Etusivu Marja-Helena Rajala
23.4.2018

Anders Lidén, Diplomati och Uppriktiga Samtal i FN, Mellanöstern, Afrika och Finland. Carlsson, 416 s., Falun 2017

Diplomaattimuistelmia Ruotsista

Anders Lidén päätti pitkän uransa Ruotsin ulkoasiainhallinnon terävämmän pään edustajana suurlähettiläänä Helsingissä 2012-2016. Sitä ennen hän oli toiminut mm. Ruotsin YK-edustuston kakkosmiehenä, suurlähettiläänä Israelissa, UD:n poliittisen osaston johtajana Tukholmassa, Ruotsin YK-edustuston päällikkönä sekä suurlähettiläänä Zimbabwessa. Jo näiden kirjan otsikossa esiintyvien alueiden lisäksi hänellä on kokemusta myös EU:sta ja nimenomaan siitä, miltä yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan hoito näytti New Yorkissa ja Afrikassa.

Lidénin kirja on asiakeskeinen eikä niin monen diplomaattimuistelijan tavoin keskity eksoottisiin matkakuvauksiin, kirjoittajansa erinomaisuuden ja osaamisen korostamiseen ja/tai koettujen vääryyksien oikaisemiseen. Minua se puhutteli ennen kaikkea siksi, että siinä käsiteltiin niin monia sellaisia tapahtumia ja henkilöitä, joiden kanssa itsekin olen ollut tekemisissä.

Lidén valaisee mielenkiintoisella tavalla niin YK:ssa kuin Ruotsin ulkoministeriössä ja politiikassa vallinneita henkilöihin ja asioihin liittyviä jännitteitä ja erilaisia painotuksia. Hän tekee sen kuitenkin sen verran korrektilla ja sensaatioita välttelevällä tavalla, että kaikki eivät kenties niitä edes huomaa. Lidénillä on oikeistolainen kotitausta, mutta opiskeluaikanaan hän 60-luvulla otti kotiperintöönsä etäisyyttä ja  päätyi johonkin liberaalien ja sosialidemokraattien välimaastoon.

Lidén ei ruotsalaisista maanmiehistään ja -naisistaan sano kenestäkään todella pahasti ja kielteisiä arvioita hän pehmentää kirjoittamalla myös jotain positiivista. Kun tuntee suuren osan hänen käsittelemistään ruotsalaisista niin tunnistan hyvin esim. Carl Bildtin, Jan Eliassonin, Anna Lindhin, Stefan Löfvenin tai Göran Perssonin hänen kuvauksistaan. Astetta suoremmin hän käsittelee joitakin ei-ruotsalaisia, kuten niitä viittä YK:n pääsihteeriä joiden kanssa hän on ollut tekemisissä (ja johon joukkoon Eliassonilla oli suuri toive päästä).

Lähettilästehtävät Israelissa ja Zimbabwessa olivat sellaisia joihin Lidén itse halusi. Edellisen osalta se perustui tiettyyn perussympatiaan juutalaisvaltiota kohtaan, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut kritiikittömyyttä Israelin toimia kohtaan tai palestiinalaisten vierastamista, vaikka Lidén usein edusti lähtökohtaisesti ymmärtävämpää linjaa kuin Tukholman pääkaupunkiohjeet. Zimbabwen kokemus taas antaa Lidénille aihetta monenlaiseen Mugabenaikaisen väkivaltaisen poliittiseen kulttuurin ja korruption arvosteluun, joka koski myös oppositiota. Hän myös turhautui brittien kovaan linjaan jota Lidén piti kontraproduktiivisena ja EU:n vaikutusvaltaa heikentävänä.

Lidénin havainnot Suomesta ja Suomen politiikasta ovat kohteliaita ja Suomen ja Ruotsin yhteistyötä ja yhteisiä intressejä korostavia. Hyödyllistä on myös lukea miten Lidén kirjoittaa Suomen Venäjän suhteista. Siinä sekoittuu se miten Suomea tulee ymmärtää vaikeassa asemassaan ja historiassaan, samalla kun on tietenkin selvää, ettei se miten Suomi toimii voi tulla kyseeseen ruotsalaisille. Tällaisena teksti kertoo vähintään yhtä paljon Ruotsin kuin Suomen asenneilmastosta.

