Kansallismielisen populismin puolustuspuhe

Kaksi brittiläistä valtio-opin professoria on ottanut tehtäväkseen kirjoittaa nationalistista oikeistopopulismia puolustavan kirjan, joka opettaa lukijoita ymmärtämään niin Trumpin valinnan, Brexitin kuin Saksan AfD:n tai Ranskan Le Penin keräämän suosion syyt. He näkevät paljon vaivaa osoittaakseen, etteivät nämä liikkeet ja heidän kannattajansa ole fasisteja tai rasisteja. Siihen riittää esimerkiksi se, että vain 20 % Nigel Faragen UKIP-puolueen kannattajista uskoi, että valkoiset ovat älyllisesti mustia edellä, ja kuinka näiden liikkeiden kannattajat loukkaantuvat tai suuttuvat jos heitä syytetään fasisteiksi tai rasisteiksi.

Fasistisia nämä liikkeet eivät kirjoittajien mielestä ole, vaan paremminkin saavat kannatuksensa ihmisiltä jotka kokevat etteivät saa ääntään kuuluviin liberaalien eliittien hallitsemissa demokratioissa ja vaativat siksi enemmän suoraa demokratiaa, kuten kansanäänestyksiä EU-jäsenyydestä tms. Näiden liikkeiden edeltäjiä ja esikuvia eivät suinkaan olleet fasistit vaan amerikkalaiset populistiset liikkeet ja poliitikot. Tässä yhteydessä tekijät mainitsevat tämän populistisen tradition jatkajina myös radiopappi Coughlinin, Louisianan kuvernöörin Huey P Longin, senaattori McCarthyn ja George Wallacen, joiden yhteyttä fasismiin ja rasismiin Eatwell ja Goodwin eivät edes kiellä. Mutta tämän ajan nationalisti-populistit eivät ole kuitenkaan fasisteja koska Le Penin ja Hollannin Gert Wildersin kaltaiset populistijohtajat ovat sen heidän mielestään vakuuttavasti torjuneet.

Kirjoittajat pyrkivät osoittamaan, ettei nationalististen populistien menestys ole tullut tyhjästä eikä siten tule olemaan mikään ohimenevä ilmiö, missä he voivat olla hyvinkin oikeassa. He myös analysoivat liikkeiden kannattajakuntaa, joka koostuu vähiten koulutetuista vanhemmista ikäluokista, valkoisista ja miehistä, mutta varoittavat luottamasta siihen, että kannattajakunnan vinoutunut ikärakenne tuomitsisi liikkeet katomaan.

Tekijät nostavat esiin neljä D-tekijää oikeistopopulistien nousun takana: Distrust, Destruction, Deprivation ja De-Alignment. Ensimmäinen viittaa epäluuloon, joka kohdistuu kasvavaan demokratiaan ja sen tuottamien johtajien kykyyn ja haluun kuunnella ja ottaa huomioon ”tavallisten ihmisten” mielipiteitä, toinen kansallisvaltioiden etnisen yhteenkuuluvuuden ja omien kulttuurien murentumiseen, kolmas tulo-ja varallisuuserojen kasvuun ja neljäs perinteisten poliittisten puolueiden otteen höltymiseen. Mitkään näistä eivät ole uusia havaintoja, mutta näiltä osin kirjoittajien esittämä historiallinen katsaus ja kokoama tilastollinen aineisto ovat hyödyllisiä.

Kokonaan eri asia on, millaisia johtopäätöksiä tästä pitäisi tehdä. Eatwell ja Goodwin eivät juurikaan peittele sympatioitaan nationalistiselle populismille vaikkeivat sentään juuri Trumpin puheiden ja tekojen taakse ilmoittaudu – kirjan julkaisuajankohtana Jair Bolsenaro ei vielä ollut Brasilian presidentti eikä häneen tarvinnut ottaa kantaa. He esittävät kuitenkin ratkaisuksi ”national populism-lite” -versiota lähinnä keskusta-oikeistolaisten puolueiden omaksuttavaksi.

