Kansakunnat ovat syntyneet muuttoliikkeiden kautta. Muuttoliikkeet olivat helpompia aikana, jolloin maapallolla oli vain muutamia kymmeniä tai satoja miljoonia ihmisiä. Ne, jotka aikanaan tulivat jääkauden alta vapautuneeseen Suomeen, eivät silloin syrjäyttäneet alkuperäistä kantaväestöä, toisin kuin niissä usein väkivaltaisissa prosesseissa, jotka myöhemmin synnyttivät uusia valtiota.

7,3 miljardin ihmisen asuttamassa maailmassa kokonaan uusia valtioita muodostavat muuttoliikkeet eivät ole enää mahdollisia, mutta se ei muuttovirtoja pysäytä. Valtiot, joista monet ovat aikanaan olleet homogeenisia, joutuvat väistämättä toteamaan, että ovat peruuttamattomasti monikulttuurisia, monietnisiä, moniuskonnollisia ja usein myös monikielisiä maita.

Maailmassa on yli 230 miljoonaa siirtolaista. Siirtolaisuus on kasvava ilmiö, jonka pysäyttäminen ei ole mahdollista, eikä myöskään toivottavaa. Oikein hallittuina muuttoliikkeet ovat sekä vastaanottaville maille että muuttaville ihmisille hyvinvointia kasvattava mahdollisuus.

Eurooppaan suuntautuva muuttoliike on hyvin monipuolista: tänne tullaan mm. työteon takia, perhesyistä, turvapaikanhakijoina ja pakolaisina. On myös EU:n sisäistä vapaata liikkuvuutta, joka on EU:n sisämarkkinoiden tärkeä pilari.

Monille kymmenille lähtömaille siirtolaisten pienistäkin minimituloistaan säästämien ja kotimaahan palauttamien rahalähetysten summa on jo kolme kertaa suurempi kuin koko virallinen kehitysapu.

Osana muuttoliikettä pakolaistilanne on tällä hetkellä erittäin huolestuttava. Maailmassa oli vuoden 2013 loppuun mennessä 16,7 miljoonaa pakolaista, 33,3  miljoonaa sisäisesti siirtymään joutunutta eli niin sanottua maan sisäistä pakolaista ja 1,2 miljoonaa turvapaikanhakijaa.

Konfliktit Euroopan naapurustossa aiheuttavat kuolemaa ja tuhoa pakottaen ihmisjoukkoja liikkeelle. Syyria on nopeasti noussut maailman pahimmaksi pakolaiskriisiksi. Syyrialaispakolaisia on jo 3,8 miljoonaa.

Tilanne Välimerellä on kestämätön ja äärimmäisen huolestuttava. Meriteitse Eurooppaan saapuneiden pakolaisten ja siirtolaisten määrä lähes nelinkertaistui vuoden 2014 aikana ja yli 3500 ihmistä kuoli pyrkiessään Eurooppaan ja yrittäessään ylittää Välimerta. Tämän alkuvuoden aikana kuolleita on jo yli 300.

Vastaanottopaineet kohdistuvat ennen kaikkea EU:n eteläisiin jäsenmaihin. Suomi ei voi kääntää selkäänsä, vaan on kyettävä osoittamaan solidaarisuutta.

Pakolaisten uudelleensijoittaminen kolmansista maista eli niin sanottu kiintiöpakolaispolitiikka on tärkeä keino lievittää globaalia pakolaistilannetta. Suomen kiintiö on viime vuosina ollut 750 henkilöä. Määrää nostettiin viime vuonna 300 henkilön lisäkiintiöllä, kuten tehdään myös tänä vuonna. Pakolaismäärä on kasvanut nopeasti, joten Suomenkin tulee harkita kiintiötä ja nostaa se pysyvästi korkeammalle tasolle.

Eurooppa ei voi pysäyttää rajoittavilla toimilla liikkuvuutta, vaikka monet näin uskottelevatkin. EU:n politiikan tulee heijastaa monitahoisuutta ja perustua tutkitulle tiedolle. On kehitettävä laillisen maahantulon mahdollisuuksia, edistettävä integraatiopolitiikkaa, sekä torjuttava vihapuhetta ja rasismia. EU voi puuttua muuttoliikkeeseen pakottaviin taustatekijöihin tukemalla kolmansia lähtö- ja kauttakulkumaita mm. demokraattisten instituutioiden rakentamisessa, alueellisen vakauden lisäämisessä sekä köyhyyden vähentämisessä.

