Kabinettipolitiikan ylistys

Englanti ja Ranska olivat lopulta sitoutumustensa mukaisesti julistaneet Saksalle sodan sen hyökättyä Puolaan syyskuussa 1939. Länsirintamalla ei kuitenkaan sodittu vielä tosissaan ja sodan ensimmäiset kahdeksan kuukautta tunnetaan valesodan (” The Phoney war”, ranskaksi ”Drôle de guerre”) nimellä. Kaikki muuttui nopeasti, kun Hitler toukokuussa 1940 aloitti salamasodan länsirintamalla hyökäten Benelux-maihin kiertäen näin Ranskan Maginot-linjan.

Neville Chamberlainin myöntyvyyspolitiikkaa takapenkkiläisenä kritikoinut Winston Churchill oli palannut sodan alettua meriministerinä hallitukseen. Tätä oli edeltänyt parlamentin alahuoneen dramaattinen istunto, jossa labouria edustaneen Arthur Greenwoodin noustessa puhumaan Churchillin tukijana tunnettu konservatiivi Leo Amery oli huutanut: ”Speak for England, Arthur!”, jonka kaikki siinä tilanteessa ymmärsivät irtiotoksi Chamberlainista jonka ei enää katsottu toimivan uskottavana maansa puolestapuhujana.

Chamberlain kuitenkin jatkoi pääministerinä toukokuuhun 1940, jolloin Benelux-maiden vastarinnan luhistuessa ja Ranskan armeijan perääntyessä brittien iso armeija uhkasi jäädä Belgiaan ja Ranskaan saarroksiin Kanaalin rannalle. Tämä on yksi Britannian historian synkimmistä ja vaikeimmista hetkistä ja oli ilmeistä, että Chamberlain ei enää kyennyt johtamaan kansakuntaa. Labouria pyydettiin nyt mukaan sodanaikaiseen kokoomushallitukseen, mutta se kieltäytyi osallistumasta Chamberlainin johtamaan hallitukseen. Vaihtoehtoja uudeksi pääministeriksi oli kaksi, Chamberlainin myöntyvyyslinjalla ryvettynyt ulkoministeri Lordi Halifax tai Churchill. Halifax ymmärsi kieltäytyä, yhtenä syynä se, ettei hallitusta enää voisi johtaa ylähuoneesta, mutta jatkoi ulkoministerinä Churchillin hallituksessa, kuten myös Chamberlain alahuoneen johtajana ja konservatiivipuolueen puheenjohtajana.

Brittien oli otettava kantaa kysymykseen jatkaako taistelua, vaikka Ranskan vastarinnan luhistuminen näytti ilmeiseltä ja se joutuisi alistumaan Saksan sanelemiin ehtoihin, vai tulisiko sen tarttua mahdollisuuteen hakea rauhanehtoja pyytämällä silloin vielä sodasta erillään pysyttäytynyttä Mussolinia välittäjäksi. Asiasta käytiin intensiivisiä keskusteluja Churchillin hallituksen sotakabinetissa. Lopulta rauhanehtojen selvittämistä kannattanut Halifax jäi yksin, saamatta enää tukea Chamberlainiltakaan. Myös koko hallitus oli lopulta lähes yksimielisesti sodan jatkamisen kannalla.

Nämä dramaattiset keskustelut olivat pitkään tarkoin varjeltu salaisuus, ei siksi että ne olisivat kertoneet Churchillin horjuneen, vaan siksi että haluttiin pitää kiinni virallisesta totuudesta, jonka mukaan rauhanneuvotteluista olisi edes ollut jotain puhetta. Nyt ne ovat olleet jo pitkään julkisia ja niitä on analysoitu jo monen muun kirjoittajan toimesta ennen David Owenia.

Itsekin James Callaghanin työväenpuolueen hallituksessa 70-luvulla ulkoministerinä toimineen ja sitten neljän koplan kanssa uuden sosiaalidemokraattisen puolueen perustajiin kuulunut Owen ei ole historioitsija eikä tämä kirja tässä suhteessa tuo uutta tietoa tai esitä uutta analyysia. Kirjan varsinainen tarkoitus näyttää olevan ylistää Churchillin esimerkillistä sitoutumista kollektiiviseen kabinettipäätöksentekoon, joka mahdollisti Halifaxille ja muille halukkaille esittää perustellut näkemyksensä vaihtoehtoiseksi menettelytavaksi, ja asettaa sen vastakohdaksi Tony Blairin itsevaltaisen menettelyn, jolla hän vei maansa Bushin liittolaisena katastrofaaliseen ja laittomasti aloitettuun toiseen Irakin sotaan.

Näiden kahden tapauksen väliin mahtuu Anthony Edenin Ranskan ja Israelin kanssa aloittama sota Suezin kanavan takaisin valtaamiseksi Egyptiltä, joka myös Owenin mielestä kuuluu Englannin häpeällisimpiin vaiheisiin, ja jossa siinäkin huumeiden vaikutuksen alla toiminut Eden sivuutti kollektiivisen päätöksenteon.

