Eduskunnassa käydään tänään lähetekeskustelu valtioneuvoston selonteosta, Agenda 2030 -nimellä tunnetusta kestävän kehityksen globaalista toimintaohjelmasta. Se on tervetullut ja tarpeellinen tilaisuus koko eduskunnalle paneutua maailman huolestuttavaan tilaan

Maailmalla on kaksi suurta eksistentiaalista haastetta. Molemmat ovat sellaisia, että ne asettavat koko ihmiskunnan olemassaolon vaakalaudalle. Joukkotuhoaseiden ja kestämättömän kehityksen luomia uhkia ei voi tarkastella vain välittömästä sotilaallisesta näkökulmasta eikä vain muutaman vuoden tai vaalikauden tähtäimellä.

Myös Suomen turvallisuuden suurimmat haasteet liittyvät maailmanlaajuiseen kestämättömään kehitykseen. Meillä voi parhaassakin tapauksessa olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa kaikki ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.

Tällaisessa maailmassa turvallisuuspolitiikka ei voi olla sisäänpäin käpertyvää varautumista, vaan sen tulee olla kriisien ja konfliktien ratkaisuun ja ennaltaehkäisyyn suuntautuvaa aktiivista vaikuttamista. Siksi esimerkiksi kehitysyhteistyön rajut leikkaukset ovat heikentämässä mahdollisuuksiamme harjoittaa tällaista vaikuttamista, jonka tarve on koko ajan vain lisääntynyt.

Elämme kasvavan ja jakamattoman keskinäisriippuvuuden maailmassa, jossa kestävyyttä ja turvallisuutta ei synny voimapolitiikalla, rajojen sulkemisyrityksillä ja vastakkainasetteluilla vaan ainoastaan mahdollisimman laajalla monenkeskisellä yhteistyöllä.

Me elämme valitettavan historiatonta aikaa. En tarkoita vuosilukujen tai hallitsijoiden ja muun sellaisen heikkoa tuntemusta, vaan kannan huolta siitä, että ihmisiltä puuttuu riittävän selkeä näkemys siitä mistä ja miten olemme tulleet sellaiseen maailmaan ja yhteiskuntaan, jossa nyt elämme. Ilman tätä historiallista perspektiiviä ei pysty ymmärtämään tätä päivää eikä kykene näkemään myöskään tulevaisuuteen eikä ottamaan sitä haltuunsa. Historiaa tuntemattomilla on myös suurempi riski joutua historian ja erilaisten historiallisten myyttien ja historian väärinkäytön vangeiksi.

Historiantutkimus ja -kirjoittaminen on parhaimmillaankin ollut ihmiskeskeistä, joko hallitsijoihin ja poikkeuksellisen näkyviin yksilöihin tai suuriin joukkoihin keskittyvää. Yleensä on liian vähälle huomiolle jäänyt luonnonympäristön kehitys ja ihmisten ja luonnon vuorovaikutus. Ekologinen historiankirjoitus on vasta nyt nousemassa keskiöön.

Teollisen vallankumouksen alettua on ihminen ottanut käyttöönsä yhä tehokkaampia tapoja ammentaa ympäristöstään luonnonvaroja ja muokata niitä mieleisikseen tuotteiksi. Näin tehdessämme olemme jättäneet ympäristöömme yhä kasvavan määrän jätteitä, päästöjä ja myrkkyjä. Tämän kehityksen kestämättömyydestä olemme vasta verrattain myöhään tulleet tietoisiksi, emmekä sen jälkeenkään ole kyenneet vielä lopettamaan sen enempää luonnon monimuotoisuuden kiihtyvää kuihduttamista kuin ihmisperäisen ilmastonmuutoksen etenemistä.

Ekologisen kestämättömyyden suurin ja nyt myös parhaiten tiedostettu ilmentymä on ilmastonmuutos. Toissavuonna aikaansaatu Pariisin sopimus on hyvä, mutta se ei täytäntöön pantunakaan – mikä on suuri kysymysmerkki jo ilman Trumpin presidentiksi valinnan tuomaa uutta epävarmuutta – riitä pysäyttämään ilmastonmuutosta tavoitteeksi otettuun maapallon keskilämpötilan kahden celsius-asteen nousuun.

Ilmastonmuutoksen kaikkia vaikutuksia ei vielä varmuudella osata arvioida. Se kuitenkin tiedetään, että ikävät seuraukset eivät rajoitu vain joillekin alueille vaan koskettavat koko maailmaa ja kaikkia ihmisiä.

