Uutinen Trumpin ja Putinin tulevasta tapaamisesta kahden viikon päästä Helsingissä on otettu täällä vastaan sekavin tuntein. Vielä kymmenen vuotta sitten kaikki Suomessa olisivat olleet ylpeitä siitä, että maamme saa isännöidä suurvaltajohtajien tapaamista.

Tarve etäisyydenottoon on seuraus siitä miten molempien presidenttien piittaamattomuus kansainvälisestä oikeusjärjestyksestä ja monenkeskisen yhteistyön pelisäännöistä herättää suurta huolta ja suuttumusta. Onkin tärkeää, että me Suomessa emme epäröi esittää suoraan mitä ajattelemme tällaisista rikkomuksista ja että edellytämme kaikilta kansainvälisen oikeuden ja sopimusten kunnioittamista.

Kritiikki on siten paikallaan, mutta se ei saa olla esteenä sille, että haluamme myötävaikuttaa tapaamisen onnistumiseen.

On edelleen tärkeää ja hyödyllistä kaikille, että suurvaltajohtajilla on kyky ja mahdollisuus toimivaan dialogiin. Sellaista tarvitaan jo sen estämiseksi, ettei puutteellinen yhteys johda konflikteja ruokkiviin väärinkäsityksiin. Odotamme kuitenkin konkreettisia toimia niiden aseellisten konfliktien lopettamiseksi,  joissa suurvallat tavalla tai toisella ovat osallisina ja joiden lopettamiseen niillä on mahdollisuus vaikuttaa.

Tämä koskee mm. Syyriaa, Ukrainaa ja Lähi-Itää. Korean niemimaan osalta molemmilla on intressi niemimaan ydinaseettomuuden varmistamiseen. Tämän pitäisi koskea myös Irania, jossa Yhdysvaltain irtaantuminen Iranin ydinsaseettomuuden varmistavasta sopimuksesta uhkaa romuttaa kaiken, mitä kuusi maata yhdessä toimien sai vaivoin rakennetuksi.

On myös tärkeää, että aseriisuntapyrkimykset eivät rajoitu vain nykyisten ydinasevaltioiden ydinasemonopolin turvaamiseen. Yhdysvallat ja Venäjä voivat kahdenvälisesti toimien tehdä paljon uhkaavan kilpavarustelukierteen ja uusien tuhoisien asejärjestelmien kehittämisen pysäyttämiseksi.

Huipputapaamisen esityslistalle on siten tarjolla enemmän asiaa kuin mitä verraten nopeasti improvisoidussa tapaamisessa on mahdollista ratkaista. Voi kuitenkin toivoa, että presidentit voisivat sopia siitä, että heidän maansa palaavat vilpittömin mielin jatkamaan nyt keskeytyksissä olleita vaikeita neuvotteluja aseriisunnasta ja asevalvonnasta.

Tapaamiseen kohdistuvat suoranaiset pelot perustuvat epäilyyn, että johtajat hakisivat yhteisymmärrystä kolmansien osapuolten kustannuksella. Vaikka tämä saattaa houkutella molempia johtajia, niin onneksi tämän päivän maailma ei ole enää samalla tavoin kaksinapainen kuin kylmän sodan maailma, jossa kahdella supervallalla oli vielä mahdollisuus sopia asioista muiden päiden ylitse.

Suomen kannalta tapaamiseen tuskin liittyy mitään riskejä. Isäntämaana voimme sanoa, kuten Merkel 2015 pakolaiskriisin iskiessä, että ”wir schaffen das”. Selviytymistämme tästä edesauttaa sekin,  ettei tarvitse epäillä, etteivät vieraat poistuisikaan ajallaan.

Osallistuttuani 100 000 muun ihmisen joukossa Pride-kulkueeseen Helsingissä voin toivoa, että myös presidentit Trump ja Putin, joita yhdistää halveksunta Priden edustamia tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia korostavia arvoja kohtaan, saisivat tartunnan tästä 2000-luvun Helsingin hengestä.

4.7. 2018

Vuonna 1918 maailmansodan päättyessä Euroopan kartta piirrettiin uudelleen rajummilla vedoilla kuin koskaan aikaisemmin tai sen jälkeen. Monikansalliset imperiumit katosivat. Itävalta-Unkari ja ottomaanien valtakunta hajosivat pysyvästi. Venäjä menetti tusinan verran maita, joista Puola ja Suomi pystyivät säilyttämään itsenäisyytensä myös toisen maailmansodan jälkeen. Jugoslavia oli uusi maailmansodan raunioista koottu monikansallinen valtio, mutta senkin olemassaolo päättyi samoihin aikoihin kuin monikansallinen Neuvostoliitto hajosi.