Näinä tiedustelulakien käsittelyaikoina kiinnittyi  huomioni myös sellaiseen mielenkiintoiseen tietoon, että Ruotsilla oli jo 2000-luvun alussa käytössään teknologia, jolla se olisi voinut salakuunnella esim. Javier Solanan ja muiden Brysselin johtajien puheluja. Lidénin mukaan ainakaan ulkoministeriö ei sen käyttöä kuitenkaan puoltanut.

Huhtikuu 2018

19.4.2018

Paul Lever, Berlin Rules. Europe and the German Way, Taurid, 276 s., Croydon 2018

Saksalaista Eurooppaa ei tarvitse pelätä

Ensi vuonna 75 vuotta täyttävällä Paul Leverillä on pitkä ja menestyksekäs ura brittidiplomaattina ja tiedustelijana. Hän aloitti sen yli 50 vuotta sitten Helsingissä ja on säilyttänyt silloin hankkimansa suomen kielen taidon. 90-luvulla hän toimi ensin brittien ETYJ-edustuston suurlähettiläänä, ulkoministeriön alivaltiosihteerinä, kabinetin alaisen brittiedustelun eri haaroja ohjanneen tiedustelukomitean puheenjohtajana ja lopulta kuusi vuotta maansa Berliinin suurlähettiläänä vuoteen 2003.

Berlin Rules ei ole tutkimus eikä diplomaatin muistelmateos vaan ennen kaikkea brittilukijoille – varmaan lähinnä Brexitin vastustajille, joihin Leverkin kuuluu – tarkoitettu opas sodanjälkeisen ja nykyisen Saksan Eurooppapolitiikan ymmärtämiseen. Lever käy läpi maailmansodan raunioista nousseen liittotasavallan historian ja sen, miten se on halunnut jättää menneisyydenhallinnan nimissä vaikean historiansa taakseen. Seurauksena on, että maa ei ole ottanut etäisyyttä ainoastaan Natsi-kauteensa vaan paljolti kaikkeen muuhunkin sitä edeltäneeseen historiaansa. Hän jopa käyttää vertailukohteena Aki Kaurismäen elokuvaa Mies vailla menneisyyttä, jonka päähenkilön tavoin myös Saksan on täytynyt rakentaa kokonaan uusi identiteetti itselleen alkaakseen elämänsä uudelleen.

Tähän nyky-Saksan identiteettiin kuuluu olennaisena osana sitoutuminen Euroopan ”alati syvenevään liittoon”. Saksalaiset ovat federalismistaan ylpeitä eivätkä vierasta sen toteuttamista eurooppalaisella tasolla. Lever valaisee mielenkiintoisesti sitä, kuinka liittovaltiorakenne Saksassa toimii ja kiinnittää huomiota siihen, että jokseenkin harvassa ovat Saksassa olleet ne puoluejohtajat ja keskeiset ministerit, jotka eivät olisi pohjustaneet uraansa keskeisissä osavaltiotehtävissä ja miten vain vähemmistö ministereistä yleensä tulee liittopäiville valittujen joukosta.

Saksalaiset ovat varsinkin johtavien poliitikkojen puheissa Eurooppaan ja sen yhdentymisen syventämiseen vahvasti sitoutuneita aina yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja yhteisen armeijan luomista sekä veroharmonisointia myöten. Lever kuitenkin osoittaa, että on näiden ylevien puheiden takaa löytyy yleensä hyvin vähän konkretiaa. Oikeastaan konkreettisimmaksi Saksan Eurooppapolitiikan linjaukseksi on jäänyt yhteisvastuun kieltäminen, jota ilman mikään todellinen liittovaltio ei kuitenkaan toimi.

Siihen kuinka pitkälle Saksa todellisuudessa olisi valmis luopumaan suvereniteetistaan on siten toistaiseksi jäänyt näkemättä. Testaustilaisuuttakaan ei varmaan tule muuta kuin silloin, kun Saksa voi olla täysin varma siitä että suunnitelmat toteutuvat juuri Saksan saneleman mallin mukaisesti, kuten yhteisvaluutta euroa luotaessa. Lever lopettaakin kirjansa siihen, että saksalaisten hallitsema Eurooppa tulee olemaan pettymys kaikille niille brittiläisille euroskeptikoille, jotka maalattuaan pitkään uhkakuvaa eurooppalaisesta supervaltiosta eivät koskaan pääsekään ilkkumaan, että ”mitäs me sanoimme” .

