Vaihtoehtoliikkeistä puolueeksi

Sari Aalto nostaa Vihreän liikkeen taustasta, synnystä ja puolueeksi vakiintumisesta kertovan tutkimuksensa alkupisteeksi Oraan suojelijat-yhdistyksen perustamisen vuonna 1973. Se on yhtä valinnanvarainen lähtökohta kuin vuonna 1979 syntynyt Koijärvi-liike, josta vihreiden tarinaa yleensä lähdetään purkamaan ja jolla Aaltokin avaa kirjansa johdantoluvun. Aalto ei kuitenkaan näihin takerru vaan käsittelee varsin laajasti 60-luvun radikalismin ja 70-luvun taistolaisdominanssin perintöä, joka samanaikaisesti johdatti monia aiemmasta puoluekentästä vieraantuneita ihmisiä hakemaan uusia, vaihtoehtoliikkeiden laajan kattokäsitteen alle mahtuvia yhteiskunnallisen toiminnan ja vaikuttamisen tapoja.

Kenttä oli heterogeeninen ja siellä liikkuivat monista eri taustoista lähteneet uuden etsijät, niiden joukossa myös Erkki Tuomioja, jonka kirjan Vaihtoehdottoman demokratian kritiikki Aalto mainitsee monien muiden, sattumoisin juuri vuonna 1980 ilmestyneiden kirjojen joukossa tällaisen uuden etsinnän esimerkkinä. Syntyi monia erilaisia pienryhmiä, niiden joukossa myös Vaihtoehtoisen Yhteiskuntapolitiikan Seura, jossa oli mukana useiden tulevien vihreiden kanssa myös sosialidemokraatteja ja muita vasemmistolaisia, jotka jo silloin olivat kiinnostuneita punavihreästä projektista. Se eli oman aikansa ja kuihtui pois vihreiden puoluejärjestäytymisen myötä.

Tätä kehitystä, joka lopulta vuonna 1987 johti Vihreän liiton puolueeksi rekisteröitymiseen, Aalto käsittelee erittäin, ja paikoin jopa uuvuttavan seikkaperäisesti. Onneksi se ei kuitenkaan tapahdu niin kaikki kokoukset ja tapahtumat rekisteröivän historiikkiotteen vallassa, että metsä olisi kokonaan hävinnyt puilta. Keskeiseksi jakolinjaksi järjestäytymiskiistoissa nousee yhtäällä ekologian ensisijaisuutta ajaneiden ja toisaalta laajempaa yhteiskuntapoliittista otetta painottaneiden ryhmittymien vastakkaisuus.

Siihen asti vihreiden suurena guruna pidetyn Pentti Linkolan Natsi-Saksan totalitaaristen keinojen käyttöä suosittava puhe vihreiden Turun kokouksessa vuonna 1985 jätti hänet pienen joukkonsa kanssa marginaaliin, mutta ei vielä ratkaissut linjakiistaa, jossa ekologista linjaa edusti Eero Paloheimo ja yhteiskunnallista linjaa kutakuinkin kaikki muut vihreiden johtotehtävissä sittemmin vuorotelleet tulevat kansanedustajat. Alun viittaus Oraansuojelijoiden ratkaisevaan merkitykseen on myös tässä suhteessa perusteltu, sillä vihreä liike pysyi pitkään tätä taustaa edustaneiden, joidenkin ”vihreiden pyhäksi perheeksi” kutsumien Pekka Haaviston ja Heidi Hautalan kaltaisten helsinkiläiskellokkaiden johdossa.

Sari Aallon teos on vankasti ja yksityiskohtaisesti dokumentoitu ja liikkeen syntyvaiheissa lähemmin mukana olleetkaan tuskin löytävät mitään oikaistavaa sen faktapohjassa tai kenties tulkinnoissakaan. Itse jäin kaipaamaan liikkeen kehitysvaiheiden ja kansainvälisen viitekehityksen hieman systemaattisempaa analyysia ja liikkeen arviointiin vähän enemmän  etäisyyttä.  Nykyiset vihreät puolueet ovat Euroopassa suurin piirtein samoihin aikoihin eri tavoin ja eri lähtökohdista muodostuneita uusia liikkeitä.

