Diplomaattimuistelmia Ruotsista
Anders Lidén päätti pitkän uransa Ruotsin ulkoasiainhallinnon terävämmän pään edustajana suurlähettiläänä Helsingissä 2012-2016. Sitä ennen hän oli toiminut mm. Ruotsin YK-edustuston kakkosmiehenä, suurlähettiläänä Israelissa, UD:n poliittisen osaston johtajana Tukholmassa, Ruotsin YK-edustuston päällikkönä sekä suurlähettiläänä Zimbabwessa. Jo näiden kirjan otsikossa esiintyvien alueiden lisäksi hänellä on kokemusta myös EU:sta ja nimenomaan siitä, miltä yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan hoito näytti New Yorkissa ja Afrikassa.
Lidénin kirja on asiakeskeinen eikä niin monen diplomaattimuistelijan tavoin keskity eksoottisiin matkakuvauksiin, kirjoittajansa erinomaisuuden ja osaamisen korostamiseen ja/tai koettujen vääryyksien oikaisemiseen. Minua se puhutteli ennen kaikkea siksi, että siinä käsiteltiin niin monia sellaisia tapahtumia ja henkilöitä, joiden kanssa itsekin olen ollut tekemisissä.
Lidén valaisee mielenkiintoisella tavalla niin YK:ssa kuin Ruotsin ulkoministeriössä ja politiikassa vallinneita henkilöihin ja asioihin liittyviä jännitteitä ja erilaisia painotuksia. Hän tekee sen kuitenkin sen verran korrektilla ja sensaatioita välttelevällä tavalla, että kaikki eivät kenties niitä edes huomaa. Lidénillä on oikeistolainen kotitausta, mutta opiskeluaikanaan hän 60-luvulla otti kotiperintöönsä etäisyyttä ja päätyi johonkin liberaalien ja sosialidemokraattien välimaastoon.
Lidén ei ruotsalaisista maanmiehistään ja -naisistaan sano kenestäkään todella pahasti ja kielteisiä arvioita hän pehmentää kirjoittamalla myös jotain positiivista. Kun tuntee suuren osan hänen käsittelemistään ruotsalaisista niin tunnistan hyvin esim. Carl Bildtin, Jan Eliassonin, Anna Lindhin, Stefan Löfvenin tai Göran Perssonin hänen kuvauksistaan. Astetta suoremmin hän käsittelee joitakin ei-ruotsalaisia, kuten niitä viittä YK:n pääsihteeriä joiden kanssa hän on ollut tekemisissä (ja johon joukkoon Eliassonilla oli suuri toive päästä).
Lähettilästehtävät Israelissa ja Zimbabwessa olivat sellaisia joihin Lidén itse halusi. Edellisen osalta se perustui tiettyyn perussympatiaan juutalaisvaltiota kohtaan, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut kritiikittömyyttä Israelin toimia kohtaan tai palestiinalaisten vierastamista, vaikka Lidén usein edusti lähtökohtaisesti ymmärtävämpää linjaa kuin Tukholman pääkaupunkiohjeet. Zimbabwen kokemus taas antaa Lidénille aihetta monenlaiseen Mugabenaikaisen väkivaltaisen poliittiseen kulttuurin ja korruption arvosteluun, joka koski myös oppositiota. Hän myös turhautui brittien kovaan linjaan jota Lidén piti kontraproduktiivisena ja EU:n vaikutusvaltaa heikentävänä.
Lidénin havainnot Suomesta ja Suomen politiikasta ovat kohteliaita ja Suomen ja Ruotsin yhteistyötä ja yhteisiä intressejä korostavia. Hyödyllistä on myös lukea miten Lidén kirjoittaa Suomen Venäjän suhteista. Siinä sekoittuu se miten Suomea tulee ymmärtää vaikeassa asemassaan ja historiassaan, samalla kun on tietenkin selvää, ettei se miten Suomi toimii voi tulla kyseeseen ruotsalaisille. Tällaisena teksti kertoo vähintään yhtä paljon Ruotsin kuin Suomen asenneilmastosta.
Näinä tiedustelulakien käsittelyaikoina kiinnittyi huomioni myös sellaiseen mielenkiintoiseen tietoon, että Ruotsilla oli jo 2000-luvun alussa käytössään teknologia, jolla se olisi voinut salakuunnella esim. Javier Solanan ja muiden Brysselin johtajien puheluja. Lidénin mukaan ainakaan ulkoministeriö ei sen käyttöä kuitenkaan puoltanut.
Huhtikuu 2018
