Kulttuuriepookin keskellä jälkiä etsimässä

Harva ainakaan suomenkielisistä muistaa v. 1989 kuollutta suomenruotsalaista kirjailijaa ja ruotsinkielisen kirjallisuuden professoria Olof Enckelliä. Enckell kuitenkin oli oman aikansa keskeinen kirjallisuuspoliittinen toimija Hufvudstadsbladetin kirjallisuuskriitikkona ja yli kaksikymmentä romaania ja kirjallisuustutkimusta julkaisseena kirjailijana. Hänen nuorempi veljensä Rabbe oli lähes neljänkymmenen romaanin, runokirjan ja esseekokoelman julkaisijana vieläkin tuotteliaampi.

Olof Enckell oli siten keskeinen toimija suomenruotsalaisissa kulttuuripiireissä, mutta kuinka laajasti hän oli myös vaikuttaja? Toisin kuin kirjan otsikko antaa odottaa ei hänen tyttärensä Emelien julkaisema viisisataasivuinen elämäkertaeepos anna siihen kovin selvää vastausta. Emelie ei, toisin kuin isä olisi toivonut, suuntautunut humanistisiin opintoihin vaan valmistui diplomi-insinööriksi. Ammatinvalinta ei tietenkään diskvalifioi ketään kirjallisuuden alalta, ajatelkaamme vaikka Antti Tuuria. Nyt tuloksena on hyvin henkilö- ja perhekeskeinen elämäkerta, jossa Enckellin sukusuhteet ja kahden avioliiton sisäiset ja ulkoiset jännitteet perataan huolellisesti. Sen sijaan poliittis-yhteiskunnallinen taustoitus ja jossain määrin myös kirjallis-esteettinenkin käsittely jättää paljon avoimia kysymyksiä ja toivomisen varaa.

Olof Enckell syntyi v. 1900 ja eli siten vuosisatansa kaikkien merkittävien tapahtumien vaikutusten alla. Maailmansota, vuoden 1918 sisällissota, kielitaistelut itsenäisessä Suomessa, fasismin nousu, talvi- ja jatkosota ja sopeutuminen toisen tasavallan uusiin asetelmiin eivät voineet olla vaikuttamatta Enckellin elämään ja elämänkatsomukseen, mutta perin vähän kaikki tämä kuitenkin tästä elämäkerrasta aukenee.

Paljonko tämä johtuu siitä, että kirjoittaja ei ole halunnut tai osannut näitä ulottuvuuksia avata ja paljonko siitä, että Enckell oli joustava sopeutuja, joka itsekään ei tahtonut liiaksi sitoutua tai ottaa kantaa, jää vähän mysteeriksi. Edelliseen viittaa se, että useissa kohdin kirjoittaja tyytyy vain toteamaan, ettei enempää tietoa jostain asiasta ole. Vähäisellä vaivalla ja lähdepohjan laajentamisella olisi varmaan voinut selvittää esimerkiksi sen miksi kutsunnoissa käyneen Enckellin asevelvollisuuden suorittaminen jäi toteutumatta, ”oklart varför”. Ainakaan se ei siihen aikaan voinut johtua siitä, että ”möjligen gjorde han civiltjänst” kuten kirjoittaja kuittaa.

Enckellin suhdetta vuoden 1918 sotaan, jossa hän ainakin muodollisesti suojeluskuntaan kirjattuna oli osallinen, aukaisee hänen 10 vuotta sodan jälkeen kirjoittamansa artikkeli, jossa hän kirjoittaa: ”Veisasimme viis isänmaallisista, kansallisista tai sosiaalisista ongelmista, yhtä lailla kun merkityksettömiin kysymyksiin annetuista patenttiratkaisuista; tässä oli kyse vain ainoasta tarpeellisesta: kuinka henkilökohtaisesti selviytyä olemassaolon käsittämättömyydestä. Runous ja taide saivat ratkaista pulman.”

Enckellin poliittisista mielipiteistä tai äänestyskäyttäytymisestä ei kirjasta löydy juurikaan viitteitä. Sen voi silti suurella varmuudella otaksua mahtuneen ruotsalaisen kansanpuolueen avaraan haaviin, mutta mille laidalle jää arvattavaksi. Sellainen mielenkiintoinen tieto kirjasta kuitenkin löytyy, että Olof Enckell olisi vuoden 1983 vaaleissa äänestänyt vihreiden Maija Könkkölää, mutta sekin jätetään vain irrallisena tiedonmuruna leijumaan.