Huhtikuu 2018

2.4.2018

Aleksi Mainio, Erkon kylmä sota. Helsingin Sanomat Moskovan varjossa, Siltala, 520 s. Juva ? 2018; Juho Ovaska, Mauno Koiviston idänkortti. Sotamiehestä presidentiksi, Otava, 335 s., ei painopaikkaa 2015

 

Itä, Länsi, UKK ja Erkot

Vaikka Helsingin Sanomia julkaiseva Sanoma Oy on edelleenkin vahvasti erkkolainen – vuonna 2012 kuollut Aatos Erkko testamenttasi melkein 24 prosentin omistusosuutensa Jane ja Aatos Erkon säätiölle ja kaksi Erkon sukulaista omistaa lisäksi lähes 14 prosenttia yhtiöstä – on mediayhtiö kuitenkin viime vuosina reippaasti häivyttänyt erkkolaisuuttaan, mitä sillä nyt sitten halutaankaan ymmärtää.

Yksi ilmentymä tästä on se, että aikoinaan Suomen Pankin arkiston kanssa sulkeutuneisuudessa kilpaillut nykyisen Päivälehden arkiston Erkko-kokoelma lienee nykyisin avoin tutkijoille. Ainakin Suomen ja Venäjän poliittiseen historiaan erikoistunut Aleksi Mainio on saanut käyttää arkistoa ilmeisen rajoituksetta. Kun hän kiittää esipuheessa myös Helsingin Sanomien säätiötä moninaisesta tuesta, synnyttää se epäilyn jonkinlaisesta tilaustyöstä.

Tällainen epäily on aiheeton. Mainion kirja käsittelee täysin avoimesti ja paljastavasti – kuitenkin historiantutkijan eikä iltapäivälehden otteella – sekä Eljas Erkon että hänen perijänsä Aatos Erkon toimia heidän hallitsemansa sanomalehtiyhtiön johdossa.

Kaksi teemaa nousee yli muiden: molempien Erkkojen suhde Neuvostoliittoon sekä Urho Kekkoseen. Eljas Erkko oli aina lännen mies, mikä sai osin alkunsa siitä miten hän seurasi isäänsä Eero Erkkoa sortovuosina maanpakoon Yhdysvaltoihin. Suomessa Eljas sai Helsingin Sanomat sekä omistuksellisesti että toimituksellisesti 30-luvun alussa haltuunsa ja teki siitä edistyspuolueesta itsenäisen vaikuttajan. Kun hänestä 1938 tuli ulkoministeri, halusi hän johtaa ulkopolitiikkaa samalla itsevaltiaalla tavalla kuin lehti-imperiumiaan. Seurauksena oli talvisota, joka kenties vähän epäoikeudenmukaisesti on Paasikiven mukaan jäänyt muistoihin ”Erkon sotana”.

Talvisodan alettua Erkko lähti nopeasti Ruotsiin, jonne hänestä tehtiin Suomen lähettiläs. Kun jatkosota syyskuussa päättyi, lähti Erkko jälleen Ruotsiin perheensä kanssa, mitä Mainio ei epäröi kutsua pakomatkaksi. Kuukautta myöhemmin hän palasi Suomeen, jossa hänen ja lehden oli sopeuduttava uuteen tilanteeseen, joka edellytti Paasikiven johtoaseman ja tämän neuvotteleman YYA-sopimuksen hyväksymistä pitkin hampain.

Paasikiven seuraajana presidentiksi nousseen Kekkosen ja Erkon suhde oli vieläkin antagonistisempi. HS saattoi olla kova UKK-kritiikissään ja sortua lapsellisuuksiinkin, kuten pitkään kauteen,  jolloin lehdessä ei julkaistu yhtään kuvaa presidentistä. Erkon ja Kekkosen jatkuneisiin kahdenkeskisiin tapaamisiin ei liittynyt mitään inhimillistä lämpöä eikä poliittista yhteistyötä, vaan sen perustui molemminpuoliseen realiteettien tunnustamiseen media- ja valtiollisen vallan suhteessa.