Huomio kiinnittyy kuitenkin siihen, ettei tekijöillä ole juuri mitään sanottavaa siihen mikä on nationalistipopulistien tai heidän kevyt-versionsa vastaus näiden neljän D:n haasteisiin. Kuvaavaa on, että koko kirjassa ei lainkaan edes mainita sellaista asiaa kuin ilmastonmuutos tai kestämätön kehitys.

Heinäkuu 2019

Tulla, tuli, palautettu

Kesällä 2015 Eurooppa heräsi pakolaiskriisiin, kun sadat tuhannet sotaa ja kurjuutta pakenevat ihmiset lähtivät turvallisen ja paremman elämän toivossa liikkeelle. Se saattoi ei vain Saksan vaan monen muunkin Euroopan maan kyvyn ja halun auttaa turvapaikan tarpeessa olevia kovalle koetukselle. Jenny Erpenbeckin kirja julkaistiin sattumoisin samaan aikaan, kun ns. pakolaiskriisi nousi otsikoihin, ja käsittelee siten haastetta joka jo ennen kriisin kärjistymistä oli olemassa.

Romaanissa on oikeastaan kaksi kertomusta yhteen nivottuna: entisen DDR:n kansalaisen, leskenä elävän filosofian professori Richardin sopeutumisesta eläkkeelle yhdistyneessä Saksassa ja Berliinissä, jossa hän edelleen kokee vierautta käynneillään kaupungin aikanaan jakaneen muurin läntisellä puolella. Erpenbeck on itsekin DDR:n kasvatti, ja vaikka hän ei tunne minkäänlaista nostalgiaa kaatuneen diktatuurin perään, hän osaa hienovaraisesti kuvata sitä vierauden tunnetta, jota monet entisen itäpuolen asukkaat jälleenyhdistyneessä Saksassa kokevat.

Useimmille lukijoille ja arvostelijoille voi Richardin rooli jäädä hämäräksi ja vain kehyskertomukseksi sille, miten kirjassa käsitellään lähes sattumalta Richardin kanssa yhteyteen ajautuneiden afrikkalaisten paperittomien turvapaikanhakijoiden tilaa ja historiaa. Kirjan saama kiittävä vastaanotto perustuu epäilemättä siihen, miten ansiokkaasti ja puhuttelevasti se antaa kasvottomana ja usein uhkaava joukkona koetuille paperittomille ihmisille yksilölliset piirteet ja kertoo hyvin realistisesti heidän jokseenkin toivottomasta asemastaan.

Se inhorealistinen kuva jonka Erpenbeck välittää paperittomien asemasta ja kohtelusta saksalaisen – joka varmaan ei edes ole pahin Euroopassa – byrokratian kourissa on leimattu jopa jahkailevan tendenssiromaanin genreen kuuluvaksi, mutta se on kohtuutonta. Erpenbeck ei saarnaa, esitä syytöksiä tai hae syyllisiä. Kirjan teho perustuu pitkälti juuri tähän lakoniseen käsittelytapaan.

Jenny Erpenbeckin Mennä, meni mennyt palauttaa uskon siihen, että oma aikamme ja sen ilmiöt voivat tuottaa myös hyvää kirjallisuutta, kiitos Tammen keltaiselle kirjastolle ja kirjan sujuvalle kääntäjälle Jukka-Pekka Pajuselle.

Heinäkuu 2019

Maa oli minuun ja minä maahan tyytyväinen

”Olin kunnollinen ja tarkka tyyppi, joka oli pohjattoman kiinnostunut yhteiskunnasta ja halusi hoitaa yhteisiä asioita. Mitä sitä kieltämään. ”s. 27

”Minun puheenjohtaja-aikanani puolueen linjasta pitivät erityisesti keski-ikäiset naiset, koska olin kohtelias ja mukava, minulla oli selkeät arvot ja osasin esittää asiani.” s. 28

”Olen aina ollut hyvä aistimaan yhteiskunnallisia tunnelmia. Tiesin itsekin, että nyt on se hetki, jolloin minut tarvitaan vetämään vihreiden uutta linjaa”. s. 66

”Julkisuudessa ei välttämättä ymmärretä, että olen aina ollut vahvasti arvopoliitikko” s. 71