Aallon tutkimukseen ei ole kuulunut sen vertaileminen, miten nykyinen vihreä puolue on muuttunut 30 vuoden takaiseen vihreään liikkeeseen nähden, mutta jokaiselle tästä kiinnostuneelle on hänen teoksensa korvaamaton lähde.

Kesäkuu 2018

Diplomaattimuistelmia Ruotsista

Anders Lidén päätti pitkän uransa Ruotsin ulkoasiainhallinnon terävämmän pään edustajana suurlähettiläänä Helsingissä 2012-2016. Sitä ennen hän oli toiminut mm. Ruotsin YK-edustuston kakkosmiehenä, suurlähettiläänä Israelissa, UD:n poliittisen osaston johtajana Tukholmassa, Ruotsin YK-edustuston päällikkönä sekä suurlähettiläänä Zimbabwessa. Jo näiden kirjan otsikossa esiintyvien alueiden lisäksi hänellä on kokemusta myös EU:sta ja nimenomaan siitä, miltä yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan hoito näytti New Yorkissa ja Afrikassa.

Lidénin kirja on asiakeskeinen eikä niin monen diplomaattimuistelijan tavoin keskity eksoottisiin matkakuvauksiin, kirjoittajansa erinomaisuuden ja osaamisen korostamiseen ja/tai koettujen vääryyksien oikaisemiseen. Minua se puhutteli ennen kaikkea siksi, että siinä käsiteltiin niin monia sellaisia tapahtumia ja henkilöitä, joiden kanssa itsekin olen ollut tekemisissä.

Lidén valaisee mielenkiintoisella tavalla niin YK:ssa kuin Ruotsin ulkoministeriössä ja politiikassa vallinneita henkilöihin ja asioihin liittyviä jännitteitä ja erilaisia painotuksia. Hän tekee sen kuitenkin sen verran korrektilla ja sensaatioita välttelevällä tavalla, että kaikki eivät kenties niitä edes huomaa. Lidénillä on oikeistolainen kotitausta, mutta opiskeluaikanaan hän 60-luvulla otti kotiperintöönsä etäisyyttä ja  päätyi johonkin liberaalien ja sosialidemokraattien välimaastoon.

Lidén ei ruotsalaisista maanmiehistään ja -naisistaan sano kenestäkään todella pahasti ja kielteisiä arvioita hän pehmentää kirjoittamalla myös jotain positiivista. Kun tuntee suuren osan hänen käsittelemistään ruotsalaisista niin tunnistan hyvin esim. Carl Bildtin, Jan Eliassonin, Anna Lindhin, Stefan Löfvenin tai Göran Perssonin hänen kuvauksistaan. Astetta suoremmin hän käsittelee joitakin ei-ruotsalaisia, kuten niitä viittä YK:n pääsihteeriä joiden kanssa hän on ollut tekemisissä (ja johon joukkoon Eliassonilla oli suuri toive päästä).

Lähettilästehtävät Israelissa ja Zimbabwessa olivat sellaisia joihin Lidén itse halusi. Edellisen osalta se perustui tiettyyn perussympatiaan juutalaisvaltiota kohtaan, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut kritiikittömyyttä Israelin toimia kohtaan tai palestiinalaisten vierastamista, vaikka Lidén usein edusti lähtökohtaisesti ymmärtävämpää linjaa kuin Tukholman pääkaupunkiohjeet. Zimbabwen kokemus taas antaa Lidénille aihetta monenlaiseen Mugabenaikaisen väkivaltaisen poliittiseen kulttuurin ja korruption arvosteluun, joka koski myös oppositiota. Hän myös turhautui brittien kovaan linjaan jota Lidén piti kontraproduktiivisena ja EU:n vaikutusvaltaa heikentävänä.

Lidénin havainnot Suomesta ja Suomen politiikasta ovat kohteliaita ja Suomen ja Ruotsin yhteistyötä ja yhteisiä intressejä korostavia. Hyödyllistä on myös lukea miten Lidén kirjoittaa Suomen Venäjän suhteista. Siinä sekoittuu se miten Suomea tulee ymmärtää vaikeassa asemassaan ja historiassaan, samalla kun on tietenkin selvää, ettei se miten Suomi toimii voi tulla kyseeseen ruotsalaisille. Tällaisena teksti kertoo vähintään yhtä paljon Ruotsin kuin Suomen asenneilmastosta.