Maailmansotaa edeltänyt aika oli nationalismin nousun kautta. Kyse ei ollut vain vaatimuksesta kansallisuuteen perustuvien uusien itsenäisten valtioiden synnyttämisestä vaan myös hajanaisten kansallisuuksien yhteenkokoamisesta. Kuten Saksassa ja Italiassa 1800-luvulla tehtiin.

1800-luvun nationalismia voi pitää edistyksellisenä voimana, joka useimmiten oli liberaalien ja demokraattien liittolainen. Sen vihollisia eivät olleet niinkään muut kansakunnat kuin taantumukselliset ruhtinaat ja vanhoilliset byrokraatit, jotka elivät kuningashuoneiden ristisiittoisessa ja sujuvasti puolta vaihtavien ammattisotilaiden maailmassa.

Itsenäisyyttä edeltävässä Suomessa porvarilliset aktivistit olivat läheisesti yhteistyössä erilaisten tsaarinvaltaa vastustaneiden niin kansallisten kuin vallankumouksellisten liikkeiden kanssa. Myös sosialisteilla oli samanlaisia yhteyksiä monenlaisiin itsevaltiuden vastustajiin.

Internationalismi ja nationalismi yhdistyivät luontevalla tavalla sellaisissa toimijoissa kuin Aino Malmberg ja K.H. Wiik. Malmberg päätyi maanpakoon Lontooseen ennen maailmansotaa ja matkusteli laajasti agitoimassa Suomen, naisten, sosialismin ja rauhan asiaa niin Englannissa kuin Yhdysvalloissa.

Suomessa Malmberg oli kuulunut maanalaisen Aktiivisen vastustuspuolueen johtoon ja kaksi hänen pojistaan sai Saksassa jääkärikoulutuksen, Lauri Malmbergin noustessa 20-luvulla suojeluskuntien päälliköksi. Aino Malmberg ei vierastanut yhteydenpitoa myöskään bolshevikkeihin tai anarkisteihin ja on epäilty hänen toimineen kuriirina, joka olisi välittänyt rahaa Trotskille New Yorkiin vuonna 1916.

Ennen maailmansotaa ja sen aikana oli mahdollista ja monille luonnollista yhdistää demokraattinen nationalismi sellaisen internationalismin kanssa, joka halusi antaa samanlaisen mahdollisuuden itsemäärämisoikeutensa toteuttamiseen kaikille maailman kansoille.

Vielä maailmansodan aikana tämä oli yhteistä useimmille nationalistisille liikkeille. Mutta sodan jälkeen nationalismi kaapattiin pian rujojen autoritaaristen johtajien ja fasististen liikkeiden käyttöön. Nämä olivat valmiita ajamaan omia nationalistisia pyrkimyksiään muiden vähempiarvoisiksi katsomiensa kansojen kustannuksella.

Ei ole liioin mahdollista pitää pikkuvaltioita jotenkin moraalisesti ylevämpinä kuin suurvaltoja. Ennen toisen maailmansodan puhkeamista osallistuivat myös pikkuvaltiot halukkaasti heikompien naapureittensa paloitteluun, ennen kuin oli niiden vuoro joutua heitä vielä vahvempien naapureiden uhriksi.

George Orwell halusi tehdä selvän eron nationalismin ja patriotismin välillä. Jälkimmäisellä hän ymmärsi uskollisuutta jollekin tietylle paikalle ja perinteiselle elämänmuodolle, jota saattoi pitä parhaana maailmassa, mutta joka ei ajatellutkaan pakottaa muita samaan muottiin, erotuksena vallanhaluisesta nationalismista.

Kun nationalismi jälleen nostaa päätään tapahtuu se maailmassa, jossa kasvanut maailmanlaajuinen keskinäisriippuvuus on tehnyt kaikista nationalistisista pyrkimyksistä toimimattomia, kalliita ja vaarallisia esiintyivät ne sitten America First, Rahat kiinni tai Brexit tunnuksin . Useat tällaisista oikeistopopulismin edustajista eivät välitä peitellä sukulaisuuttaan rasimin ja fasismin kanssa.

On paradoksaalista että tämä tapahtuu nyt maailmassa, jossa kaikista valtioista on kehittymässä monikansallisia entiteettejä ilman imperiumeja.