”Olen aina ollut luonteeltani taistelija. En ihmettele, että näiden ensimmäisten hallitusneuvotteluitteni aikaan minua pidettiin ilmeisesti aika jääräpäisenä neuvottelijana ja hankalana tyyppinä, joka väänsi kaikesta. Mutta luulen, että minusta ajateltiin, että sain nopeasti tuloksia aikaan.” s. 76

”Itse asiassa yksi tärkeimmistä vahvuuksistani puheenjohtajana ja ministerinä oli se, että olen ylipäätään ajatellut, koko ikäni ja koko ajan ihan kaikkea ja politiikkaa aivan erityisesti.” s. 78

”Rakastin työtäni ympäristöministerinä ja ymmärtääkseni myös ympäristöministeriön virkamiehet tykkäsivät minusta.” s. 80

”Mielestäni opin etenkin viimeisinä vuosinani aika hyväksi ministeriksi.” s.87

”Perehtymättömyydestä minua ei voinut koskaan syyttää.” s. 87

”Esitän jatkokysymyksiä, omaksun nopeasti ja painan asiat mieleeni.” s. 88

”Minua voi kritisoida monesta, mutta jos pitää kantaa vastuu ja hoitaa homma, niin kyllä minä sen teen.” s. 110

”Tiedän, että olen taitava mutta muille hankala neuvottelija. Olen jääräpäinen ja sanon asioita ääneen. Osaan sanallistaa asiat ja tavoitteet, laskea asioita päässäni ja etsiä mielessäni, missä voisi olla yhteinen laskeutumismaasto.” s. 128

”Entä teimmekö me oppositioaikana virheitä? Pakko myöntää, että emme minun mielestäni juurikaan tehneet.” s. 175

”Julkisuuskuvani oli hirveän hyvä, ja sekös monia harmitti.” s. 178

”Pidän poliitikoista, joilla on integriteettiä ja rohkeutta vetää omaa linjaansa. Erkki Tuomiojassa, Carl Haglundissa, Annika Lapintiessä, Tapani Töllissä, Li Anderssonissa ja Elina Lepomäessä on paljon samaa. Suomi tarvitsee lisää heidän kaltaisiaan rohkeita, uteliaita päättäjiä, joilla on silmät ja korvat auki.” s. 187

Omasta puolestani voin lisätä listaan Ville Niinistön nimen samalla arvostuksella, vaikka tapamme esitellä itseämme on ehkä vähän erilainen.

Kesäkuu 2019

Suomen ennätysmies oikeusministeriyksien määrässä

Johan Otto Söderhjelmillä oli sama syntymäpäivä kuin häntä kaksi vuotta nuoremmalla Urho Kekkosella. Kenties tämäkin oli houkuttelemassa kirjan kustantajaa liittämään Kekkosen nimen myös Söderhjelm-elämäkertaan, mutta kun aikaisemmin oli jo ilmestynyt kirja Kekkosen takapirusta (=Kaarlo Hillilä) ja kuiskaajasta (=Pakaslahti) jouduttiin tyytymään epämääräisempään ilmaisuun.

Söderhjelmin pitkä ura RKP:n kansanedustajana, kuusinkertaisena oikeusministerinä, eduskunnan oikeusasiamiehenä, Petsamon Nikkelin toimitusjohtajana, metsäteollisuuden asiamiehenä ja liike- ja urheiluelämän vaikuttajana on kuitenkin jo ilman presidentillistä vetoapua aivan riittävän mielenkiintoinen ja perusteltu syy hänen elämäkertansa kirjoittamiseen. Söderhjelm liikkui sujuvasti elinkeinoelämän ja politiikan yhdistävässä maastossa. Vuorisjärven kirja on täynnä kertomuksia vaalirahoitukseen ja muuhun yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen liittyvistä asioista, jotka kuuluivat aikoinaan luonnollisina pidettyihin maan tapoihin, mutta joita tänään jo puitaisiin valtakunnanoikeudessa. Esim. Kauko Juhantalon valtakunnanoikeuteen johtanut koplausyritys vaikuttaa lähes harmittomalta nappikaupalta verrattuna tapaan, jolla maalaisliiton legendaarinen puoluesihteeri Arvo Korsimo yritti kiristää Puunjalostusteollisuuden keskusliiton asiamiehenä toimineelta Söderhjelmiltä rahaa puolueen ja Kekkosen vaalityön tarpeisiin.

