Ben Macintyre, A Spy among Friends. Philby and the Great Betrayal, Bloomsbury, 352 s,, Croydon 2014

Philby

Vielä kerran Philby ja Cambridgen vakoilurengas

Kertomus siitä miten Harold ”Kim” Philby,  kommunismiin fasismin pysäyttäjänä uskonut opiskelija, värvättiin vuonna 1935 Cambridgessa neuvostovakoilun palvelukseen ja miten hänen onnistui päästä brittien ulkomaantiedustelun Secret Intelligence Servicen (MI6) palvelukseen ja nousta siellä keskeiseen asemaan, josta käsin pystyi välittämään Moskovaan tiedot kaikista britti- (ja amerikkalais-) vakoilun asiamiehistä ja operaatioista rautaesiripun takana ja brittien vakoiluorganisaatiosta aina vuoteen 1951 saakka, on kerrottu ja analysoitu jos joltakin kantilta jo sadoissa kirjoissa ja tutkimuksissa. Se on myös inspiroinut agenttikirjallisuutta, ei vähiten John Le Carrén tuotantoa – ja itsekin MK6:n palveluksessa ollut Le Carré on myös kirjoittanut jälkikirjoituksen tähänkin kirjaan,

Selitys tähän mielenkiintoon ei ole vain siinä, että Philby on vakoiluhistorian tunnetuin ja todennäköisesti vaikuttavin kaksoisagentti. Englantilaisille tapaus kietoutuu sillä tavoin maan luokkayhteiskunnan rakenteisiin ja eliitin asemaan, että siinä riittää aina vain uutta koluamista.  Philby ja hänen myös 30-luvun Cambridgessä rekrytoidut kaverinsa – Guy Burgess, Donald MacLean ja Anthony Blunt – eivät olleet tavallista rahvasta vaan hyvistä perheistä tulleita, yksityisiä eliittikouluja käyneitä, yläluokan puhe- ja käytöstavat sisäistäneitä ja sen vuoksi luokkayhteiskunnan huipulla kaiken epäilyn yläpuolella oleviksi luotettaviksi herrasmiehiksi laskettuja.

Shokki oli melkoinen kuin brittien Washingtonin lähetystössä työskennelleet Burgess ja MacLeam kesällä 1951 katosivat ja ilmaantuivat Moskovaan ennen kuin heidän jäljilleen päässyt vastavakoilu ehti heidät pidättämään. Tapaus langetti heti epäilyn MI6:n Washingtonin toimistopäällikkönä toimineen Philbyn ylle, jonka uskottiin järjestäneen ystäviensä paon kuultuaan heihin kohdistuneista epäilyistä. Philby kutsuttiin Lontooseen vakaviin, mutta kohteliain herrasmiesmuodoin toimeenpantuihin kuulusteluihin. Epäsuoria viitteitä siitä, että Philby oli syyllistynyt maanpetokseen oli enemmänkin, mutta ei sellaista todistusaineistoa, joka olisi riittänyt tuomioistuimelle. Philby ei tunnustanut mitään ja pystyi torjumaan epäilyt niin, että useimmat hänen työtovereistaan MI6:ssä alkoivat uskoa hänen syyttömyyteensä. Kaikki eivät uskoneet, ja vastavakoiluorganisaatio MI6:n taustaltaan suuremmassa määrin keski- ja jopa työväenluokkaiset poliiseja ja muita porvarillisia ammatteja edustaneet etsivät olivat  MI6:n yläluokkaista, armeija- ja yliopistotaustaista väkeä taipuvaisempia uskomaan hänen syyllisyyteensä.

Philby joutui kuitenkin eroamaan MI6:stä, mutta julkisuuteen ei asiasta kerrottu mitään ennen kuin amerikkalaislehdet nimesivät hänet vuonna 1955 vakoilurenkaan ”kolmanneksi mieheksi” pakottaen pääministeri Macmillanin parlamentissa irtisanoutumaan epäilyistä ja vakuuttamaan Philbyn syyttömyyttä. MI6:n luokkatoverit eivät Philbyä olleet hylänneet ja alkoholisoitumassa olleelle miehelle järjestettiin työpaikka parin  brittilehden kirjeenvaihtajana Beirutissa. Kyse oli peitetehtävästä Philbyn uudistetulle työsuhteelle  MI6:n vakoilutehtävissä, mikä samalla tarkoitti tietovirran uudelleen avaamista myös KGB:lle Moskovaan.