Tammikuu 2018

Sotaherrojen historiaa viikinkiajoilta

Viikinkien historia on kiehtova aihe myös meille suomalaisille, vaikka emme ole oikein ratkaisseet haluammeko esiintyä viikinkeinä vai heidän uhreinaan. Tästä viikinkiaikaa enemmän uhrien kuin viikinkiyhteisöjen näkökulmasta tarkastelevasta kirjasta ei vastausta tähän eikä moneen muuhunkaan kysymykseen kuitenkaan löydy.

Korostetun brittiläisestä näkökulmasta kertoo sekin, että kirja alkaa kuvauksella ensimmäisestä tiedossa olevasta viikinkien ryöstöretkestä Lindisfarnen luostariin Pohjois-Englannissa vuonna 793. Kaikkiaan kirjan sivuista enin osa on annettu kuvaukselle viikinkien osuudesta brittien saarten valtataisteluihin niiden noin kolmen vuosisadan aikana, jolloin he niihin olivat osallisia.

Viittauksella valtataisteluihin tarkoitan, että kirja on lähes uuvuttava listaus erilaisista kuninkaista, hallitsijoista ja sotaherroista ja heidän käymistään verisistä taisteluista. Siitä mitä taistelujen lomassa tehtiin ei ole paljoa kerrottavaa. Tämä koskee niin brittein saaria, muita viikinkiretkien kohteita kuin itse alkuperäisten Norjan, Ruotsin ja Tanskan viikinkiyhteisöjen ohueksi jäävää kuvausta. Tällainen sotaherrojen historia jättää täysin varjoon ne yhteiskunnalliset olot ja elämäntavat, joiden vallitessa vallasta kamppailtiin. Sellaistakin tietoa kuin sitä, kuinka suurista yhteisöistä kulloinkin oli kyse, jää kaipaamaan.

On totta, ettei tuhannen vuoden takaista historiaa voi lähteiden niukkuuden ja epäluotettavuuden vuoksi tutkia samalla tavoin kuin myöhempien aikojen. Se mitä viikingeistä tiedämme perustuu pääosin erilaisiin saagoihin, jotka ovat useimmiten sangen väritettyjä valtataistelukuvauksia, sekä muihin kertomuksiin ja arkeologisiin löytöihin. Parker käyttää jälkimmäisiä lähinnä paikallistamaan ja ajoittamaan viikinkien vaikutuspiiriä, ei kertomaan siitä millaista elämä viikinkiyhteisöissä oli.

Tammikuu 2018

Sota vanhassa ja uudessa maailmanjärjestyksessä

Kansainvälisistä sopimuksista aikoinaan juhlituin, mutta sittemmin enemmän naurun ja säälin kohteeksi joutunut, on yli kuudenkymmen valtion edustajien vuonna 1928 allekirjoittama USA:n ja Ranskan silloisten ulkoministereiden mukaan nimetty Kellogg-Briand-sopimus. Lyhyen sopimuksen sisältö oli hyvin yksinkertainen: sodankäynti oli vastedes kielletty politiikan välineenä.

Ottaen huomioon miten paljon sotia sen jälkeen maailmassa on käyty alkaen jo 1931 käynnistyneestä Japanin hyökkäyksestä Kiinaan, toisesta maailmansodasta puhumattakaan, näyttää Kellogg-Briandin sopimus päällisin puolin täysin epäonnistuneelta ja kenties jopa varoittavalta esimerkiltä rauhanidealismin turhuudesta. Yalen yliopiston oikeustieteen professorit Oona Hathaway ja Scott Shapiro eivät tätä käsitystä jaa. He päinvastoin haluavat osoittaa, että vuodesta 1928 tuli sopimuksen ansiosta käänteentekevä raja, joka jakaa maailmanhistorian vanhan ja uuden kansainvälisen järjestyksen aikakausiin.

Vanhan kansainvälisen järjestyksen tärkeimmäksi ja vaikutusvaltaisimmaksi rakentajaksi he nimeävät hollantilaisen Hugo Grotiuksen. Useimmat hänestä kuulleet pitävät häntä oikeusfilosofina, joka loi kansainvälisen oikeuden perusteet luonnonoikeuden pohjalle, kuten suomenkielinen wikipedia-artikkeli hänet esittelee. Artikkeli ei lainkaan viittaa siihen, mikä Hathawayn ja Shapiron mielestä tekee Grotiuksesta nimenmaan vanhan kansainvälisen järjestyksen vaikutusvaltaisimman edustajan. Tällä he tarkoittavat sitä, että Grotiuksen oikeusjärjestelmässä ei sodankäyntiä sinänsä pidetty rikollisena vaan hyväksyttävänä politiikan välineenä, jonka käytön seuraukset – valloitukset ja haltuunotot jne. – olivat sellaisenaan hyväksyttäviä, ts. menestyksekäs voimakäyttö loi uuden oikeudellisen tilan, jota kaikkien oli kunnioitettava.