Maahanmuuttopolitiikassa lähtökohtana on maahanmuuttajien ihmisoikeuksien täysimääräinen turvaaminen ja kunnioittaminen. Periaatteiden ja eletyn todellisuuden välillä on usein suuri ero. Kaikki eivät ole ymmärtäneet vierastyövoimaa tuoneissa Saksassa ja Ruotsissa jo 60-luvulla tehtyä havaintoa: luulimme tuovamme työvoimaa, mutta saimmekin ihmisiä.

(Julkaistu Demokraatissa 20.3. 2015)

Joulukuussa viime vuonna julkaistiin valtioneuvoston kanslian raporttisarjassa kanslian eli kokoomuksen pääministerin tilaama Ulf Jakobsonin ja Timo Korkeamäen raportti Omistus, omistajaohjaus ja määräysvalta suurissa suomalaisyrityksissä. Tekijöistä Jakobson on Ruotsin työnantajien ja sikäläisen ETLA:n palveluksessa toiminut eläkeläismaisteri ja Korkeamäki oikeiston ajatuspaja Liberan käyttämä Hankenin professori.

Heiltä on saatu mitä tilattukin, eli ideologinen hyökkäys ei vain valtion omistusta vaan myös osuustoiminnallista yritysrakennetta vastaan. Julkisen omistuksen vihaaminen on tuttua, mutta sen ulottaminen myös osuustoimintaan ei ole vielä ollut kovin yleistä, vaikka osa mediasta sitäkin vastaan on jo kampanjoinut.

Jakobssonin ja Korkeamäen johtopäätös raportin yhteenvedossa on, että: ”Taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta osuustoiminta ei ole omistusmuotona optimaalinen ratkaisu dynaamisessa, integroituneessa ja nopeasti muuttuvassa nyky-maailmassa.”

Moni voisi luulla, että osuustoiminnan menestys Suomessa kertoo päinvastaisesta, mutta kyse on siitä että tässä on ”väärin menestytty” kun se ei ole tapahtunut yksityisten omistajien rikastuttamiseksi.  Sekin kannattaa noteerata, että pahaa omistusta on sellainen, joka säilyy suomalaisissa käsissä. Vaikka julkista ja osuustoiminnallista omistusta siirrettäisin ensi vaiheessa yksityisille suomalaisille ei nykymaailmassa ole mitään takeita siitä, kenen haltuun se jo lyhyenkin ajan kuluessa päätyy.

Näillä näkymin tilaajien toive osuustoiminnan tuhoamisesta jäänee paperille. Muualta kuin kokoomuksesta se ei saane ymmärrystä osakseen.  On kuitenkin syytä laajemmin kiinnittää huomiota siihen minkälaisiin tarkoituksiin valtioneuvoston kanslian alaisuuteen keskitettävää tilaustutkimusta käytetään.

19.3. 2015

Jossain yleisurheilun arvokisoissa  jäi 400 metrin juoksun loppusuora mieleeni. Mitaleista kamppaili juoksija, jonka kova ponnistus aivan kalkkiviivoilla päättyi juoksun täydelliseen hajoamiseen ja käsiään ja jalkojaan huitova mies kaatui rähmälleen maalilinjalla.

Näky on  palautunut tällä viikolla mieleeni seuratessani eduskunnan viimeistä työviikkoa, kun yksi hallituksesta lähtenyt esitys toisensa jälkeen on murentunut ja hallitusjoukkueen pito kadonnut.

