Veroja tarvitaan julkisten menojen rahoittamiseksi. Sen ohella että veroilla rahoitetaan niitä hyvinvointivaltion palveluja ja tulonsiirtoja, joilla luodaan ja ylläpidetään kaikille ihmisille tasaveroiset mahdollisuudet heidän sosiaalisten, sivistyksellisten ja terveyteen liittyvien oikeuksiensa toteuttamiseksi, on myös sillä miten veroja kerätään tärkeä merkitys tasa-arvon toteutumiselle. Siksi kaikissa sivistysmaissa on käytössä progressiivinen verotus, jossa suurituloiset maksavat suhteellisesti enemmän veroja tuloistaan kuin pienituloiset.  Progressiivisuutta voidaan toteuttaa lähinnä vain tulojen verotuksessa. Ns. ylellisyystavaroiden perushyödykkeitä ankarammalla verotuksella voidaan vain marginaalisesti lievittää kulutusverojen regressiivistä luonnetta.

Verotuksen avulla halutaan usein suosia erilaisia hyviksi miellettyjä ja vastustaa pahoiksi katsottuja asioita. Hyväksi miellettyä on sellainen verotus, jonka uskotaan edistävän työpaikkojen syntymistä ja säilymistä ja yleensä tukevan talouskasvua. Pahan vastustamisen kannalta taas ekologisperusteiset ympäristöverot ja terveyttä tärveleviin nautintoaineisiin kohdistetut verot ovat suosittuja ja usein perusteltuja.

Kuitenkin mitä enemmän verotukselle esimerkiksi erilaisten verohuojennusten ja –vähennysten muodossa asetetaan erilaisia sivutavoitteita sitä epäjohdonmukaisemmaksi ja vaikeammin perusteltavaksi verojärjestelmä  kokonaisuudessaan muodostuu. Tältä kannalta Suomen verotus ei kovin hyvin täytä selkeyden ja oikeudenmukaisuuden periaatteita, eli uudistuksille on edelleen tässäkin tarvetta.

Verotukseen liittyen on kansainväliseen keskusteluun noussut kysymys siitä miten veronkierto – tai aggressiivinen verosuunnittelu, kuten sitä kutsutaan yritysmaailmassa – on globalisoituvassa maailmassa todellinen ongelma lähes kaikissa maissa.  Tikun nokkaan on Euroopassa noussut tässä suhteessa Kreikka, jossa veronkierto on valitettavasti ollut eräänlainen maan tapa jo pitkään. Laiton veronkierto on kiinteässä yhteydessä korruptioon ja mitä korruptoituneemmasta maasta on kyse sen suuremmaksi voi myös arvioida laittoman veronkierron kautta tapahtuvat tulon menestykset.

Kansainvälisessä yhteistyössä on kuitenkin herätty veronkierron, rahanpesun ja harmaan talouden ongelmien vastaiseen toimintaan. Yhtenä herätteenä on ollut terrorismi, jonka rahoituksen jäljittäminen ja estäminen on antanut merkittävästi pontta laittomien rahavirtojen estämiseen, joka myös tarkoittaa veronkierron mahdollisuuksien rajoittamista. Veroparatiiseilla on huono kaiku ja niihin kohdistuu voimakkaita paineita rahavirtojen seurannan tehostamiseksi ja yleensä ns. haitallisen ja epäreilun verokilpailun vähentämiseksi.

Arviot siitä, kuinka paljon harmaa talous ja veronkierto vuosittain vähentävät verotuloja Suomessa vaihtelevat laajassa haarukassa muutamista sadoista miljoonista aina viiteen miljardiin euroon. Vaikka korkeimmat arviot olisivat selvästi ylimitoitettuja, ei kyse ole valtiontaloudellekaan merkityksettömästä asiasta. Yhtä merkittävää harmaan talouden kitkeminen on kuitenkin yhteiskuntamoraalin ja oikeudenmukaisuuden kannalta. Eniten harmaasta taloudesta kärsivät epäreilujen menettelyjen vuoksi heikompaan kilpailuasemaan joutuneet rehelliset yrittäjät.

Jos Suomenkin kaltainen maa hyötyy sekä laittoman veronkierron estämisestä että verotuksen sinänsä laillisten porsaanreikien tukkimisesta, on se vielä pientä kehitysmaiden potentiaalisten hyötyjen rinnalla. Niiden kannalta jo toteutetut ja vireillä olevat uudet globaalit verotussäännöt olisivat potentiaalisilta volyymivaikutuksiltaan jopa monikymmenkertaisesti kehitysyhteistyötä merkittävämpi asia. Tällaisten verotusääntöjen luomiseksi mm. Suomen valtiovarainministeriön edustajat ovat tehneet työtä OECD:ssä ja G 20:n toimijoihin vaikuttamisessa.