Uusia näyttöjä Philbyn roolista saatiin kuitenkin mm. neuvostoloikkareiden kertomuksista ja tammikuussa 1963 tutkimukset käynnistettiin uudelleen. Philbyä ei vangittu eikä edes kutsuttu Lontooseen, vaan Beirutiin lähetettiin Philbyn läheinen perheystävä ja samankaltaisen yläluokkataustan omannut ja Philbyä kaikilta epäilyiltä viimeiseen asti puolustanut Nicholas Elliott tehtävänään saada Philby tunnustamaan ja syytesuojaa vastaan paljastamaan kaikki neuvostoyhteytensä. Tarjous tehtiin, koska todistusaineisto ei ilman tunnustusta olisi luultavasti riittänyt tuomioon asti, mutta myös siksi että näin tapaus saataisiin ilman kiusallista julkisuutta hoidetuksi. Philby teki tunnustuksen, mutta ei kertonut kaikkea, vaan otti yhteyttä KGB-kontrolloijaansa, joka järjesti hänet nopeasti Moskovaan. Tapahtumaketju jätti sitkeän epäilyn, että hänelle olisi tosiasiassa järjestetty pakomahdollisuus enempien ikävien paljastusten välttämiseksi.

Yhtä paljon kuin Philby on Nicholas Elliot kirjan toinen päähenkilö, jonka karriääri ja ystävyyssuhde Philbyyn tulee laajasti käsitellyksi. Elliott nousi myöhemmin, MI6:n  jätettyään, vielä pääministeri Thatcherin tiedusteluasioiden käyttämäksi asiantuntijaksi. Philbyn ja Elliotin suhdetta väännetään ja käännetään pohjamutia myöten, mutta käteen jää tärkeimpänä tekijänä yhteinen luokkatausta, jolla Macintyre muutonkin selittää MI6:n haavoittuvuutta.

Kolmas päähenkilö kirjassa on sodan jälkeen brittien MI6:n kouluttama ja niin Elliotin kuin Philbyn läheiseksi ystäväksi kehittynyt amerikkalainen James Jesus Angleton, joka 60-luvulla nousi CIA:n vastavakoilun päälliköksi. Vaikka Angleton jälkeenpäin väitti alusta alkaen epäilleensä Philbyä, ei siitä ole asiakirjoista – joista itselleen kiusallisimmat Angleton vielä hävitti – jälkeäkään. Philbyn lopullinen paljastuminen edesauttoi suistamaan Angletonin tasapainottomaan tilaan ja hänestä kehittyi yksi kylmän sodan parantumattomin paranoikki, jonka syytökset MI6:n johtoon pesiytyneistä myyristä ja sellaisten pääministereiden kuin Harlod Wilsonin ja Olof Palmen toiminnasta neuvostoagentteina vaikuttivat  anglo-amerikkalaisen tiedustelumaailman halvaantumiseen tehokkaammin kuin mitkään KGB:n silloiset operaatiot.

Paranoia kuuluu tiedustelijoiden ammattitauteihin. Se iski myös Neuvostotiedusteluun, jossa toisen maailmansodan aikana epäiltiin Philbyä ja koko Cambridgen ryhmää brittitiedustelun kolmosagenteiksi, joiden toimittamaan arvokkaaseen tietoon suhtauduttiin äärimmäisen epäluuloisesti.