Se miten mm. juuri Söderhjelmin kautta kanavoitiin mittavasti rahoitusta porvarillisille puolueille, on mm. Jarkko Vesikansan ja Niklas Jensen-Eriksonin tutkimuksissa kerrottu, mutta tiedot Korsimon räikeimmästä yrityksestä ovat vasta näin Vuorisjärven kertomana tulleet julki. Muutoin Söderhjelmin rooli metsäteollisuuden edunvalvojana jää kirjassa vähemmälle huomiolle kuin Petsamon nikkeli, jota Vuorisjärven väitöskirja kolmenkymmenen vuoden takaa myös perusteellisesti käsitteli.

J.O. Söderhjelmin isä oli itsenäisen Suomen ensimmäisenä Tukholman lähettiläänä toiminut professori Werner Söderhjelm. Fennomaaninen isä oli aktiivinen suomenkielisessä nuorsuomalaisessa puolueessa, mutta hänen poikansa palasi ruotsalaiseen kansanpuolueeseen, jota kautta hän jo varhain oli asettanut tavoitteeksi tulla kansanedustajaksi ja ministeriksi.

Eduskuntaan töihin Söderhjelm pääsi tosin jo ennen kansanedustajaksi valintaansa, kun hänet vuonna 1929 valittiin eduskunnan oikeusasiamieheksi. Hän antoi valita itsensä uudelleen seuraavana vuonna mutta erosi pian sen jälkeen sekä palkkaansa että toimivaltaansa tyytymättömänä. 1933 vaaleissa hän palasi Vaasan pohjoisesta vaalipiiristä valittuna kansanedustajana eduskuntaan. Hallituksen oikeusministeriksi hän nousi ensimmäisen kerran pudottuaan 1939 vaaleissa eduskunnasta, kun Cajanderin hallitusta talvisodan alla täydennettiin, ja hän jatkoi myös sodanaikaisessa Rytin hallituksessa, jossa kuului talvisodan rauhantekoa lännen apulupauksien toivossa vastustaneisiin Juho Niukkasen kanssa.

Amerikkalaisomisteinen International Nickel Company oli 1934 saanut konsession Petsamon nikkeliesiintymiin ja värväsi Söderhjelmin Suomen yhtiönsä sivutoimiseksi toimitusjohtajaksi. Yhtiön kaivosyhdyskunta Kolosjoella oli melkein valmis kun talvisota alkoi, mutta tuotanto ei vielä ollut käynnistynyt. Välirauhan aikana kaikki kolme suurvaltaa, Englanti – jossa kaivoksen emoyhtiö oli rekisteröity – Saksa ja Neuvostoliitto halusivat kontrolloida kaivostoimintaa, Saksa saadakseen sodankäynnilleen välttämätöntä nikkeliä ja muut estääkseen sen sitä saamasta. Söderhjelm oli englantilaisen yhtiön toimihenkilönä ja suomalaisena valtiollisena toimijana keskeisessä, mutta myös ristiriitaisessa asemassa hankalien nikkelineuvottelujen aikana. Incon vastustuksesta huolimatta nikkelitoimitukset Saksaan alkoivat Suomen valtion otettua yhtiön sotatilalain perusteella määräysvaltaansa, Söderhjelmin kuitenkin jatkaessa yhtiön johdossa. Muodollinen pesti jatkui vielä vuoteen 1958 jolloin yhtiö lopetettiin ja poistettiin kaupparekisteristä.

Kesällä 1944 Söderhjelm palasi vielä varamiespaikalta eduskuntaan, jossa istui vuoteen 1951 saakka. Tänä aikana hänet ja Urho Kekkonen keväällä 1948 nimitettiin Paasikiven luottohenkilöinä YYA-sopimusneuvotteluvaltuuskuntaan. Kekkonen hoiti Söderhjelmin tuella suvereenisti neuvottelut kotiin tavalla, johon kuului myös epävirallinen yhteydenpito virallisen valtuuskunnan ja Paasikivenkin ohi neuvostotiedustelun edustajiin. Söderhjelmille, joka oli Kekkosen kanssa jatkosodan aikana siirtynyt rauhanoppositioon, hän kuitenkin kertoi asiasta, minkä salaisuuden Söderhjelm yli pari vuosikymmentä piti omana tietonaan.