Tähän tulokseen päätyäkseen Grotiuksen oli häivytettävä ero oikeutettujen ja epäoikeutettujen sotien välillä. Se ei tietenkään poistanut hallitsijoiden tarvetta perustella sotaan ryhtymistä ylevin oikeutuksen antavin perustein ja vastauksena toisen puolen erilaisiin epäoikeutettuihin toimiin, mutta jos toinen ei ollut valmis ryhtymään toisen vaatimiin korjaustoimiin, sota oli hyväksyttävä tapa ratkaista asia.

Vanhaan kansainväliseen järjestykseen sisältyi myös tiukka puolueettomuusvaatimus sotaan osallistumattomille maille, joiden tuli kohdella sodan osapuolia täsmälleen samalla tavalla. Mitkään sanktiot eivät siis olleet luvallisia, vaikka itse sotaan liittyminen ei kiellettyä ollutkaan.

Hathaway ja Shapiro käyvät läpi sitä miten kansainvälistä järjestystä kehitettiin ja tulkittiin sen perusperiaatetta kyseenalaistamatta. Sitä ei tehty maailmansodan jälkeen perustetun Kansainliiton peruskirjassakaan, sillä se ei kieltänyt sotaan ryhtymistä kunhan peruskirjan säädöksiä välitysyrityksistä oli ensin noudatettu.

Mielenkiintoista onkin, että osin samat vaikuttajat ja poliittiset suuntaukset, jotka kaatoivat Yhdysvalloissa maan liittymiseen Kansainliittoon, olivat käynnistämässä Kellogg-Briandin sopimukseen johtanutta prosessia.

Sopimuksen voimaantulo ei tietenkään heti muuttanut maailmaa, mutta jo Japanin vuonna 1931 aloittamaan sotaan Kiinaa vastaan jouduttiin reagoimaan hahmottumassa olevan uuden kansainvälisen järjestyksen hengessä. Kellogg-Briand sopimuksen allekirjoittaneelle Japanille tuli yllätyksenä, että Kansainliitto ei vain katsonut sen syyllistyneen sopimuksen rikkomukseen, vaan myös pohjusti Japaniin kohdistettavia sanktioita. Ne eivät Japanin suunnitelmia lopettaneet, vaan kenties niitä paremminkin kiihdyttivät. Symbolisesti merkittävimmäksi reaktioksi jäi kansainvälisen yhteisön kieltäytyminen laajalla rintamalla tunnustamasta Japanin Mantsuriaan perustamaa nukkevaltiota Mantsukuoa.

Kellogg-Briand ei estänyt toista maailmansotaa, mutta se vaikutti jo oleellisesti siihen miten sodan aikana hahmotellun ja sen jälkeen Kansainliiton korvanneen Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirja kirjoitettiin ja miten sitä lähdettiin soveltamaan. Se näkyi myös siinä, miten Saksan, Japanin ja muiden maiden sotasyyllisiä käsiteltiin sekä sotarikoksiin että sodan aloittamiseen syyllisinä.

Hathaway ja Shapiro käyvät kirjan jälkimmäisessä osassa läpi erittäin laajan aineiston sodista osoittaakseen, miten sotien määrä ja luonne ja niihin suhtautuminen ovat uuden maailmanjärjestyksen oloissa muuttuneet. He toki toteavat, miten myös muut seikat – ydinaseiden olemassaolo, kaupankäynnin ja taloudellisen keskinäisriippuvuuden kasvu ja merkantilistisen ajattelun ehtyminen – ovat tähän vaikuttaneet, mutta pitävät kiinni siitä, että kansainvälisen oikeuden Kellogg-Briand sopimuksen myötä tapahtunut muutos on jopa keskeisin tekijä.

Tätä muutosta kuvatessaan Hathaway ja Shapiro käyvät läpi kansainvälistä kehitystä hyvin samanlaisessa hengessä ja samankaltaiseen todisteluun nojaten kuin olen itse pitkään monissa puheissa ja kirjoituksissani pyrkinyt tekemään, kun olen analysoinut maailmassa vallitsevaa ”kahta todellisuutta” ja voimapolitiikan tuomien etujen heikkenemistä. Kuvaamani todellisuudet – vanha voima- ja reaalipolitiikan maailma ja uusi keskinäisen riippuvuuden vuoksi yhteen kasvava maailma – ovat lähes tulkoon yksi yhteen sitä, mitä Hathaway ja Shapiro tarkoittavat kirjoittaessaan vanhasta ja uudesta maailmanjärjestyksestä.

Ero on lähinnä siinä, etten ole huomannut enkä osannut antaa kansainvälisen oikeuden kehitykselle ratkaisevana muutoksentekijänä samaa merkitystä kuin Hathaway ja Shapiro. Edelleenkin olen sitä mieltä, etteivät kansainvälistä oikeutta muuttavat sopimukset synny vain aatteiden voimasta vaan myös yhtä lailla vastauksina kaikkiin muihin reaalimaailman muutoksin, jotka niiden uudistamista edellyttävät.

On kuitenkin ilman muuta virhe aliarvioida ja vähätellä sopimusten ja niihin kirjattujen periaatteiden merkitystä. Siksi pidän tärkeänä myös uutta ydinaseiden täyskieltosopimusta, vaikka sen voimaantulo ei välittömästi vielä ainuttakaan ydinasetta hävittäisi.

Joulukuu 2017