Olavi Borg, Valtio-oppinut vallan kamareissa. 1960–1990-lukujen politiikka osallistujan ja tutkijan silmin, Tallinna Kustannus Oy, 338 s., Tallinna 2015

 

Kun liberalismi puolueaatteena Suomesta katosi

Olavi Borg on tehnyt pitkän uran Helsingin yliopiston valtio-opin dosenttina, Jyväskylän yliopiston apulaisprofessorina ja liki 30 vuotta Tampereen yliopiston professorina. Politiikassa hän on ollut kansanpuoluelaisena perustamassa liberaalista kansanpuoluetta ja seurannut läheltä yhden kauden kansanedustajana (1972–1975) ja pitkäaikaisena puolueen varapuheenjohtajana puolueensa alasajoa ja ajautumista keskustapuolueen ostamaksi apupuolueeksi; asemaan josta se ei koskaan toipunut minkäänlaiseksi varteen otettavaksi tekijäksi.

Liberaalinen kansanpuolue perustettiin vuonna 1965 yhdistämällä Suomen kansanpuolue ja Vapaamielisten liitto. Molemmat olivat vuonna 1951 perustettuja vanhan edistyspuolueen jälkeläisiä. Keskiluokkaintressejä korostanut  13 kansanedustajan kansanpuolue oli menestynyt paremmin kuin ensimmäisen kansanedustajansa vasta 1962 vaaleissa saanut vapaamielisten liitto, mutta jälkimmäisillä oli yhdistämishetkellä enemmän nostetta. Vuodesta 1968 alkaen kaikki puolueen puheenjohtajat olivat taustaltaan vapaamielisiä.

Puolueohjelmista väitellyt Borg ei tarkemmin pyri erottelemaan mikä puolueita yhdisti ja mikä erotti. Ideologiaa enemmän liberaalipuoluetta onkin sävyttänyt opportunismi. Myös Borg kertoo yksityiskohtaisesti millaisia yhteistyökuvioita puolue oli valmis solmimaan milloin Vennamon ja maaseudun puolueen, perustuslaillisten ( joiden fanaattista kekkos-vastaisuutta poikkeuslakia vastustanut Borg kylläkin vierasti)  kristillisen liiton ( jonka perustavassa kokouksessa vuonna 1958 Borg kertoo olleensa) nuorsuomalaisten, kokoomuksen tai keskustan kanssa. Päällimmäinen ellei ainoa motiivi pikkupuolueella oli tarve hakeutua sille edullisiin vaaliliittoihin, jollaisen ansiosta Borg vuonna 1972 eduskuntaan nousi ja jollaisen puutteen vuoksi hän sieltä 1975 putosi.

Liberaaleja koossa pitävän liiman heikkoudesta kertoo sekin, miten puolueesta 70-luvulla katosi kansanedustajia oikealle ja vasemmalle – Tienari kokoomukseen, Antti Linna ja Tenhiälä keskustaan, Aro demareihin –  ja miten puolue lopulta velkojensa vuoksi liki kirjaimellisesti möi itsensä keskustapuolueelle.

Vaikka kirjan otsikko antaa odottaa sekä osallistujan että tutkijan tarkastelua painottuu sen anti kuitenkin liki kokonaan osallistujan kertomukseen. Suuria paljastuksia tai merkittäviä analyysejä ei Borgin kirjasta löydä. Se on kuitenkin omalla tavallaan erään politiikan aikakauden rehellinen ja sympaattinenkin kuvaus,  jossa kansanedustajamuistelmille tyypilliseen tapaan kerrotaan anekdootteja eduskuntatyöstä, vaalitilaisuuksista ja valiokuntamatkoista.

Joulukuu 2016