Toinen tärkeä tavoite on tukea kehitysmaiden kykyä osallistua itse uusien globaalisääntöjen kehittämiseen ja niiden hyödyntämiseen. Suomi on myös pyrkinyt nostamaan kansallisen rahoituspohjan vahvistamisen Post 2015 –agendalle. Verotuskyvyn kasvattaminen ei tapahdu yksin korruptiovapaiden valtiollisten verohallintojen tukemisen vaan myös kansalaisyhteiskunnan kautta hyvää hallintoa toteuttavien instituutioiden kehittämiseksi. Ihmisten on voitava luottaa oman maansa hallintoon.
6.4. 2015

Arktiset alueet ovat pitkään olleet kasvavan mielenkiinnon kohteena. Oma kalenterini on koko kevätkauden ajan yleensä sisältänyt yhden arktisen seminaarin tai sitä sivuavan tapaamisen viikottain. Paavo Lipponen on selvitysmiehenä juuri myös julkistanut uuden raportin siitä miten Suomen tulisi tehostaa arktista aktiivisuuttaan sen tarjoamien suurten mahdollisuuksien hyödyntämiseksi  ja kestävää kehitystä toteuttavan kasvun edistämiseksi.

Kasvava kiinnostus arktisiin alueisiin johtuu ennen kaikkea mahdollisuuksista  siellä avautuvien uusien luonnonvaraesiintymien ja uusien kulkureittien hyödyntämiseen. Syy siihen, että näitä avautuu, on kuitenkin surullinen. Ilmastonmuutoksen seuraukset näkyvät dramaattisimmin juuri arktisilla alueilla, joilla maapallon keskilämpötilan yhden asteen nousu näkyy yli kahden asteen nousuna. Se puolestaan vauhdittaa jään ja ikiroudan sulamista, joka puolestaan vähentää auringon säteiden heijastumista ja lisää metaanipäästöjä ilmakehään ja kiihdyttää globaalia lämpenemistä.

Tätä noidankehää ei katkaista pohjoisilla alueilla, joilla ihmisen toiminnot tuottavat vain vähän kasvihuonekaasuja, vaan ainoastaan maailmanlaajuisilla ilmastonmuutosta rajoittavilla toimilla. Arktisilla alueilla joudutaan joka tapauksessa sopeutumaan muutokseen ja samalla käyttämään hyväksi sen avaamia mahdollisuuksia. Tähän kuitenkin sisältyy suuria riskejä arktisen luonnon erityisen haavoittuvuuden vuoksi. Öljyonnettomuus on tarpeeksi suuri katastrofi jo Meksikonlahdella, mutta vastaavan suuruinen onnettomuus arktisilla alueilla aiheuttaisi vielä moninkertaisesti pysyvämpää ja kattavampaa tuhoa ympäristöön.

Suomi on ollut aloitteellinen siinä, että kaikki tähän liittyvät riskit voitaisiin ennalta ehkäistä. Ympäristöstandardien on oltava arktisilla alueilla tiukimmat mahdolliset niin luonnonvarojen hyödyntämisen kuin meriliikenteen osalta. Ennaltaehkäisyyn kuuluu myös laajojen alueiden täydellinen rauhoittaminen riskipitoisilta toiminnoilta luonnonsuojelualueina.

Hyvä uutinen arktisilla alueilla on se, ettei kansainvälisen jännityksen kasvu ole tuonut uusia vastakkaisuuksia pohjoiseen yhteistyöhön, Arktisen neuvoston kahdeksasta jäsenestä – pohjoismaat, Kanada, Venäjä ja Yhdysvallat – kukaan ei toistaiseksi ole halunnut uusia jännitteitä arktiseen yhteistyöhön, jossa yhteiset intressit ovat kutienkin suuria. Arktisen neuvoston seuraava ministerikokous on kolmen viikon päästä Kanadan Iqaluitissa. Siellä kahdeksan maan ministerit istuvat jälleen samassa pöydässä alkuperäiskansojen edustajien kanssa, mikä on arktisen yhteistyön ainutlaatuinen piirre. Alkuperäiskansojen oikeuksien kunnioittaminen ja elinolojen kohentaminen on kaiken arktisen yhteistyön tärkeä perusta.

2.4. 2015

Valtamedia on pitkään toistanut Euroopan komission ja Suomen talouspapiston virkaa toimittavien viisaiden mantraa ns. kestävyysvajeesta. Onneksi viime aikoina on päässyt julkisuuteen myös enemmän kriittisen järjen ääntä edustavia puheenvuoroja.