5.6. 2018

Sisällissodat ovat kansakuntia pahiten repiviä tapahtumia, ja niiden käsitteleminen niin että ne voidaan jättää taakse vie vuosikymmeniä. Suomessa sanotaan, että talvisota yhdisti jakaantuneen kansakunnan. Näin oli sen hetkisessä hätätilassa, mutta tosiasiassa vuoden 1918 arvet jäivät vielä pitkään vaikuttamaan ja sisällissodan muisteleminen tapahtui edelleen enemmän osapuolijaon merkeissä ja tavalla joka pitkitti haavojen umpeutumista.

Itsenäisyytemme 100 vuoden juhlintaa on seurannut 1918 sisällissodan muistovuosi. Sisällissodan muistaminen osapuolijuhlintana vapaussodan voittojen tai luokkasodan menetysten merkeissä oli kenties väistämätöntä niin kauan kuin tapahtumiin osalliset olivat asialla ja niin kauan kuin sodassa ja sen jälkiselvittelyissä menehtyneiden lähiomaiset olivat elossa. Kansallista sovintoa se ei pyrkinytkään rakentamaan ja juhlinnan muodot päinvastoin osaltaan ylläpitivät haavoja ja vaikeuttivat yhteisen ymmärryksen ja sovinnon hakemista.

Vasta 50-luvun lopulta lähtien uudet kirjoittajat sekä kaunokirjallisuudessa että historiantutkimuksessa mursivat osapuolitabun ja pystyivät tuottamaan ja luomaan vanhat jakolinjat ylittävää tietoa ja ymmärrystä tapahtumista. Väinö Linna kirjailijana ja Jaakko Paavolainen historiantutkijana olivat tärkeimmät uusien avauksien tuottajat. Vieläkin esitetty arvostelu, jonka mukaan Linna ei Täällä Pohjantähden alla -teoksessaan olisi huomioinut sitä tai tätä näkökulmaa on turhaa, sillä mikään ei vähennä sitä suurta merkitystä, joka hänen tuotannollaan on ollut kansallisen yhteisymmärryksen rakentajana.

Suuri merkitys ja arvo on ollut Suomen sotasurmat 1914-1922 projektissa tehdyllä valtavalla ja tarkalla selvitystyöllä siitä mitä, miten ja missä jokaiselle sodassa menehtyneelle tapahtui. Sen seurauksena tosiasiat tunnustetaan eikä niiden tulkintakaan enää herätä ainakaan historioitsijoiden keskuudessa intohimoja.

Tämä ei tarkoita sitä, ettei sisällissodan tapahtumiin liittyen olisi edelleen avattavaa, tutkittavaa ja puhuttavaa. Tässä suhteessa monet sisällissodan tapahtumia käsitelleet seminaarit ja tapahtumatt ovat tärkeitä tilaisuuksia. Ne ovat jo tuoneet ja levittäneet paljon uuttakin tietoa. On totta, että tieto voi tässäkin tapauksessa lisätä tuskaa, mutta tuskankin sävyttämä tieto on välttämätöntä myös ymmärryksen lisäämiselle.

Eduskunnan valtiosalissa järjestettiin sisällissodan alkamisen 100-vuotispäivänä pienimuotoinen mutta koskettava sisällissodan muistohetki. On vienyt 100 vuotta ennen kuin tapahtumien muistelu voi tapahtua näin rakentavassa ja sovinnollisessa sävyssä. Tässä suhteessa myös Tasavallan Presidentin uuden vuoden puhe viritti jo oikean sävyn, jota hän jatkoi Tampereen puheessaan.

Se mitä Suomessa vuonna 1918 tapahtui ei ollut ainutlaatuista silloisessa maailmassa. Sitä edeltänyt ja sen aikana vielä jatkunut maailmansota, johon monet lähtivät mukaan liput liehuen ja nopeiden voittojen odotuksin, ei tätä kunniaa kenellekään tuonut vaan kylvi vain kuolemaa, köyhyyttä ja nälkää.

”Nälkä on punikki” oli Juhani Ahon osuva aikalaiskommentti, ja tällaisia nälän ja sotaväsymyksen liikkeelle saattaneita punikkeja syntyi muuallakin Euroopassa. Venäjällä vuoden 1917 vallankumousten tärkeimmät liikkeellepanevat voimat olivat juuri sotaväsymys ja nälkä. Niihin perustui myös bolševikkien vallankaappauksen onnistuminen marraskuussa, vaikka se ei suinkaan poistanut sen enempää sotaa kuin nälkää. Venäjän osallistuminen maailmansotaan päättyi Brest-Litovskin rauhaan, mutta sotiminen jatkui bolševikkivallan ja brittien ja ranskalaisten tukemien valkoisten joukkojen välillä.