Koko vaalikauden arviota ei pidä kuitenkaan tehdä vain näiden näkymien valossa. Hallituksen synnyttäminen vuoden 2011 vaalien jälkeen oli poikkeuksellisen vaikea ja aikaa vievä prosessi.  Tuloksena oli pitkä ja yksityiskohtainen hallitusohjelma. Sitä on jälkikäteen moitittu  liian yksityiskohtaiseksi ja/tai  jo syntyessään vanhentuneeksi.  Muulla tavalla ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista koota kuuden hyvin erilaista yhteiskuntapolitiikkaa edustavan ja vain vähän toisiinsa luottavan kuuden puolueen hallitusta

Hallituksen alku ei kuitenkaan ollut lainkaan huono, niin kauan kun hallitusohjelmaa haluttiin ja voitiin toteuttaa. Erityisen arvokkaana on pidettävä heti vaalikauden alussa toteutettua perustoimeentuloturvan jälkeenjääneisyyden korjaamista, joka yksittäisenä ratkaisuna on eniten vaikuttanut siihen, että hallitus on ohjelmansa mukaisesti pystynyt katkaisemaan tuloerojen ja eriarvoisuuden jatkuvan kasvun. Se on  saavutus vaikka kahdenkymmenen vuoden eriarvoistumiskehityksen jälkeen se ei vielä suuria riemunkiljahduksia synnytä.

Matkan varrella eväät alkoivat kuitenkin eltaantua eikä uusista resepteistä muuttuneissa oloissa kyetty sopimaan. Kesästä alkaen hallitusohjelmaan kirjattujenkin asioiden valmistelu ja läpivienti alkoi takkuilla. Tämän kehityksen huipentuma on nyt eduskunnassa syntynyt tilanne. Lyhyellä tähtäyksellä julkisen talouden sopeutukseen tähdänneiden rakennepaketin osien nyt tapahtunut kaatuminen lämmittää mieltään osoittaneita opiskelijoita ja muita,  jotka olisivat olleet välittömimmin leikkaustoimien kohteena, mutta tarvetta palata osin aivan samoihin asioihin heti vaalien jälkeen se ei poista.

Hyvää tässä tilanteessa voi olla enintään se, että esitykset on mahdollista valmistaa paremmin, huolellisemmin ja myös sosiaalisesti oikeudenmukaisemmin. Vaalituloksesta ja hallitusneuvotteluista riippuu, halutaanko ja osataanko tätä mahdollisuutta parempaan valmisteluun  käyttää hyväksi.

13.3. 2015

Valinta kokoomuksen ja sosialidemokraattien välillä on tämän päivän Suomessa ja tulevissa vaaleissa valinta kahden fundamentaalisesti erilaisen maailmankatsomuksen ja toimintalinjan välillä. Toisenlaisissa oloissa suhtautuisin pahoittelevammin Juhana Vartiaisen puolueen vaihtoon. Olen voinut yhtyä joihinkin hänen näkemyksiinsä esimerkiksi maahanmuuton tarpeellisuudesta ja hyödyllisyydestä enkä sinänsä paheksu sitä, että ekonomistit(kin) esittävät provokatorisia mielipiteitä.

Olen kuitenkin samalla kokenut, että Vartiaisen näkemykset ovat ennen kaikkea arvomaailmaltaan vieraita niiden tavoitteiden kannalta, jotka olen ymmärtynyt sosialidemokratian ytimeksi. En usko sellaisen talouspolitiikan toimivuuteen, joka lisää eriarvoisuutta ja langettaa suurimmat sopeutumiskustannukset aina yhteiskunnan heikompiosaisten kannettavaksi, enkä sosialidemokraattina hyväksy sellaista.  Sellaisena näen sen politiikan, jota kokoomus vaalien jälkeen haluaa Suomessa ja jos joku tässä tilanteessa haluaa ehdokkuudellaan olla sitä tukemassa, niin en pahoittele sitä, että hän ei jatka sellaisen politiikan ajamista sosialidemokraateissa.

Se mistä olen pahoillani on se, että ne ihmiset kokoomuksessa –  joiden asemaa en halua hankaloittaa mainitsemalla nimiä – jotka eivät tätä kovaa eriarvoistavaa markkinauskoista politiikkaa hyväksy, pysyvät edelleen kokoomuksessa eivätkä hakeudu SDP:n riveihin, missä heidän arvomaailmansa ja ajatuksensa olisivat paljon luontevammassa ympäristössä.

6.3.2015