Vuonna 1965 kuollut Eljas Erkko teki pojastaan väkisin perijänsä lehtikuninkaana, mihin rooliin kompleksinen Aatos ei koskaan halunnut ja vain velvollisuudentunnosta sopeutui. Eljaksen aikana alkanut Helsingin Sanomien nousu ylivertaiseen asemaan Suomen printtimediakentässä jatkui myös Aatoksen aikana.

Aatos Erkko normalisoi lehtensä suhteet Kekkoseen 70-luvun alussa ilmoittautumalla Kekkosen tukijoukkoihin, mikä näkyi sitten Erkon määräämänä lehden tukena UKK:n poikkeuslaille v. 1974 ja tämän viimeiselle ehdokkuudelle v. 1978. Aatos oli isänsä tavoin lännen mies ja hoiti monella tavoin sekä yhtiön että Suomen USA-suhteita, mutta hän näki Kekkosen tukemisen välttämättömäksi Suomen idänsuhteiden kannalta.

Kun Kekkosen valtakausi lähestyi loppuaan päätyi Aatos Erkko omituisimpaan linjaukseensa. Hän oli valmis tukemaan Ahti Karjalaisen valintaa presidentiksi siksi, että kiristyneessä kansainvälisessä tilanteessa oli parasta tehdä niin kuin erityisen aktiivisesti Kremlin sanansaattajana toiminut Viktor Vladimirov halusi. Tätä linjausta HS:n toimituksen oli päätoimittajia myöten mahdoton nielaista ja lopputulos oli, että lehti joutui tasapainoilemaan ja esiintymään kantaa ottamattomana, vaikka toimitus selvästi oli Koiviston valinnan kannalla. Kun Koiviston valinta varmistui, antoi Erkko päätoimittaja Heikki Tikkasen kuulla kunniansa suomalaisten tehtyä kohtalokkaan virheen, jonka seurauksena olisi edessä siperialainen koirakoulu.

Mitään sellaista ei seurannut. Toisen tuoreen, samoja tapahtumia ja Mauno Koiviston idänsuhteita käsittelevän Juha Ovaskan kirjan mukaan siksi, että vaikka Karjalainen olisikin ollut Kremlin ykkössuosikki, niin Moskovassa ja Tehtaankadulla oli hyvissä ajoin otettu huomioon se mahdollisuus, että kansansuosikki valittaisiin. Tätä olivat niin matalaa profiilia idänsuhteissaan pitänyt Koivisto kuin NKP:kin jo pitkään pohjustaneet.

Siinä missä Vladimirov Mainion kuvauksen mukaan hyvin yksiselitteisesti ja kovin ottein olisi toiminut Karjalaisen hyväksi, esittää Ovaska narratiivin,  jossa NKP jo hyvissä ajoin ei ollut vain varautunut Koiviston valintaan, vaan piti sitä myös Neuvostoliiton intressien kannalta ihan riittävän turvallisena tuloksena.

Ovaska on tietoinen erilaisista tulkinnoista ja selittää niiden ristiriitaa niin, että toisenlainen näkemys perustuu aikalaispuheisiin, joissa ”taustalla vaikuttaneet poliittiset juorut, erilaiset huhut ja poliittisten kilpailijoiden esittämät väitteet” Koiviston surkeista idänsuhteista olivat esim. Aarno Laitisen edustaman tulkinnan lähteitä. Voi silloin ajatella, että Helsingin Sanomia tutkinut Mainio on joutunut tällaisen tulkinnan vaikutuspiiriin.

Molemmat kirjat ovat vankkaan lähdeaineistoon ja tutkimusotteeseen perustuvia töitä. Mainio on  sujuvampi ja vakuuttavampi kirjoittaja kuin Ovaska, joka olisi saattanut hyötyä enemmästä perehtymisestä Loka-Laitisen raadollisempaan politiikkakuvaan.