Näinä tiedustelulakien käsittelyaikoina kiinnittyi  huomioni myös sellaiseen mielenkiintoiseen tietoon, että Ruotsilla oli jo 2000-luvun alussa käytössään teknologia, jolla se olisi voinut salakuunnella esim. Javier Solanan ja muiden Brysselin johtajien puheluja. Lidénin mukaan ainakaan ulkoministeriö ei sen käyttöä kuitenkaan puoltanut.

Huhtikuu 2018

Saksalaista Eurooppaa ei tarvitse pelätä

Ensi vuonna 75 vuotta täyttävällä Paul Leverillä on pitkä ja menestyksekäs ura brittidiplomaattina ja tiedustelijana. Hän aloitti sen yli 50 vuotta sitten Helsingissä ja on säilyttänyt silloin hankkimansa suomen kielen taidon. 90-luvulla hän toimi ensin brittien ETYJ-edustuston suurlähettiläänä, ulkoministeriön alivaltiosihteerinä, kabinetin alaisen brittiedustelun eri haaroja ohjanneen tiedustelukomitean puheenjohtajana ja lopulta kuusi vuotta maansa Berliinin suurlähettiläänä vuoteen 2003.

Berlin Rules ei ole tutkimus eikä diplomaatin muistelmateos vaan ennen kaikkea brittilukijoille – varmaan lähinnä Brexitin vastustajille, joihin Leverkin kuuluu – tarkoitettu opas sodanjälkeisen ja nykyisen Saksan Eurooppapolitiikan ymmärtämiseen. Lever käy läpi maailmansodan raunioista nousseen liittotasavallan historian ja sen, miten se on halunnut jättää menneisyydenhallinnan nimissä vaikean historiansa taakseen. Seurauksena on, että maa ei ole ottanut etäisyyttä ainoastaan Natsi-kauteensa vaan paljolti kaikkeen muuhunkin sitä edeltäneeseen historiaansa. Hän jopa käyttää vertailukohteena Aki Kaurismäen elokuvaa Mies vailla menneisyyttä, jonka päähenkilön tavoin myös Saksan on täytynyt rakentaa kokonaan uusi identiteetti itselleen alkaakseen elämänsä uudelleen.

Tähän nyky-Saksan identiteettiin kuuluu olennaisena osana sitoutuminen Euroopan ”alati syvenevään liittoon”. Saksalaiset ovat federalismistaan ylpeitä eivätkä vierasta sen toteuttamista eurooppalaisella tasolla. Lever valaisee mielenkiintoisesti sitä, kuinka liittovaltiorakenne Saksassa toimii ja kiinnittää huomiota siihen, että jokseenkin harvassa ovat Saksassa olleet ne puoluejohtajat ja keskeiset ministerit, jotka eivät olisi pohjustaneet uraansa keskeisissä osavaltiotehtävissä ja miten vain vähemmistö ministereistä yleensä tulee liittopäiville valittujen joukosta.

Saksalaiset ovat varsinkin johtavien poliitikkojen puheissa Eurooppaan ja sen yhdentymisen syventämiseen vahvasti sitoutuneita aina yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja yhteisen armeijan luomista sekä veroharmonisointia myöten. Lever kuitenkin osoittaa, että on näiden ylevien puheiden takaa löytyy yleensä hyvin vähän konkretiaa. Oikeastaan konkreettisimmaksi Saksan Eurooppapolitiikan linjaukseksi on jäänyt yhteisvastuun kieltäminen, jota ilman mikään todellinen liittovaltio ei kuitenkaan toimi.

Siihen kuinka pitkälle Saksa todellisuudessa olisi valmis luopumaan suvereniteetistaan on siten toistaiseksi jäänyt näkemättä. Testaustilaisuuttakaan ei varmaan tule muuta kuin silloin, kun Saksa voi olla täysin varma siitä että suunnitelmat toteutuvat juuri Saksan saneleman mallin mukaisesti, kuten yhteisvaluutta euroa luotaessa. Lever lopettaakin kirjansa siihen, että saksalaisten hallitsema Eurooppa tulee olemaan pettymys kaikille niille brittiläisille euroskeptikoille, jotka maalattuaan pitkään uhkakuvaa eurooppalaisesta supervaltiosta eivät koskaan pääsekään ilkkumaan, että ”mitäs me sanoimme” .