Hämmentävämpää on Enckellin leijuminen kirjallisten suuntausten ristiaallokoiden yläpuolella. Hän oli mukana Elmer Diktoniuksen radikaalin Ultra-lehden miedomman seuraajan, neljän numeron jälkeen kuolleen Quesego-lehden toimituskunnassa, mutta ei varauksetta hyväksynyt sen modernistista ohjelmaa. Hän oli vuorotellen ja myös samanaikaisesti ystävyyssuhteessa niin radikaalien modernistien Diktoniuksen ja Hagar Olssonin kanssa, kuin oikeistoradikaalien traditionalistien Bertel Gripenbergin ja Örnulf Tigerstedtin kanssa. Jatkosodan aikana Tigerstedt sai hänetkin liittymään mukaan natsi-Saksan vuonna 1941 perustamaan Euroopan kirjailijaliittoon, jonka varapuheenjohtajaksi värvättiin V.A. Koskenniemi. Tämäkin episodi sivuutetaan kirjassa sangen ohimenevästi.

Sodan jälkeen Enckell halusi ja pääsi vuonna 1950 ruotsinkielisen kirjallisuuden professoriksi Helsingin yliopistoon. Kaiken tähän ja tähän aikaan liittyvän on Emelie Enckell kuitenkin jo kirjan alussa kertonut rajaavansa työnsä ulkopuolelle. Niinpä Olof Enckellin neljä viimeistä vuosikymmentä sivuutetaan melkeinpä vain muutamalla perhemuistelulla sekä Enckellin eläkeläisenä G.H. von Wrightin kanssa solmiman kirjeenvaihto- ja ystävyyssuhteen läpikäymisellä.

Tammikuu 2016

Yksityisarmeijat nykyajan konflikteissa

Järjestyksenpidon ja vartioinnin yksityistäminen on viime vuosikymmeninä jo laajentunut myös voimankäytön ja sodankäynnin yksityistämiseen. Tiennäyttäjänä on ollut Yhdysvallat. Eräässä suhteessa tässäkin ollaan palaamassa kertaalleen jo taakse jääneeseen aikaan, sillä ennen suvereenien kansallisvaltioiden järjestelmän vakiinnuttamista 30-vuotisen sodan lopettaneessa Westfalenin rauhanteossa v. 1648 ja vielä pitkään sen jälkeen suuri osa sotaakäyvistä joukoista olivat Tillyn ja Wallensteinin kaltaisten sotaherrojen kokoamia ja rahoittamia palkkasoturien armeijoita. Myös Yhdysvaltain vapaussodassa ranskalaisen La Fayetten, preussilaisen Steubenin ja puolalaisen Kosciuszkon ja monen muun korvausta vastaan tarjoama sotilaallinen tuki brittejä vastaan taisteleville siirtokuntalaisille oli merkittävä.

Viime vuosisadan maailmansodissa palkka-armeijoita ei käytetty, mutta sen jälkeen ovat yksityisarmeijat jälleen tehneet paluuta. Kuuluisuuteen ne nousivat entisessä Belgian Kongossa, jossa Katangan separatistit nojasivat eurooppalaisiin ja etelä-afrikkalaisiin valkoisiin palkkasotureihin. Sellaisissa konflikteissa, joissa valtiot eivät suoraan ole vastakkaisia osapuolia, on melkein aina mukana myös jonkinlaisia palkkasotureita. Myös ISIS:in palvelukseen menneet vierastaistelijat ovat joukkoa, jossa uskonnollisideologisten vapaaehtoisten ohella mukana on myös paljon seikkailunhalun ja rahapalkan houkuttelemia sotureita.

Amerikkalaisen vapaan toimittajan Jeremy Scahillin kirja kertoo siitä, miten nykyajan kuuluisin yksityisarmeija Blackwater perustettiin ja kasvoi satojen miljoonien dollareiden jättibisnekseksi etupäässä Yhdysvaltain puolustusministeriön ilman kilpailutusta sille osoittamien toimeksiantojen varassa. Merkittävimmät näistä olivat sille Irakissa osoitetut amerikkalaisten diplomaattien ja muiden miehitysviranomaisten suojelutehtävät. Blackwateria ei Irakissa muistella lämmöllä. Sen neljän sotilaan kuolema vuonna 2004 raivostuneen väkijoukon käsissä Irakin vastarinnan keskuksessa Fallujahissa – jonne Blackwaterin autoilla ei ollut mitään asiaa mennä – johti amerikkalaisjoukkojen kosto- ja rauhoitusoperaatioon, jossa yli 1300 irakilaista – siviilit, naiset ja lapset mukaan lukien– sai surmansa ja  yli 2/3 kaupungin asuintaloista tuhoutui.