Mainion kirja käsittelee tietenkin Helsingin Sanomia, sen journalismia ja toimituksen sisäisiä virtauksia paljon laajemmin kuin vain yllämainittuihin asioihin liittyen. Esimerkiksi toimituksen kontakteista niin idän kuin lännen tiedustelupiireihin hänellä on myös uutta kerrottavaa. Aivan tähän päivään ei Mainion kirja ulotu vaan päättyy suurinpiirtein Suomen EU-jäsenyyden toteutumiseen, mitä Aatos Erkko piti onnellisena loppuna Suomen kolmannelle itsenäisyystaistelulle.

Huhtikuu 2018

30.3.2018

Novichok-isku ja lännen reaktiot

Heti alkuun on todettava, että en pidä Suomen päätöstä karkottaa yksi venäläisdiplomaatti Suomesta sellaisena asiana, että sen puolin ja toisin tarvitsisi vaikuttaa siihen, miten Suomen ja Venäjän keskustelua ja suhteita jatkossakin asiallisesti hoidetaan. Voi myös olla, että päätös olla yhtymättä EU-maiden enemmistön poliittiseen reaktioon olisi ollut Suomelle isompi asia.

Presidentti Niinistön on aivan oikein korostanut miten vuoropuhelun jatkaminen Venäjän kanssa on nyt entistäkin tärkeämpää ja miten voimia tulee keskittää siihen, että ”repeävä kuilu lännen ja Venäjän välillä alkaisi asettua toiseen asentoon”.

Suomen menettely ei asiakokonaisuudessa ole mikään iso kysymys. Pääasia on tietenkin hermomyrkyllä toteutettu murhayritys Salisburyssä ja miten siihen on reagoitu. Jokainen murhayritys on vakava rikos, ja tässä tapauksessa sen vakavuutta lisää se, että välineenä on käytetty hypervaarallista kansainvälisten sopimusten kieltämää kemiallista asetta, jonka käyttö saattaa vaaraan potentiaalisesti erittäin suuren määrän täysin sivullisiakin ihmisiä.

Myös minä pidän todennäköisenä, että iskun takana oli tavalla tai toisella venäläistaho. Tällaista epäilyä vahvistaa tieto siitä, millä tavoin Venäjä on ollut syyllinen vakaviin kansainvälisen oikeuden rikkomuksiin. Mutta todennäköisyys ei vielä ole sama kuin varma tieto eikä todisteita kenenkään syyllisyydestä ole vielä esitetty. Luottamus siihen, että tiedusteluelimillä ”täytyy” olla sellaista tietoa jota ei julkisuuteen voi esittää, on vaarallisen naiivi. Lähivuosiltakin on näyttöjä siitä, miten myös läntiset tiedustelupalvelut ovat vääriin tietoihin nojaten johtaneet harhaan omia poliittisia johtajiaan.

Tämä ei tarkoita, että epäilisin tätä nytkin, mutta vahvistaa sen miksi pitävät todisteet ovat tärkeitä. Niiden puutteessa somessa jää kukkimaan erilaisia salaliittoteorioita, joista jotkut ovat täysin mielikuvituksellisia ja loputkin jäävät paljon epäuskottavammiksi kuin arvio Venäjän osallisuudesta. Oikeusvaltioperiaatteista kiinnipitäminen vakavissakin rikoksissa kuuluu Euroopan unionin perusperiaatteisiin eikä niistä poliittisista syistä saa tinkiä tavalla, joka lähentäisi meitä esim. tapaan, jolla Venäjä tai Kiina käyttävät oikeuslaitostaan poliittisen vallan välikappaleena.

Rikoksiin on reagoitava silloinkin, kun oikeudelliset näytöt eivät aina riitä. Paljon johtopäätöksiä voi tehdä myös epäillyn käyttäytymisestä ja valmiudesta osallistua rikoksen selvittämiseen. Tämän mahdollisuuden britit kuitenkin tärvelivät, kun lähtivät valmiine tuomioineen ja keskiyöhön päättyvine ultimaatumeineen vaatimaan Venäjältä vastauksia.