Kestävyysvaje voidaan yksinkertaistaen määritellä siksi tulojen lisäämisellä ja/tai menoleikkauksilla katettavaksi osuudeksi bruttokansantulosta, joka on tarpeen sen estämiseksi, ettei julkinen velkasuhde nouse yli jollain tavoin oletetun tai määritellyn velkaantumisen rajan, jota pidetään velanhoitokustannusten noustessa kestämättömänä ja sellaisena, ettei sitä enää lisävelanotolla voitaisi kattaa.

On kuitenkin hyvin vaikea tietää, mikä tuo raja yksittäisen maan kohdalla täsmälleen olisi. Tiedon on korvannut EU:n määrittämä 60 % kansantulosta, joka ei perustu mihinkään objektiiviseen tutkimukseen tai edes kokemukseen. Se vain sattui olemaan EU-maiden keskiarvo silloin kun asiasta päätettiin 1990-luvun alussa.

Totta kai jokaisen maan kohdalla raja tulee jossain vastaan, nopeimmin niillä mailla (kuten eurossa olevilla mailla), joilla ei ole itsenäistä omaa keskuspankkia säätelemässä rahan määrää. Suomen osalta se voisi hyvinkin olla jossain 100 – 150 prosentin välillä.

Kestävyysvajeen yhteydessä puhutaan yleensä julkisesta bruttovelasta. Suomen osalta tämä vääristää kuvaa, kun se sivuuttaa sen, että  eläkerahastojen ansiosta Suomella on Norjan jälkeen kehittyneiden maiden suurin julkinen nettovarallisuus.

Kaikkiin kestävyysvajelaskelmiin sisältyy paljon erilaisia oletuksia siihen vaikuttavista eri muuttujista, joita ovat mm. bruttokansantuotteen kasvu, väestönkasvu ja väestörakenteen muutos, reaalikorko, työttömyysaste, hoivamenojen kasvu jne. Tästä seuraa että meilläkin esitetyt arvjot kestävyysvajeesta ovat vaihdelleet 1 – 6 posentin haarukassa, VM:n ja komission edustaessa suurimpia lukuja. Tämä epävarmuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos bkt kasvaa neljässä vuodessa yhden prosentin asemasta kahdella prosentilla, niin koko laskennallinen kestävyysvaje sulaa olemattomiin.

Kestävyysvajeen aiheuttajaksi katsotaan ensisijaisesti väestön ikääntyminen, joka lisää eläke- ja hoivamenoja samalla kun näitä kustantavien työikäisten suhteellinen osuus koko väestöstä pienenee. Tämä pitää karkeasti varmasti paikkansa, mutta sitä koskevat ennusteet ovat myös hyvin epävarmalla pohjalla.

Näistä syistä on syytä suhtautua hyvin pidättyvästi kestävyysvajeen kattamiselle perustettuihin valtaisiin säästö- ja leikkausvaatimuksiin. Niitä esittävät harvemmin ottavat huomioon sitä, miten menoleikkausten kysyntää ja kasvua heikentävät kerroinvaikutukset  voivat hyvinkin paisuttaa velkasuhdetta lyhyellä aikavälillä ja samalla tuhota pitemmän aikavälin kasvumahdollisuuksia, jos leikkauksia kohdistetaan esimerkiksi varhaiskasvatukseen, koulutukseen, tutkimukseen ja infrastruktuuriin samalla kun rapistuva sosiaaliturva myös heikentää riskinottokykyä ja kansalaisten luottamusta ja muita tekijöitä, joiden perusteella Suomi on toistuvasti arvioitu maailman vähiten epäonnistuneeksi valtioksi.

Laskelmissa ei myöskään oteta huomioon sitä, että meillä toisin kuin monissa EU-maissa on varauduttu ikääntymiseen huomattavilla yli 170 mrd € eläkerahastoilla.

Kestävyysvajelaskelmat ovat kaiken kaikkiaan niin epävarmojen tulevaisuutta koskevien odotusten varassa, että niiden takia ei kannata ryhtyä heti suuriin nykyistä lamaa syventäviin ja talouskasvua leikkaaviin toimiin

Tämä ei tarkoita etteikö meillä olisi edessä isoja ja välttämättömiä tuottavuutta, työntekomahdollisuuksia ja julkisen talouden rahoitusasemaa parantavia rakenneuudistuksia, mutta niiden todellisia onnistumisen mahdollisuuksia ei tule pilata  ylimitoitetuilla, huonosti valmistelluilla ja suorastaan paniikinomaisilla leikkauslistoilla.

27.3. 2015