Elokuu 2015

Juha Pohjonen, Rajan ensimmäinen kenraali. Fredrik Ferdinand Järnström 1870-1936, Otava. 240 s., Keuruu 2014

Pohjonen

Väritön rajakenraali

Kun rajavartiolaitos halusi teettää Suomen rajavartiolaitoksen ensimmäisen päällikön elämäkerran, on Itä-Suomen yliopiston Suomen historian dosentti Juha Pohjonen ollut luonteva valinta. Käsittäähän hänen historiallinen tuotantonsa lähes kokonaan enemmän tai vähemmän Suomen rajan vartiointiin liittyviä asioita, mukaan lukien vuonna 1994 julkaistu, yhdessä Matti Kososen kanssa kirjoitettu rajavartiolaitoksen 75-vuotishistoria.

Minun kiinnostukseni kirjaan perustuu siihen, että toivon vielä joskus pääseväni tutkimaan Suomen ulkopolitiikkaa vuonna 1919 ja kirjoittamaan siitä. Aiheeseen liittyy erittäin paljon edelleen selvitettäviä, suurelta osin itärajaamme liittyviä asioita, alkaen siitä miten  Englanti saattoi perustaa Suomeen tukikohdan, josta käsin tehtiin ilma- ja torpedovenehyökkäyksiä Neuvosto-Venäjälle. Eduskuntaahan ei tällaisella sotatoimiin käytetyn vieraan vallan tukikohdan perustamisasialla koskaan vaivattu.

Mitään valoa tähän ei Pohjosen kirja tuo, eikä paljoa muuhunkaan. Rajavartiolaitoksen hallinnollisen aseman sekavat vaiheet tulevat ehkä jollain tavoin selvitettyä ainakin ulkoisilta osiltaan. Sen sijaan elämäkertana kirja jättää auki paljon kysymyksiä aika etäiseksi ja selittämättömäksi jääneestä Järnströmistä. Varsinaissuomalaisen värvärimestarin poika kävi Haminan kadettikoulun mutta erosi jo 33-vuotiaana alikapteenina Suomen vanhan väen palveluksesta vuonna 1903 ja siirtyi tullilaitoksen palvelukseen melko vaatimattomiin tehtäviin, ja oli sisällissodan alkaessa Pietarsaaren pienen tullikamarin päällikkönä. Mitään muita yhteyksiä aktivisteihin tai jääkäriliikkeeseen hänellä ei tiedetä olleen kuin se, että hän käväisi vuonna 1905 Voimaliiton lähettämänä Sveitsissä valikoimassa ja tarkistamassa sieltä Suomeen ostetun ja salakuljetetun kiväärilastin. Salakuljetukseen, aseiden jakoon tai mihinkään muuhun toimintaan hän ei aktivistien riveissä osallistunut. Ja kun sisällissota tammikuun lopulla alkoi, hän pysyi tullinhoitajana ja vasta maaliskuun puolivälissä liittyi valkoiseen armeijaan majuriksi korotettuna pataljoonan komentajana ilman mainittavia taisteluansioita.

Sodan jälkeen Järnström jäi armeijan palvelukseen, ensin sotaministeriön meriosaston toimistopäälliköksi. Selittämättä jää miksi juuri hänet maaliskuussa 1919 nimitettiin sisäministeriöön rajavartiostotarkastajaksi vastaamaan esittelijänä rajavartiointikysymyksistä. Tätä rajavartiolaitoksen päällikön tehtäväksi täsmennettyä virkaa hän hoiti lopulta kenraalikuntaan ylennettynä ennen 1935 tapahtunutta eläköitymistään .

Rajavalvontaan liittyi paljon mielenkiintoisia kysymyksiä koskien Suomen ja Neuvosto-Venäjän vaikeita suhteita, heimosotia, vakoilua ja rajalla tapahtuvaa kaikenlaista poliittista ja rikollista salakuljetusta, mutta Järnströmistä ei kirjasta löydy juuri mitään mielenkiintoista tai persoonallista.

Oma lukunsa on Pohjosen kielenkäyttö. Eräskin kirjan kuvateksteistä kertoo, että Mauritz Mexmontanin vaikutusta ”Järnströmin toimintaan aktivistien hyväksi ei voi aliarvioida”. Puolet adjektiiveista ja selityssanoista joutaisi tekstistä pois mikä sekä helpottaisi lukemista että selkiyttäisi sanomaa.