Tämä on antanut Putinin Venäjälle mahdollisuuden uhriintua ja kääntää epäilyt länttä vastaan. Se ei suinkaan ole minun mielestäni uskottavaa, mutta monille Putinin kannattajille se käy täydestä. Turha antaa tällaista propaganda-asetta Venäjälle, kun asiallisempi lähestymistapa olisi joko johtanut yhteistyöhön tai siihen että Venäjään kohdistetut epäilyt olisivat paljon vankemmalla pohjalla.

Siinä, että Suomi ilmoittautuu kuuluvansa länteen, ei ole mitään epäilyttävää. Tosin vierastan demokratian, ihmisoikeuksien kunnioittamisen, sananvapauden ja oikeusvaltioperiaatteen korostamista ns. läntisinä arvoina, koska ne ovat mielestäni universaaleja arvoja, kuten YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa jo 70 vuotta sitten kirjattiin. Mutta juuri länsimaana on Suomen tärkeä pitää kiinni näistä arvoista ja olla aktiivisesti vaatimassa niiden kunnioittamista silloin, kun meitä vaaditaan solidarisoitumaan lännen kanssa.

Se että selvä enemmistö EU-maista on osallistunut karkotusprosessiin on vielä varsin puutteellinen osoitus EU-solidaarisuudesta, sillä päätökset syntyivät täysin EU:n päätöksentekorakenteet sivuuttaen muutaman suuren jäsenmaan vedätyksellä. Pienille jäsenmaille jäi vain valinta liittyäkö mukaan vai ei. Pidän Suomen kaltaisen maan kannalta erittäin tärkeänä sitä, että EU:n yhteiset linjaukset ja toimet tehdään niin, että kaikki jäsenmaat, myös pienet, istuvat tasaveroisina siinä pöydässä, jossa päätökset tehdään.

Ja toisin kuin Yrjö Rautio tänään HS-kolumnissaan esittää, niin Venäjän toimista on monessa tapauksessa aivan riittävästi näyttöjä, ja ne ovat se pohja jolla Suomi Euroopan Unionissa on ollut päättämässä pakotteista, joiden määräämiseen tarvitaan tällainen oikeusperusta.

Tämän tapauksen arvioinnissa on surullista se, että pohjamudista ovat jälleen lähteneet ryömimään esiin ne jotka haluavat leimata sen tai tuon arvion joko russofobiaksi tai Venäjän trollina toimimiseksi, tai pelkäksi oppositiopolitiikaksi.

30.3.2018

13.3.2018

1918 ja sukuni perintö

Itsenäisyytemme 100 vuoden juhlintaa seuraa vuoden 1918 sisällissodan muistovuosi. Sisällissodan muistaminen tapahtui pitkään lähinnä osapuolijuhlintana vapaussodan voittojen tai luokkasodan menetysten merkeissä. Tämä oli väistämätöntä niin kauan kuin tapahtumiin osalliset olivat asialla ja niin kauan kuin sodassa ja sen jälkiselvittelyissä menehtyneiden lähiomaiset olivat elossa. Kansallista sovintoa se ei pyrkinytkään rakentamaan ja juhlinnan muodot päinvastoin osaltaan ylläpitivät haavoja ja vaikeuttivat yhteisen ymmärryksen ja sovinnon hakemista.

Vasta 50-luvun lopulta lähtien uudet kirjoittajat sekä kaunokirjallisuudessa että historiantutkimuksessa mursivat osapuolitabun ja pystyivät tuottamaan ja luomaan vanhat jakolinjat ylittävää tietoa ja ymmärrystä tapahtumista. Väinö Linna kirjailijana ja Jaakko Paavolainen historiantutkijana olivat tärkeimmät uusien avauksien tuottajat. Vieläkin esitetty arvostelu, jonka mukaan Linna ei Täällä Pohjantähden alla -teoksessaan olisi huomioinut sitä tai tätä näkökulmaa on turhaa, sillä mikään ei vähennä sitä suurta merkitystä, joka hänen tuotannollaan on ollut kansallisen yhteisymmärryksen rakentajana.

Eduskunnan valtiosalissa järjestettiin sisällissodan alkamisen 100-vuotispäivänä pienimuotoinen mutta koskettava sisällissodan muistohetki. On vienyt 100 vuotta ennen kuin tapahtumien muistelu voi tapahtua näin rakentavassa ja sovinnollisessa sävyssä. Tässä suhteessa myös Tasavallan Presidentin uuden vuoden puhe viritti jo oikean sävyn.