Scahillin kirja kertoo yhtä paljon Irakista kuin Blackwaterista, joka ei suinkaan ollut ainoa Irakissa toiminut yksityinen asejoukko. Kuuluisin se epäilyksettä on, ei vähiten Fallujahin tapausten sekä syyskuussa 2007 sattuneen välikohtauksen seurauksena, Jälkimmäisessä yhtiön panssaroidut saattueajoneuvot, joilla oli tapana arvohenkilöitä saattaessaan ja suojellessaan pysäyttää ja häätää kaikki muu liikenne tieltään, hermostuivat kun irakilainen siviiliajoneuvo ei heti hoksannut pysähtyä ja avasivat tulen jättäen jälkeensä 17 kuollutta irakilaissiviiliä. Tästä ei aluksi tahdottu saada ketään vastaamaan mm. siksi että Blackwater vetosi amerikkalaisten sille antamaan täydelliseen syytesuojaan. Kesti seitsemän vuotta ennen kuin neljä yhtiön asemiestä tuomittiin vankeuteen tästä teosta.

Scahillin kirja on julkaistu George W Bushin presidenttikauden vielä jatkuessa. Bushin ja hänen puolustusministerinsä Donald Rumsfeldin aika oli Blackwaterin kultakautta. Yhtiön omistaja ja perustaja Erik Prince kuului republikaanien kristillisfundamentalistisen oikeiston kantaviin voimiin ja puolueen ehdokkaiden avokätisiin rahoittajiin. Kun Prince peri isänsä perustaman miljardin dollarin arvoisen autoteollisuuden alihankintayrityksen hän möi sen jo seuraavana vuonna ja käytti rahat Blackwaterin perustamiseen v. 1997. Vuoteen 2010 mennessä yhtiö oli tehnyt jo kahden miljardin dollarin edestä tilaustöitä Yhdysvaltain hallitukselle.

Republikaanien hävittyä vuoden 2008 presidentinvaalit Blackwater sai edelleen myös Obaman aikana toimeksiantoja hallitukselta, mutta koko ajan vähenevässä määrin. Sen rasitteena olivat yhtiön oikeistomessiaaninen poliittisuus ja assosioituminen moniin kiusallisiin ylilyönteihin. Yhtiö muutti nimensä v 2009 ensin Xi services-nimiseksi ja seuraavana vuonna Academi-nimiseksi. Tänään se tunnetaan osana Constellis holdings -konsernia. Princellä ei myöskään ole enää aktiivista tai näkyvää roolia yhtiössä.

Vaikka Blackwater oli aikanaan tunnetuin ja maineeltaan kyseenalaisin näistä ”turvallisuuspalveluja” myyvistä palkkasotilasfirmoista ei se suinkaan ole ainoa. Alan suurimmat toimijat ovat edelleen lähes yksinomaan amerikkalaisia, mutta rekrytoivat tehtäviinsä asiantuntijoita mm. sellaisista maista kuin Chile ja Etelä-Afrikka joissa Pinochetin ja apartheidin kaaduttua jäi paljon alan ammattilaisia työttömiksi. Kyse on miljardiluokan kasvavasta teollisuudenalasta, jonka firmat ovat järjestäytyneet orwellilaisesti nimetyksi International Peace Operations Association nimiseksi lobbaus- ja toimialajärjestöksi, joka nyttemmin kulkee nimellä International Stability Operations Association. Se kertoo jotain Princen ja muiden alan ihmisten aikanaan elättämistä ambitioista siirtää tehottomaksi, byrokraattiseksi ja toimintakyvyttömäksi leimatut YK:n rauhanturvaoperaatiot alan yksityisten ammattilaisten hoidettavaksi.

YK:n moittiminen tehottomuudesta ei toki olen ihan aiheetonta. Yksi ala jossa YK:n toivoisi olevan tehokkaampi on yksityisten turvallisuuspalvelujen käyttöä ja toimintaa koskevan kansainvälisen oikeuden aukkojen paikkaaminen.

Tammikuu 2016