Jos haluaa etsiä ajankohdan jolloin vallankumouksen aave liihotteli maailmassa vahvimmillaan se on hyvinkin voinut olla juuri vuosina 1918-1919. Samankaltaiset odotukset, jännitteet ja pelot olivat vahvimmin esillä kaikissa sotaa käyvissä maissa.

Saksassa liikehdintä johti keisarivallan kaatumiseen, epäonnistuneeseen spartakistikapinaan, lyhytaikaiseen neuvostotasavaltaan Baijerissa ja seuraavana vuonna 1919 uuden Weimarin tasavallan perustuslain hyväksymiseen, Itävalta-Unkarissa koko kaksoismonarkian katoamiseen ja Unkarissa Bela Kunin lyhytaikaiseen neuvostotasavaltaan.

Vallankumousliikehdintä ja levottomuudet olivat yleisiä muissakin maissa, kuten Britanniassa ja sotaan osallistumattomissa maissa, kuten Ruotsissa jossa esiintyi 1917 ja 1918 nälkämellakoita ja jossa sosialidemokratia myös jakaantui jo keväällä 1917 pääpuolueen ja sittemmin kommunistiseksi nimensä muuttaneet vasemmiston kesken. Ruotsin demokratia oli kuitenkin kestävämpi kuin Suomessa eikä siellä yritetty vallankumousta.

Suomi oli vuonna 1906 saanut silloisen maailman demokraattisimman ja moderneimman parlamentin, jonka valintaan ja työhön myös naiset ensimmäisenä maailmassa saivat osallistua. Tällä eduskunnalla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta edes maan hallituksen nimittämiseen, sillä Venäjän tsaari Suomen suurruhtinaana käytti jokseenkin rajoittamattomia valtaoikeuksia. Siten työväestö ja maalaisköyhälistö pettyivät nopeasti siihen, että eduskunnan säätämät uudistukset jäivät Pietarissa vahvistamatta. Pietarista bolševikit kuitenkin tarjosivat Suomenkin työväestölle vallankumouksen mallia siihen miten tämä epätyydyttävä asiantila saataisiin korjatuksi.

Nämä syyt selittävät, mutta eivät oikeuta sitä että Suomessa ajauduttiin kapinaan. Samoin kapinan jälkiselvittelyille summittaisine teloituksineen ja vankileirikurjuuksineen on esitetty paljon selityksiä, mutta ei oikeutusta.

Vaikka sisällissodan syistä ja tapahtumista voidaan edelleen esittää eriäviä käsityksiä, alkaa onneksi kuitenkin nykysuomalaisia yhä vahvemmin yhdistää käsitys, että kyseessä oli valtaisa koko kansakuntaa koetellut onnettomuus, josta tärkein opetus on se, että on tehtävä kaikkemme ettei tällainen enää koskaan voisi toistua.

Jos Suomen sisällissota ei ollut ainutkertainen katastrofi silloisessa maailmassa, ei se valitettavasti ole sitä nykyisessäkään maailmassa. Länsi-Balkan, Rwanda, Jemen, Syyria ja monet muut ovat viime vuosikymmeninä olleet sisällissotien ja niissä tehtyjen sotarikosten näyttämönä. Suomi ei kovin paljoa voi tehdä näiden konfliktien lopettamiseksi muuta kuin johdonmukaisesti tukea kaikkia rauhanpalauttamistoimia. Enemmän voimme tehdä konfliktien jälkeisessä tilanteessa, rauhanturvaajina ja siviilikriisinhallintatehtävissä sekä konfliktin uusiutumisen estämiseksi.

Jälkimmäinen asia tarkoittaa myös konfliktin historian käsittelyä, johon yksi mahdollisuus on Totuus- ja sovintokomissioiden kaltaisten menetelmien käyttö. Suomalaisilla on mahdollisuus myös jakaa omia kokemuksiaan  miten me, joskin ehkä kohtuuttoman pitkän ajan jälkeen, olemme kyenneet käsittelemään näitä historiamme vaikeimpia ja kipeimpiä vaiheita ns. menneisyydenhallinnan merkeissä.

Toivomme, että tapa jolla käsittelemme oman menneisyytemme vaikeimpia ja kipeimpiä kohtia auttaa meitä myös käynnistämään muuallakin sellaisia historiadialogeja, jotka kykenevät edesauttamaan historiallisten jännitteiden ja vastakkaisuuksien purkamista sovintoa ja yhteistä ymmärrystä edistävällä tavalla.

12.5. 2018