Vuodesta 1940 lähtien Söderhjelmin päätyö oli Puunjalostusteollisuuden keskusliiton asiamiehenä eli toimitusjohtajana toimiminen. Sekin piti hänet kaikkien ulkomaankauppaa koskevien neuvottelujen ja muutoinkin politiikan – ja sen rahoituksen – keskiössä niin, että hänet enemmän työnantajapiirien kuin RKP:n edustajana kutsuttiin vielä vuodeksi Sukselaisen ja Kuuskosken hallitusten oikeusministeriksi syksyllä 1957.

Söderhjelmin kaksi vuosikymmentä kestänyt työ metsäteollisuuden edunvalvojana päättyi kun hän 50-luvun lopulla ajautui ristiriitaan liiton isäntävaltaa käyttäneiden teollisuuspatruunoiden kanssa ja hänet tosiasiassa erotettiin syksyllä 1960 siirtämällä hänet ”erityistehtäviin”. Ehkä sekin oli motivoimassa häntä vielä kerran palaamaan eduskuntaan, jonne hänet 1962 valittiin. Seuraavissa vaaleissa hän ei enää tullut valituksi, mutta pääsi tämänkin vaalikauden aikana kaksi kertaa toimimaan oikeusministerinä Karjalaisen ja Virolaisen hallituksissa.

Nyliberala studentförbundetin pitkäaikaisena puheenjohtajana aikanaan rauhanoppositioon kulunut Söderhjelm luettiin puolueensa liberaalisiipeen. Maineeseen tuli tässä suhteessa kolaus kun hän oikeusministerinä oli nostamassa tuomioon johtaneen syytteen jumalanpilkasta Hannu Salamaa vastaan Juhannustansseista.   Kun Söderhjelmin ansioluetteloon kuuluvat vielä monet toimet eri yritysten hallitustehtävissä ja monipuolinen toiminta Purjehdusliitossa ja sitä kautta myös olympiakomiteassa, ovat antoisat ainekset koolla kattavaan elämäkertaan.

Vuorisjärvi selviää elämänkerturin tehtävästä kohteen näkyvän yhteiskunnallisen toiminnan osalta varsin kattavasti, mutta henkilökuva jää jotenkin vajaaksi. Muutamissa kohdissa on viittauksia siihen, miten hänen käytöstään olisi pidetty ylimielisenä, mutta mikä osuus tällä tai muilla tekijöillä oli hänen erottamiseensa puunjalostusteollisuuden asiamiestehtävästä jää hämäräksi.

Vielä enemmän pimentoon jää hänen koti- ja perhe-elämänsä. Hädin tuskin lukija saa tietää, että hän oli kolme kertaa avioliitossa ja että ensimmäinen avioliitto päättyi masennusta poteneen puolison ottamaan lääkkeiden yliannostukseen vuonna 1956. Taustalla oli vaimon jo ennen sotia virinnyt epäily miehen irtosuhteista, joihin epäilyihin Vuorisjärvi ei ota lainkaan kantaa. Kuitenkin muualta olen lukenut, miten 1940-luvulla kaikki nuoret RKP:tä kannattavat naiset olisivat äänestäneet juuri häntä, koska hän oli kaikista komein ehdokas. Toisen puolison kuolema mainitaan lähinnä siksi, että se selittää kolmannen vaimon ilmestymistä kuvaan. Suhteet lapsiin jäävät yhtä ylimalkaisten mainintojen varaan.

Yksi tyylikysymys on myös huomioitava. Koko kirjan alkupuolen Söderhjelm esiintyy tekstissä ”Johan Ottona”, myös muiden sukunimeltään identifioitujen ministerikollegoittensa joukossa. Vasta loppupuolella esiintyvät ”Söderhjelm” ja ”Johan Otto” rinnakkain ilman loogista selitystä vaihtelulle. Tiedä sitten olisiko tämä tarkoitettu tasapainottamaan tapaa, jolla monet hisorioitsijatkin yhä edelleen saattavat kirjoittaa naiskohteistaan ”Hellana”, ”Herttana” tai ”Miinana”.

Kesäkuu 2019