Mannerjäätiköiden sulaminen on jo nostanut meriveden pintaa noin kymmenellä sentillä viimeksikuluneiden kahdenkymmen vuoden aikana ja saanut monet rannikkokaupungit tekemään suunnitelmia nousun jatkumisen varalle. Malediivien ja muiden pienten saarten mereen huuhtoutumista eivät varotoimet kuitenkaan estä ja pahimpien ennusteiden toteutuminen on ylivoimainen haaste jo maailman rikkaimmillekin rannikkovaltioille.

Myös ilmastonmuutoksen ja turvallisuuden yhteys ymmärretään paremmin. Aavikoituminen, kuivuuskaudet, tulvat, poikkeavien sääolojen ja hirmumyrskyjen lisääntyminen ja elinoloja heikentävät muutokset synnyttävät ilmastopakolaisia ja ylipäätään lisäävät painetta hallitsemattomiin muuttoliikkeisiin ja kiristävät kilpailua luonnonvaroista ja pääsystä puhtaan veden lähteille. On siten varauduttava siihen, että muuttoliikkeet jatkuvat vaikka jostain löytyisi sellainen taikasauva jolla käynnissä olevat sodat ja konfliktit saataisiin välittömästi loppumaan.

Kaikki nämä voivat jo nyt heijastua myös kasvavina sotilaallisina jännitteinä. Darfurin sotaa Sudanissa on kutsuttu nykyajan ensimmäiseksi ilmastosodaksi, kun aavikoitumisen leviämien on saattanut eri etniset ryhmät kamppailemaan olemassaolonsa edellytyksistä.

Luonnon monimuotuisuuden väheneminen uhkaa ekologista kestävyyttä vielä paljon salakavalammin. Se mistä tieteellä on varma käsitys on se, että lajikuolemien määrä on kasvanut dramaattisesti ainakin tuhatkertaiseksi siitä, mitä se olisi ilman ihmisen toimintojen vaikutusta. Näihin ihmisperäisiin syihin kuuluvat ilmastonmuutos, ympäristön muokkaaminen ihmisasutuksen levitessä, saasteet, luonnonkiertoa muokkaavat luonnonvarojen käyttötavat jne.

Sen sijaan siitä, millaisia seurauksia tästä biodiversiteetin köyhtymisestä on, on tieteellä jälleen vasta hyvin hataria käsityksiä. Luonnonkiertoon puututaan useimmiten näennäisen rationaalisin, mutta käytännössä vain hyvin lyhyen aikavälin taloudellisen hyödyn tarkasteluun nojaavin perustein. Samanlaisin perustein on harjoitettu ylimetsästämistä ja ylikalastamista, joka nopeasti johtaa kantojen köyhtymiseen. Kaikki tällainen luonnonvarojen säätelemätön käyttö heikentää elinmahdollisuuksia ja siten turvallisuutta  ja synnyttää myös kasvavassa määrin yhteisöjen ja valtioiden välisiä konflikteja.

Se että tunnemme ja tiedämme ekologisen kestävyyden haasteet ei vielä tarkoita sitä, että niihin myös kyettäisiin vastaamaan, tai että kaikki edes haluaisivat niihin vastata. Ja vaikka ekologisen kestävyyden saavuttaminen on siinä suhteessa tärkeintä, että ilman sitä ei ole elämisen mahdollisuuksia, ei sitä kuitenkaan ole mahdollista saavuttaa ilman, että pystymme myös toteuttamaan sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää kehitystä.

Taloudellinen kestävyys ei voi tarkoittaa unelmaa ikuisesti jatkuvasti talouskasvusta. Se ei kuitenkaan edellytä nollakasvua tai miinuskasvua tavoittelevaa degrowthia vaan sitä, että ihmisen tiedon lisääntymisen ja sen soveltamisen tuottamaa toimintojen tehostumista ei voi eikä tarvitse ulosmitata lisääntyvänä aineellisena luonnonvarojen kulutuksena. Tätä varten on vihdoinkin otettava käyttöön kestävämpiä ja todellisempia aidon hyvinvoinnin kasvun mittareita kuin bruttokansantuotteen lukujen seuraaminen.