Elokuu 2015

Valtiomies Timo Soini ?

Timo Soinilla on ainutkertainen mahdollisuus nousta valtiomiessarjaan. Siihen tarvitaan vain Perussuomalaisten puoluekokouksessa pidetty selkeä ja vahva avauspuhe, jossa puheenjohtaja ilmoittaa, että hänen johtamassaan puolueessa ei ole sijaa vihapuheelle, rasistiselle kiihotukselle ja kaveeraamiselle väkivaltaa käyttävien uusnatsien kanssa. Se tarkoittaa oven osoittamista myös muutamalle puolueen eduskuntaryhmän jäsenelle.

Kysymys ei ole siitä onko ja mitä lakeja rikottu vai ei – rikkomus ja tuomio eivät ole tähän asti olleet este perussuomalaisissa jatkamiselle. Kyse on siitä, että nyt on asetettava selvät rajat sille minkälaista puhetta ja käyttäytymistä halutaan Suomessa pitää sopivana. Mumina kaiken väkivallan tuomitsemisesta ja säälittävät yritykset tekeytyä uhriksi eivät enää auta eivätkä riitä.

Tämä ei ole Soinille helppo paikka. Puoluejohtaja pyrkii ymmärrettävästi välttämään ratkaisuja, jotka voivat merkitä oman puolueen kannatuksen tietoista leikkaamista. Elämässä ja myös politiikassa tulee kuitenkin eteen valintatilanteita, jolloin uskottavuus ja (itse)kunnioitus vaativat selkeitä ratkaisuja.

Oma puolueeni on ollut perussuomalaisten edeltäjäpuolueen kanssa hallituksessa emmekä nytkään tai neljä vuotta sitten sulkeneet osaltamme pois yhteistyötä perussuomalaisten kanssa. Jatkossa se miten muut puolueet – ja toivottavasti myös muut hallituspuolueet – suhtautuvat yhteistyöhön perussuomalaisten kanssa voi aika ratkaisevasti perustua siihen millaisen roolin puheenjohtaja Soini haluaa ottaa: selvää rajaa ääriliikkeisiin vetävän valtiomiehen vai ontolla verbalisoinnilla vaikeat kysymykset sivuuttavan opportunisti-populistin roolin.

Soinin ollessa myös ulkoministeri on näillä valinnoilla merkitys sillekin miten Suomeen meidän tärkeimmissä kumppanimaissamme jatkossa suhtaudutaan.

7.8. 2015

Timo Soini, the statesman?

Timo Soini has a once-in-a-lifetime chance to elevate himself to statesman-status. All it calls for is a clear and strong opening speech at the (True?) Finns party’s congress, where the party chairman makes it clear that there is no room for hate-speech, racist incitement and cohabiting with violent neo-nazis in the party he leads. This means also showing the door to some of the party’s members of parliament.

The issue is not whether and which laws may have been violated – a violation followed by a sentence has not so far been a hindrance to continue in the party.  At issue is setting clear limits to what kind of speech and behaviour is and what is not acceptable in Finland. Mumbling about condemning violence and pitiful attempts to portray the party itself as a victim are not enough and will not help.

This is not an easy choice for Soini. A party leader will want to avoid decisions which could mean consciously cutting away some of the party’s support and will try to evade responsibility for this. In life as well as in politics there are however situations which call for clear decisions if one wants to retain ones credibility and (self)respect.

My own party has been a coalition partner with the Finns predecessor party, and neither did we rule out now or four years ago working together with it. In the future the question of how other parties – and I do hope that this applies to the present parties in government as well – regard cooperating with the Finns will to a decisive degree depend on what kind of role will Soini now wants to take. Is it that of a statesman ready to draw a clear line vis-a-vis extremism or that of an opportunist-populist who will sidestep difficult questions with empty rhetoric.

As Soini also is the Minister for Foreign Affairs the choice will also influence the way Finland will be looked upon in our closest partner countries.