Melkein kaikilla suomalaisilla on jonkinasteinen henkilö- ja sukusuhde vuoden 1918 sisällissotaan. Joillekin se on ollut kotona kokonaan vaiettu asia, toisille taas sitäkin perusteellisemmin läpikäyty historia. Kuulun itse niihin suomalaisiin, jonka esivanhemmat eivät osallistuneet taisteluihin ja säilyttivät myös henkensä. Heidän sisällissotavaiheittensa käsittely avaa myös vähemmän tunnettuja näkymiä sotaan.

Isänpuoleinen isoisäni Walto Wihtori Tuomioja täytti kolmekymmentä keväällä 1918. Hän oli parkanolaisen torpparin Efraim Tuomiojan seitsemästä lapsesta nuorin ja ainoa jolle avautui mahdollisuus oppikouluun ja ylioppilaaksi. Hänen vanhin veljensä Aleksi oli isänsä torpan omakseen lunastanut maanviljelijä ja kotipitäjänsä monitoimivaikuttaja. Parkano oli yksi niistä kymmenistä paikkakunnista, joissa väki kummallakaan puolella ei halunnut lähteä sotimaan veljiä vastaan.

Helmikuun 5. päivänä kokoontuivat eri puolueväriä tunnustaneet pitäjän puoluemiehet yhteen ja tekivät yksimielisen sopimuksen, jonka mukaan oman paikkakunnan miehet eivät nouse toisiaan vastaan. Kun kokous oli pidetty, haluttiin se ajan tavan mukaan päättää yhteiseen lauluun. Sopivan puolueettoman laulun valinta ratkesi, kun kokouksen puheenjohtajana toiminut Aleksi Tuomioja ehdotti, että laulettaisiin ”Juokse porosein”.

Parkanolaisten paikallisidylli ei kestänyt, vaan parkanolaisetkin jaettiin kahtia. Se tapahtui kuitenkin ulkokuntalaisten toimesta ja pitäjä säästyi sekä varsinaisilta sotatoimilta että sodan julmimmilta seurausilmiöiltä.

W.W. Tuomioja olisi epäilemättä parkanolaisten sopuun yhtynyt, mutta hän asui Helsingissä, jossa hän kaksi vuotta aiemmin valmistuneena lakitieteen kandidaattina oli töissä Helsingin Sanomien toimituksessa. Jo silloin nuorsuomalaisena poliitikkona tunnettu W.W. Tuomioja ei siten joutunut sotatoimiin eikä hänen varsinaisesti tarvinnut piileskellä punaisessa Helsingissä, mutta hän saattoi antaa turvallisemman  piilopaikan kahdelle suomettarelaiselle kansanedustajalle.

Sodan jälkeen Tuomioja määrättiin valtiorikosoikeuden lakimiesjäseneksi. Siitä tuskin oli mahdollista kieltäytyä ja hän hakeutui tehtävästä eroon hyvin nopeasti. Punaisten kostohenkinen tuomitseminen ei istunut hänen maailmankuvaansa. Uuden tasavaltalaisten perustaman edistyspuolueen tulevana puheenjohtajana ja kansanedustajana hän oli läheisen ystävänsä K.J. Ståhlbergin tavoin armahdus- ja sovintopolitiikan kannattaja. Jo syksyllä 1918 julkaistussa pamfletissaan hän oli kirjoittanut, että käsitys sosialistien romahduksesta oli perinpohjainen erehdys ja sen vuoksi oli tärkeätä, ”että tämäkin osa kansaamme saadaan mukaan yhteistyöhön tulevaisuuden Suomea rakennettaessa”.

Äitini vanhemmat Hella ja Sulo Wuolijoki olivat sisällissodan alkaessa jo tunnettuja ja aktiivisia sosialisteja. Sulo oli valittu ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan SDP:n edustajana ja toimi tehtävässä vuoden 1913 vaaleihin saakka. Hän tunsi läheisesti kaikki kansanvaltuuskuntaan tulleet sosialidemokraatit, ja hän oli yhdessä kumouslinjaan yhtyneiden O.W. Kuusisen ja Yrjö Sirolan kanssa laatinut suomenkieliset sanat Kansainväliseen. Hänelle myös tarjottiin tehtävää kansanvaltuuskunnan valtiovarainvaltuutettuna eli finanssiministerinä, mutta hän kieltäytyi.