Enemmän huolissaan täytyy olla sosiaalisesta kestävyydestä. Maailmassa tulot ja varallisuus keskittyvät niin, että yksi prosentti ihmisistä omistaa puolet kaikesta maailman varallisuudesta, ja vieläpä niin että Oxfamin viimeisimmän arvion mukaan maailman kahdeksan (8) rikkainta miestä omistaa yhdessä yhtä paljon varallisuutta kuin 3,7 miljardia ihmistä eli köyhin puolisko kaikista ihmisistä. Tällainen tilanne ei voi jatkua loputtomiin ilman että se johtaa sosiaalisten jännitteiden kasvuun ja niiden väkivaltaiseen purkautumiseen.

15.2. 2017

Aiheita joista kirjoittaa tänään on riittämiin, mutta jos uutisvirrasta haluaa poimia jotain myönteistä on aika ylivoimaisen tehtävän edessä.

Otetaan esimerkiksi Trumpin virkaanastujaispuhe. Netistä löytyi videopätkä valtakunnankansleriksi nousseen Hitlerin puheesta tammikuussa 1933. Yhtäläisyydet Trumpin puheen ja ilmaisun kanssa olivat pelottavia. Nyt meillä on supervalta, jonka johtaja on vielä arvaamattomampi kuin Venäjän, mikä tietää isoja riskejä maailman turvallisuudelle. Kyse ei ole vain ydinsodan välttämisestä. Yhtä vaarallista ihmiskunnan tulevaisuudelle on, jos Trump todella kykenee romuttamaan vieläkin heiveröiset yritykset ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.

Tässä voi vain toistaa sen miten tärkeätä olisi, että Eurooppa tässä maailmantilanteessa voisi ottaa roolin vakauttavana voimana ja myös tarttuisi kaikkiin niihin haasteisiin, joita globalisaatio on tuonut tullessaan. Valitettavasti ei ole merkkejä siitä, että Eurooppa kykenisi tai edes haluaisi vastata siihen kohdistuviin odotuksiin.

Ei ihme, että Trump avoimesti iloitsee siitä mahdollisuudesta, että EU:n heikentyminen jatkuisi. Surullista kyllä tämä näyttää olevan asia, jossa Trump ja Putin voivat löytää toisensa.

Euroopan heikkous johtuu osittain siitä, että Euroopassa on huolestuttavan paljon puolueita, jotka jakavat Trumpin sisäänpäin kääntyvän nationalistisen ja oikeistopopulistisen agendan. Kamppailu näitä vastaan edellyttää sekä selkeyttä että rohkeutta, mutta myös sen ymmärtämistä, että emme kykene puolustamaan globalisaation kiistämättömiä etuja ellemme myös puutu sen haittapuoliin. Tämä koskee ennen muuta sosiaalista kestämättömyyttä, joka kasvaa samaa tahtia kuin tulo- ja varallisuuserot. Oxfamin viimeisimmän laskelman mukaan omistaisivat kahdeksan (8) rikkainta ihmistä maailmassa yhtä paljon varallisuutta kuin maapallon väestön köyhempi puolisko eli 3,7 miljardia ihmistä.

Samankaltainen tarve ja kysyntä olisi myös vahvalle pohjoismaiselle panokselle globalisaationhallinnan tehostamiseksi, missä pohjoismaisen mallin menestys on yleisesti ihailtu esikuva. Ikävä kyllä näyttää myös Pohjola olevan heikkojen johtajien ja hallitusten raskauttama. Voi olla, että niiden haluttomuus pohjoismaisen mallin kansainväliseen markkinointiin johtuu siitä, että ne ovat itse niin kiinni hyvinvointiyhteiskunnan leikkauksissa.

Tämä koskee varsinkin Suomea, jossa meillä on kenties maan historian itseriittoisen hallitus. Tai kenties pitää mieluummin puhua itseriittoisista ministereistä ajatellen erityisesti ministeri Bernerin arroganttia tapaa valmistella pitkälle meneviä esityksiä konsultoimatta muiden hallituspuolueiden ja tuskin edes oman puoleensa kanssa, puhumattakaan siitä että niistä olisi puhuttu opposition ja erilaisten asianosaisten intressitahojen kanssa.