Huhtikuu 2018

Itä, Länsi, UKK ja Erkot

Vaikka Helsingin Sanomia julkaiseva Sanoma Oy on edelleenkin vahvasti erkkolainen – vuonna 2012 kuollut Aatos Erkko testamenttasi melkein 24 prosentin omistusosuutensa Jane ja Aatos Erkon säätiölle ja kaksi Erkon sukulaista omistaa lisäksi lähes 14 prosenttia yhtiöstä – on mediayhtiö kuitenkin viime vuosina reippaasti häivyttänyt erkkolaisuuttaan, mitä sillä nyt sitten halutaankaan ymmärtää.

Yksi ilmentymä tästä on se, että aikoinaan Suomen Pankin arkiston kanssa sulkeutuneisuudessa kilpaillut nykyisen Päivälehden arkiston Erkko-kokoelma lienee nykyisin avoin tutkijoille. Ainakin Suomen ja Venäjän poliittiseen historiaan erikoistunut Aleksi Mainio on saanut käyttää arkistoa ilmeisen rajoituksetta. Kun hän kiittää esipuheessa myös Helsingin Sanomien säätiötä moninaisesta tuesta, synnyttää se epäilyn jonkinlaisesta tilaustyöstä.

Tällainen epäily on aiheeton. Mainion kirja käsittelee täysin avoimesti ja paljastavasti – kuitenkin historiantutkijan eikä iltapäivälehden otteella – sekä Eljas Erkon että hänen perijänsä Aatos Erkon toimia heidän hallitsemansa sanomalehtiyhtiön johdossa.

Kaksi teemaa nousee yli muiden: molempien Erkkojen suhde Neuvostoliittoon sekä Urho Kekkoseen. Eljas Erkko oli aina lännen mies, mikä sai osin alkunsa siitä miten hän seurasi isäänsä Eero Erkkoa sortovuosina maanpakoon Yhdysvaltoihin. Suomessa Eljas sai Helsingin Sanomat sekä omistuksellisesti että toimituksellisesti 30-luvun alussa haltuunsa ja teki siitä edistyspuolueesta itsenäisen vaikuttajan. Kun hänestä 1938 tuli ulkoministeri, halusi hän johtaa ulkopolitiikkaa samalla itsevaltiaalla tavalla kuin lehti-imperiumiaan. Seurauksena oli talvisota, joka kenties vähän epäoikeudenmukaisesti on Paasikiven mukaan jäänyt muistoihin ”Erkon sotana”.

Talvisodan alettua Erkko lähti nopeasti Ruotsiin, jonne hänestä tehtiin Suomen lähettiläs. Kun jatkosota syyskuussa päättyi, lähti Erkko jälleen Ruotsiin perheensä kanssa, mitä Mainio ei epäröi kutsua pakomatkaksi. Kuukautta myöhemmin hän palasi Suomeen, jossa hänen ja lehden oli sopeuduttava uuteen tilanteeseen, joka edellytti Paasikiven johtoaseman ja tämän neuvotteleman YYA-sopimuksen hyväksymistä pitkin hampain.

Paasikiven seuraajana presidentiksi nousseen Kekkosen ja Erkon suhde oli vieläkin antagonistisempi. HS saattoi olla kova UKK-kritiikissään ja sortua lapsellisuuksiinkin, kuten pitkään kauteen,  jolloin lehdessä ei julkaistu yhtään kuvaa presidentistä. Erkon ja Kekkosen jatkuneisiin kahdenkeskisiin tapaamisiin ei liittynyt mitään inhimillistä lämpöä eikä poliittista yhteistyötä, vaan sen perustui molemminpuoliseen realiteettien tunnustamiseen media- ja valtiollisen vallan suhteessa.

Vuonna 1965 kuollut Eljas Erkko teki pojastaan väkisin perijänsä lehtikuninkaana, mihin rooliin kompleksinen Aatos ei koskaan halunnut ja vain velvollisuudentunnosta sopeutui. Eljaksen aikana alkanut Helsingin Sanomien nousu ylivertaiseen asemaan Suomen printtimediakentässä jatkui myös Aatoksen aikana.