Sulo ja Hella Wuolijoen avioliitto oli käytännössä tuolloin jo hajonnut, mutta molemmilla oli sama käsitys vallankumousyrityksen päättymisestä surkeasti eivätkä he halunneet olla sen kanssa missään tekemisissä. Hella Wuolijoki oli maailmansodan alkuvuosina ryhtynyt kansainvälistä kauppaa harjoittavaksi liikenaiseksi ja koonnut miljoonaomaisuuden, mutta luopunut ennen sisällissotaa toimistaan ja piti rahansa turvassa Tukholmassa. Sodan aikana hän emännöi Carl Lindhagenin ja muiden, sodan lopettamiseen tähdänneitä tuloksettomia välitysyrityksiä Suomessa tehneiden ruotsalaisten sosialidemokraattien tapaamisia Helsingissä. Hän myös esitti amerikkalaiselle liikekumppanilleen mielikuvituksellisuudessaan täysin epärealistisen suunnitelman, jolla sodan osapuolet olisi viljadiplomatialla saatu sovintoneuvotteluihin.

Kokonaan kansanvaltuuskunnan tehtävistä Sulo Wuolijoki ei kuitenkaan kieltäytynyt, vaan suostui kansanvaltuuskunnan ja Neuvosto-Venäjän suhteiden järjestämistä valmistelleen sekakomission sihteeriksi. Sopimus oli Suomelle vähintään yhtä edullinen kuin kaksi vuotta myöhemmin valkoisen Suomen tekemä rauhansopimus Neuvosto-Venäjän kanssa, mutta se ei estänyt Sulo Wuolijokea joutumasta valtiorikosoikeuteen ja tuomituksi maanpetoksesta. Huomattakoon, että samalta kohtalolta säästyivät sekakomission työhön panoksensa antaneet Väinö Voionmaa ja Eino Leino.

Hella Wuolijoen suhde sisällissodan onnettomuuteen näkyy myös hänen 30-luvulla kirjoittamassaan näytelmässä Laki ja järjestys. Se sai ensi-iltansa vuonna 1933, mutta oikeusministeriö kielsi sen esitykset jo kahden näytännön jälkeen. Näytelmän keskiössä oli sosialidemokraattisen naiskansanedustajan ja porvarillisen senaattorin rakkaustarina. Pasifistinen kansanedustaja auttaa senaattoria välttämään pidätyksen punaisten hallitsemassa Helsingissä ja joutuu itse omiensa pidättämäksi. Näytelmällä ei ole onnellista loppua, sillä rakkaus ei lopulta riitä sillaksi paria erottavan luokka- ja ideologisen kuilun ylitse. Vaikka sodanvastainen näytelmä otti etäisyyttä molempien osapuolten väkivaltaan, niin sen aihe ja ehkä näytelmäkirjailijan henkilökin olivat riittävä syy silloisessa ilmapiirissä sen esityskiellolle.

Talvisodan aikana Hella Wuolijoki avusti ulkoministeri Väinö Tannerin suostumuksella rauhantunnustelujen käynnistämistä Tukholmassa. Jatkosodan aikana hänen yhteytensä neuvostotiedusteluun veivät hänet vankilaan. Näitä hänen sotaoloissa maanpetoksen tunnusmerkit täyttäneitä yhteyksiään leimasi sekoitus idealismia, naiiviutta ja laskelmointia, mutta niiden yhtenä aitona vaikuttimena oli halu saada onneton sota päättymään.

Olen siis saanut isän puolelta perintönä ymmärryksen sovintopolitiikalle ja äidin puolelta sodanvastaisuuden. Näitä perintöjä yhdistää ymmärrys siitä, että vuoden 1918 sisällissota oli koko kansakunnan suuri yhteinen katastrofi, jossa ei ollut voittajia.

(Julkaistu Pax-verkkolehdessä 13.3. 2018)