Lainsäädännön taso on heikentynyt jo edeltävienkin hallitusten aikana, mutta Sipilän hallitus on tässä kyennyt aivan ennennäkemättömiin suorituksiin. Se näkyy niin piittaamattomassa suhtautumisessa perustuslakiin, johon oikeuskanslerikin on joutunut reagoimaan, yhtä lailla kuin kaiken sellaisen laajemman valmistelun sivuuttamisena jossa asiantuntijat, asianosaiset ja jopa oppositiokin olisivat voineet esittää huomautuksia ja tehdä ehdotuksia. Sen sijaan hallitus on itsepintaisesti lukkiutunut omaan ideologiseen agendaansa, joka ei siedä kritiikkiä eikä edes itsekritiikkiä.

Laaja ja huolellinen valmistelu on tietenkin enemmän aikaa vievää, mutta sen tulokset ovat olleet kestäviä. Se on se tapa jolla suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu, mutta samanlainen huolellisuus ja varovaisuus ovat toki käyneet tarpeettomiksi, kun kyse on sen alasajosta.

Världen och Finland på dyster kurs

Det finns gott om ämnen att skriva om idag, men vill man försöka plocka något positivt från nyhetsflödet står man inför ett omöjligt uppdrag.

Ta Trumps installationstal t.ex. På nätet fann jag ett klipp med Hitlers tal i januari 1933. Likheterna med Trumps tal och talesätt var avskräckande. Nu har vi en supermakt vars ledare är mera oförutsebar än Rysslands och med en ökning av riskerna för den globala säkerheten som följd. Det är inte bara fråga om att undvika ett kärnvapenkrig. Lika farligt för mänsklighetens framtid är om Trump faktiskt lyckas med att ödelägga de ännu klena strävandena att stoppa klimatförändringen.

Här kan man bara upprepa hur viktigt det skulle vara att Europa i detta världsläge kunde ta rollen som en stabiliserande kraft som också tar itu med alla de utmaningar som globaliseringen har medfört. Tyvärr finns de inga tecken på att Europa skulle kunna eller ens vilja svara på behovet och efterfrågan för en sådan roll.

Inget under att Trump öppet gläder sig inför perspektiven att EU skulle ytterligare försvagas. Sorgligt nog tycks detta vara en av de punkter där Trump och Putin kan finna varandra.

Delvis beror Europas svaghet på det att det finns oroväckande många partier i Europa som delar Trumps inåtvänd nationalistisk och högerpopulistisk agenda. Att bekämpa dessa förutsätter båda klarhet och mod, men också det att vi förstår att vi inte kan försvara de oförnekbara fördelar som globaliseringen har medfört, om vi inte också tar itu med dess nackdelar. Det gäller först och främst den sociala ohållbarheten som ökar i takt med att inkomst- och förmögenhetsfördelningen blir hela tiden ojämnare. Enligt Oxfams senaste räkningar skulle världens åtta (8) rikaste människor tillsammans äga lika mycket som den fattigare hälften av världsbefolkningen, d.v.s. 3,7 miljarder människor.

Det finns också ett likadant behov och efterfråga för en stark nordisk insats i globaliseringshantering med den nordiska modellens framgångar som en allmänt beundrad referens. Tyvärr tycks också Norden vara belastad med svaga ledare och regeringar. Måhända är deras ovilja att internationellt marknadsföra den nordiska modellen beroende av de, att de är själv upptagna med en nerskärning av välfärdsamhället.

Detta gäller i synnerhet Finland, där vi har kanske den mest självbelåten regering i landets historia. Eller kanske bör man hellre tala om självbelåtna ministrar med tanke på särskilt minister Berners arrogant agerande med långtgående förslag som har utarbetats utan att konsultera med de andra regeringspartierna och knappast sitt eget heller, för att inte tala om oppositionen eller berörda intresseorganisationer.

Lagstiftningens kvalitet har lidit redan under flera föregående regeringar, men med regeringen Sipilä har detta fenomen nått överträffade dimensioner. Det gäller den likgiltigheten för grundlagen som har tvingat också justitiekanslern att reagera, likaså som sättet att förbigå all bredare förberedningsarbete där sakkunniga, intresseorganisationer och kanske t.o.m. oppositionen får komma med anmärkningar och förslag, i stället för att envist hålla till sin egen ideologidriven agenda där ingen kritik, inte ens självkritik, får förekomma.

Ett bred och omsorgsfullt förberedningsarbete är naturligtvis mera tidskrävande, men så har också resultaten varit hållbara. På det sätt har vi byggt det finska välfärdsamhället, men samma hänsyn och försiktighet är förstås onödiga då det gäller dess nedmontering.

(Kolumni Hufvudstadsbladetissa 25.1.2017)