmiston tappio liittyvät toisiinsa, mutta jälkimmäinen ei selity vain edellisellä.
Eurooppapolitiikka yleensä ja europarlamentti erityisesti ovat suomalaisille etäisiä. Suomessa ei ole avointa kampanjointia EU-jäsenyyttä vastaan vaan vastaanäänestäneetkin pitävät sitä voimassaolevana ja -pidettävänä realiteettina. Se ei silti tarkoita, että täällä tunnettaisiin mitään innostusta tai rakkautta Euroopan unionia kohtaan. Tässä suhteessa kuilu Suomen virallisen euromyönteisyyden ja väitetyn mallioppilaskäyttäytymisen yhtäällä ja kansalaisten europidättyvyyden välillä on demokratian kannalta epäterveen suuri.
Hallituksen tulisikin osoittaa suurempaa kunnioitusta ja ymmärrystä eurokriitikkojen suuntaan. Kysymys voi olla joskus olla enemmänkin tyylistä ja keskustelukulttuurista kuin konkreettisista asioista. Jälkimmäisten suhteen tarkka paikka tulee olemaan se, miten EUn yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja Kölnissä sovittua kriisinhallintayhteistyötä käytännössä edistetään. Suomen osalta selvää pitää olla, että jos sotilaallinen liittoutumattomuus ja pyrkimys pysyä EUn ns. kovassa ytimessä joutuvat ristiriitaan, niin jälkimmäinen on se jonka tulee väistyä.
EUn Kölnin kokouksessa on sovittu ”yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan” kehittämisestä. Käännös on Suomen kannalta valitettava, koska sillä ei kuitenkaan tarkoiteta varsinaista liittoutumattomuuden kanssa ristiriitaista puolustusyhteistyötä vaan kriisinhallintayhteistyötä. Kun käsite näin on hyväksytty käyttöön on tarkoin valvottava, ettei se johda osaltamme liittoutumattomuuden liuentamiseen.
Kriisinhallintaan liittyy myös se ongelma, että unionin tarkoituksena on ottaa väliintulooikeus käsiinsä siitä riippumatta, onko operaatioille YKn tai ETYJin mandaatti. Parempi olisi, että nämä yksipuoliset suurvaltapyrkimykset rajattaisiin kokonaan EUn kriisinhallinnan ulkopuolelle. Näiden näkökohtien tulee olla selkeästi Suomen sosialidemokraattien europolitiikan perustana.

Vasemmiston huono euromenestys ei kuitenkaan johdu vain EUsta. Yhä useampi sosialidemokraattien kannattaja näyttää kysyvän, mitä se sosialidemokratia oikein on ja missä se näkyy. Eduskuntavaalikampanjan aikana oli selvästi aistittavissa, miten ihmiset haluavat nyt sosialidemokraattisempaa politiikkaa, vaikka äänestyskäyttäytymisellään – ennen muuta kotiinjäämisellään – valitsivatkin aikaisempaa oikeistolaisemman eduskunnan sitä toteuttamaan. Tämän voi todeta ilman, että se tarkoittaa hallituksen tähänastisen politiikan leimaamista epäsosialidemokraattiseksi.
Tämä ei ole vain suomalaisilmiö. Kaikkialla maailmassa on nähtävissä että 70-luvulla alkanut pitkään jatkunut uusliberalististen ajatusten hegemonia on päättynyt. Iso heiluri on käynyt ääripäässään. Uusliberalismin tulokset ovat nähtävissä eikä niistä pidetä. Ihmiset haluvat paluuta yhteisöllisempiin arvoihin, riittävää vastavoimaa markkinavoimien vapaalle temmellykselle ja turvaa niiden riepottelemille ihmisille kestävän hyvinvointiyhteiskunnan muodossa. Miten sosialidemokratia tähän ihmisten toiveeseen haluaa ja kykenee vastaamaan?

Sosialidemokraatit hävisivät muuallakin kuin Suomessa. En tulkitse tätä epäluottamuslauseeksi sille punavihreälle Eurooppa-projektille, josta sosialidemokraattien ja heidän kanssaan liittoutuneiden vihreiden ja vasemmistopuolueiden vahvistuminen EU-maiden hallituksissa on antanut toiveita. Tähän projektiin osallistumisen tärkeydellä minäkin SDPlle menestystä eduskuntavaaleissa ajoin ja perustelin. Merkillepantavaa onkin, että suurimman tappion kokivat Tony Blairin ja Gerhard Schröderin suurisuuntaisesti lanseeramman kolmannen tien/uuden keskustan puolueet.
Olisi äärimmäisen tuskaista, jos nyt Europarlamentin voimasuhteiden heilahdettua oikeistopainoitteiseksi joutuisimme toteamaan punavihreän projektin kuolleeksi ennen kuin sitä edes ryhdyttiin toteuttamaan.