Aatos Erkko normalisoi lehtensä suhteet Kekkoseen 70-luvun alussa ilmoittautumalla Kekkosen tukijoukkoihin, mikä näkyi sitten Erkon määräämänä lehden tukena UKK:n poikkeuslaille v. 1974 ja tämän viimeiselle ehdokkuudelle v. 1978. Aatos oli isänsä tavoin lännen mies ja hoiti monella tavoin sekä yhtiön että Suomen USA-suhteita, mutta hän näki Kekkosen tukemisen välttämättömäksi Suomen idänsuhteiden kannalta.

Kun Kekkosen valtakausi lähestyi loppuaan päätyi Aatos Erkko omituisimpaan linjaukseensa. Hän oli valmis tukemaan Ahti Karjalaisen valintaa presidentiksi siksi, että kiristyneessä kansainvälisessä tilanteessa oli parasta tehdä niin kuin erityisen aktiivisesti Kremlin sanansaattajana toiminut Viktor Vladimirov halusi. Tätä linjausta HS:n toimituksen oli päätoimittajia myöten mahdoton nielaista ja lopputulos oli, että lehti joutui tasapainoilemaan ja esiintymään kantaa ottamattomana, vaikka toimitus selvästi oli Koiviston valinnan kannalla. Kun Koiviston valinta varmistui, antoi Erkko päätoimittaja Heikki Tikkasen kuulla kunniansa suomalaisten tehtyä kohtalokkaan virheen, jonka seurauksena olisi edessä siperialainen koirakoulu.

Mitään sellaista ei seurannut. Toisen tuoreen, samoja tapahtumia ja Mauno Koiviston idänsuhteita käsittelevän Juha Ovaskan kirjan mukaan siksi, että vaikka Karjalainen olisikin ollut Kremlin ykkössuosikki, niin Moskovassa ja Tehtaankadulla oli hyvissä ajoin otettu huomioon se mahdollisuus, että kansansuosikki valittaisiin. Tätä olivat niin matalaa profiilia idänsuhteissaan pitänyt Koivisto kuin NKP:kin jo pitkään pohjustaneet.

Siinä missä Vladimirov Mainion kuvauksen mukaan hyvin yksiselitteisesti ja kovin ottein olisi toiminut Karjalaisen hyväksi, esittää Ovaska narratiivin,  jossa NKP jo hyvissä ajoin ei ollut vain varautunut Koiviston valintaan, vaan piti sitä myös Neuvostoliiton intressien kannalta ihan riittävän turvallisena tuloksena.

Ovaska on tietoinen erilaisista tulkinnoista ja selittää niiden ristiriitaa niin, että toisenlainen näkemys perustuu aikalaispuheisiin, joissa ”taustalla vaikuttaneet poliittiset juorut, erilaiset huhut ja poliittisten kilpailijoiden esittämät väitteet” Koiviston surkeista idänsuhteista olivat esim. Aarno Laitisen edustaman tulkinnan lähteitä. Voi silloin ajatella, että Helsingin Sanomia tutkinut Mainio on joutunut tällaisen tulkinnan vaikutuspiiriin.

Molemmat kirjat ovat vankkaan lähdeaineistoon ja tutkimusotteeseen perustuvia töitä. Mainio on  sujuvampi ja vakuuttavampi kirjoittaja kuin Ovaska, joka olisi saattanut hyötyä enemmästä perehtymisestä Loka-Laitisen raadollisempaan politiikkakuvaan.

Mainion kirja käsittelee tietenkin Helsingin Sanomia, sen journalismia ja toimituksen sisäisiä virtauksia paljon laajemmin kuin vain yllämainittuihin asioihin liittyen. Esimerkiksi toimituksen kontakteista niin idän kuin lännen tiedustelupiireihin hänellä on myös uutta kerrottavaa. Aivan tähän päivään ei Mainion kirja ulotu vaan päättyy suurinpiirtein Suomen EU-jäsenyyden toteutumiseen, mitä Aatos Erkko piti onnellisena loppuna Suomen kolmannelle itsenäisyystaistelulle.

Huhtikuu 2018