7.8. 2015

Juho Saari, Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla, Gaudeamus, 299 s., Tallinna 2015

 

Saari

Huono-osaisuus esiteltynä ja eriteltynä

Itä-Suomen yliopiston sosiologian professori Juho Saari on kirjojen tuottajana lähes samaa luokkaa kuin Ilkka Taipale aikana, jolloin hän kahden viikon välein ilmaantui valtuuston kokouksiin aina viimeisin toimittamansa kirja mukanaan. Saaren julkaisujen luettelo on niin pitkä, että en edes yrittänyt laskea artikkeleiden ja kirjojen määrää. Omassa kirjahyllyssäni hänen tuotantonsa vie lähes metrin tilaa. Kirjat ovat melkein kaikki hänen toimittamiaan kokoomateoksia, joissa keskeisintä antia ovat hänen omat artikkelinsa. Hänen kokonaan itse kirjoittamiaan teoksia on vain muutama, ja siksikin on hänen uusin (ellei jotain ole jo ehtinyt kevään jälkeen ilmestyä) huono-osaisuutta käsittelevä teoksensa erityisen tervetullut.

Huono-osaiset on varmasti perusteellisin ja ajantasaisin, mittavaan tutkimukseen perustuva selvitys suomalaisesta hyvin- ja pahoinvoinnista. Leipäjonottajat, asuntoloiden ja yömajojen asukkaat, diakoniatyön asiakkaat, vankiloista vapautuneet ja mielenterveyskuntoutettavat ovat kirjan keskeistä henkilögalleriaa. Heidän asemaansa kuvataan sekä tilastollisin keinoin ja analyysein että heidän haastattelujensa kautta. Viimeksi mainitut ovat puhuttelevampia ja valaisevampia kuin pelkät tilastonumerot.

Saari esittää myös ratkaisuja huono-osaisuuden vähentämiseksi ja ehkäisemiseksi. Asunnottomuus on Saaren mukaan huono-osaisuuden ytimessä, mutta siinä on 90-luvulla tehdyn ja toimeenpannun asunnottomuuden vähentämisohjelman kautta saatu myös myönteisiä tuloksia. Huono-osaisuutta voidaan siis vähentää määrätietoisella sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikalla. Sitä tuleeko näin jatkossa tapahtumaan voi sekä hallitusohjelman että asenneilmaston kehityksen valossa epäillä. Kuten Saari kirjoittaa: ”Kuvaavaa on suomalaisten muuttunut suhtautuminen huono-osaisuuteen. Uuden laman myötä leipäjonosta tai ruoka-avusta apua hakeneiden nälkä sivuutetaan olankohautuksella ja puhumalla halpojen elintarvikkeiden saatavuudesta ja uusavuttomuudesta,”

Saarella on aina ollut tieto hallussaan ja selvät näkemykset siitä, miten asioita tulisi muuttaa. On ilahduttavaa, että hän on viime aikoina puhtaan tutkijan roolin ohitse ryhtynyt näkemyksiään myös reippaammin esittämään.

Heinäkuu 2015

Monikulttuurisuuden puolesta vihapuhetta vastaan

Harmitonta vihapuhetta ei ole. Siitä on vain lyhyt askel vihatekoihin eikä vihapuhetta siksikään tule suvaita. Nollatoleranssi vihapuheeseen ei tarkoita vain sitä, että oikeusvaltiossa oikeusviranomaiset ryhtyvät toimiin, kun vihapuhe rikkoo lakeja. Vielä tärkeämpää on, että kansalaisyhteiskunta, kaikki yhdessä ja jokainen erikseen, tekee myös selväksi sen mitä emme pidä hyväksyttävänä.

Mielenosoitus johon tänään kansalaistorilla osallistun, ei pyri rajoittamaan kenenkään sanan- ja mielipiteen vapautta, vaan sinne kokoontuvat ovat käyttämässä omaa sananvapauttaan sen kertomiseksi, että emme pidä rajoja sulkevaa ja ihmisiä karsinoivaa puhetta ja käytöstä hyväksyttävänä, vaan katsomme sen olevan vahingoksi koko Suomelle ja kaikille suomalaisille.