Mitä tehdä? Vaalivoittajien sättiminen tai vaalien siirteleminen ei ainakaan auta. Nyt on nöyrän itsekritiikin ja asioiden uudelleenarvioinnin aika.

Erkki Tuomioja

Riippumaton virkamies ihanne

– vastine Helsingin Sanomissa 9.4.1999

Harri Lepistö arvostelee (HS 3.4.1999) mielipiteitäni virkamiesten osallistumisesta poliittiseen keskusteluun. Kun tämä perustuu toisen käden tietoon lausumistani on syytä myös Helsingin Sanomissa suoraan kertoa mitä asiasta ajattelen.

Olen tietenkin sitä mieltä, että virkamiehille kuuluu samanlainen sananvapaus kuin kaikille muillekin kansalaisille. Keskustelun synnyttäneen, Demarissa julkaistun haastatteluni otsikko ”Suu kiinni virkamiehet” ei ollut minun sanomani – eikä edes toimittajan, vaan seuraavan toimitusportaan tekemä – eikä tällainen vaatimus kuulu ajatuksiini eikä tyyliini.

Eri asia on, että jos virkamiehet haluavat osallistua poliittiseen keskusteluun ja neuvoa poliitikkoja, heidän pitää tiedostaa, että he asettuvat silloin samalla tavalla ja samoin kriteerein arvostelulle alttiiksi kuin poliitikot ja vaarantavat oman asemansa ja arvostuksensa kaikkia päättäjiä lojaalisti palvelevina asiantuntijoina. Erilaiset mielipiteet esimerkiksi tulonjaosta, valtion omaisuuden myynnistä tai palvelujen yksityistämisestä ovat täsmälleen yhtä poliittisia riippumatta siitä esittääkö niitä virkamies vai kansanedustaja.

Minun ihanteeni on ulkopuolisista tahoista riippumaton, pätevä ja asiantunteva virkamieskunta, joka lojaalisti toimii kulloistenkin poliittisten päätöksentekijöiden apuna ja toteuttaa niitä päätöksiä, joita demokraattinen päätöksenteko tuottaa. Päätösten valmisteluun heillä on mahdollisuus ja velvollisuus osallistua esittämällä omat ratkaisuvaihtoehtonsa toimivaltaansa kuuluvista asioista. Tällainen valmistelutyö ei ole salaista, mutta omia ohjelmiaan virkamiesten ei kuulu ajaa ohi päättäjien.

Itse koin 80-luvulla apulaiskaupunginjohtajana, että Helsingin kaupungin erinomaisen pätevä virkamieskunta varsin hyvin ja selvästi muiden tuntemieni kuntien virkamiehiä paremmin toteutti tällaista ihannetta.

Sitä ei mielestäni toteuta se, jos korkeat valtiosihteerit ja kansliapäälliköt vaalien alla esittävät täysin poliittisia ja ideologisia ohjelmia siitä, mitä eduskunnan ja hallituksen vaalien jälkeen tulee tehdä ja jos he julkisuutta tavoitellen esittävät hallitusneuvottelijoille omat vaatimuksensa hallitusohjelmassa hyväksyttäviksi.

Näkemykseni virkamiehistä vastaa varsin pitkälle Englannin käytäntöä, jossa virkamiesten ja poliitikkojen rooli on hyvin selkeästi toisistaan erotettu. Jos taitavat virkamiehet tällaisessakin järjestelmässä osaavat pyörittää poliitikkoja ”Kyllä herra ministeri -tv-sarjasta tutulla tavalla, niin sitä ei voi laskea heidän viakseen vaan poliitikkojen heikkoudeksi.

Lepistö on kuitenkin oikeassa kiinnittäessään huomiota myös median rooliin. Tiedän hyvin, että media on saattanut käyttää virkamiesten lausumia omia poliittisia tarkoituksiaan varten toisin kuin asianomaiset itse olisivat usein halunneet tai tarkoittaneet.

Politisointi ei tietenkään voi tarkoittaa sitä, että ketään pakotettaisiin kertomaan asioista tietyllä tavalla. Sillä tarkoitan sitä, että sen joka nimenomaan pyrkii käyttämään poliittista valtaa on myös kannettava siitä demokratiaan kuuluva poliittinen vastuu.

Erkki Tuomioja
kansanedustaja (sd)
Helsinki