Monikulttuurisuus on kasvavan keskinäisen riippuvuuden maailmassa väistämätön ja välttämätön asia. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä on maapallon väkiluku enemmän kuin kolminkertaistunut. Rajat avautuvat ja niin pääomat, tavarat, palvelut kuin ihmisetkin liikkuvat niiden ylitse koko ajan aikaisempaa helpommin ja suuremmin määrin.

Tämä vaihdannan lisääntyminen ja työnjaon syventyminen on lisännyt vaurautta ja hyvinvointia kaikkialla maailmassa. Rajojen sulkeminen taloudellisen tai kulttuurin omavaraisuuden tavoittelemisen merkeissä vain köyhdyttää kaikkia sekä taloudellisesti että henkisesti.

Elämme monikulttuurisessa, moniuskonnollisessa ja monietnisessä maailmassa, josta kukaan ei voi enää eristäytyä. Tämän peruuttamattomuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen on vakauden, rauhan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden avainkysymys.

Tässä onnistumme vain, jos tämän monikulttuurisuuden yhdistävänä tekijänä on kaikkien sitoutuminen ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistukseen. Sen keskeisiä periaatteita ihmisten tasavertaisuudesta naisten ja miesten kesken tai miltään muiltakaan osin ei voi loukata millään kulttuurirelativismilla.

Siksi vaatimus jonka mukaan maassa on elettävä maan tavoin ei kestä, vaan oikea vaatimus on, että kaikkialla maailmassa on elettävä ihmisiksi.

Monikulttuurisuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen ei tietenkään ole aina helppoa eikä ongelmatonta. Epäonnistumisista on myös paljon esimerkkejä. Niistä täytyy ja voidaan oppia. Sata vuotta sitten Pohjois-Amerikkaan ja 60-luvulla Ruotsiin lähteneet suomalaiset maastamuuttajat saivat aikanaan kohdata monia ennakkoluuloja ja vaikeuksia. Maahanmuuttajien kotouttamisessa on meilläkin paljon puutteita ja parannettavaa.

Kyse on tässäkin tasa-arvosta ja sen mukaisesta kohtelusta. Jos se millä tahansa perusteella evätään ei ole ihme, jos näin kohdeltujen ihmisten joukossa, olivat he sitten maahanmuuttajia tai kantaväestöä, esiintyy myös enemmän kielteistä häiriökäyttäytymistä ja rikoksia kuin edellytykset elämän hallintaan saaneiden ihmisten keskuudessa.

Myös onnistumisista voidaan oppia ja niiden kautta nähdä, minkälainen suunnaton etu ja rikkaus monikulttuurisuus parhaimmillaan on. Suomi olisi monessa suhteessa paljon köyhempi ilman elävää kaksikielisyyttämme, argentiinalaista tangoa tai joukkuepelien tasoa nostaneita maahamme kulkeutuneita ihmisiä ja vaikutteita ja kaikkia niitä monikulttuurisuuden ilmentymiä, jotka meitä ja historiaamme ovat muokanneet.

Reaktiossa yhden Suomen Sisun kansanedustajan puheisiin ja toimiin ei ole kyse perussuomalaisten maineesta. He itse valitsevat millaiseksi sen haluavat. Kyse on siitä, onko Suomessa hallituksessa puolue, jonka edustajien käyttäytyminen ja puheet leimaavat Suomea erilaisuuteen kielteisesti suhtautuvaksi maaksi . Suomi ei saa olla maa, joka nousee muualla otsikoihin siksi, että täällä katsotaan läpi sormien yhdenkään kansanedustajan kaveeraamista avoimesti natsihenkisten ihmisten kanssa.

Haluan elää sellaisessa maassa, joka suvaitsee kaikkea sellaista erilaisuutta ja erilaisia elämäntapa- ja kulttuurivalintoja, jotka kunnioittavat myös toisten erilaisuutta eivätkä loukkaa tai rajoita kenenkään oikeuksia ja tuota haittoja muiden kannettavaksi. Haluan olla maastamme ja sateenkaarisuomalaisuudesta ylpeä.

28.7. 2015