Etusivu 2015
31.5.2015

Johannes Remy, Ukrainan historia. Gaudeamus, 296 s., Tallinna 2015

Remy

 

Miten Ukraina on syntynyt

Ukrainasta on enemmän mielikuvia ja ennakkoluuloja kuin tietoja ja siksi on erinomainen asia että myös suomeksi on kirjoitettu ja julkaistu kattava ja tiivis Ukrainan historia. Myös Ukrainan konfliktia tarkasteltaessa pätee se, että se joka ei tunne ja tiedä mistä ja miten tähän päivään on tultu, ei myöskään voi ymmärtää nykyisyyttä ja jää helposti historiallisten myyttien vangiksi. Historian käyttö ja väärinkäyttö on oleellinen osa Ukrainan konfliktiin liittyvää informaatiosotaa.

Jo kysymys siitä mikä on Ukraina ja miten se on syntynyt jakaa mielipiteitä, alkaen siitä että sekä Ukraina että Venäjä pitävät 800-luvulla syntynyttä ns. Kiovan Rusia valtiomuodostuksensa alkupisteenä. Yhtä lailla mielipiteitä jakaa ukrainan ja venäjän kielien suhde toisiinsa. Kielten erovaisuus on tässä tapauksessa tosin selvempi kuin tsekin ja slovakian, joita tätä nykyä käännetään toisilleen EU-kokousten rinnakkaisissa kääntäjäkopeissa tai serbian ja kroatian, joiden erottamisella pyritään hävittämään näiden ja muiden etelä-slaavien yhdessä vuosikymmeniä sujuvasti käyttämä serbo-kroatia.

Kiovan Rus käy paitsi Venäjän ja Ukrainan, myös Valkovenäjän alkukodiksi ennen kuin mitään näihin viittavaa kansallisuustunnetta oli olemassa. Nykyisen Ukrainan maantieteellinen alue on eri aikoina ollut vaihtelevasti jakaantunut paitsi Venäjän myös Mongolien Kultaisen ordan, Itävalta-Unkarin, Puola-Liettuan ja Ottomaanien valtakunnan hallinnoimiin alueisiin.  Kasakoiden atamaanikunnat olivat myös vaihtelevasti puoli-itsenäisiä useampien isäntien vasallivaltioita. Omana nykyistä Ukrainaa vastaavana itsenäisenä valtiona Ukraina ilmaantui ensimmäisen kerran Saksan suojeluksessa vuonna 1918. 20-luvun alkuun mennessä bolsevikit vakiinnuttivat valtansa hajanaisessa ja useiden liittolaisia vaihtaneiden osapuolten sisällissodan riivaamassa Ukrainassa. Vuonna 1919 perustettu Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta menetti ensin aleuita naapureilleen, mutta laajentui taas nykyisiin rajoihinsa vuodesta 1939 alkaen, kun ensin Puolan ja sitten Romanian ja Tshekkoslovakian hallitsemia alueita  liitettiin maahan. Viimeisin liitos ennen itsenäisyyttä oli Krimin siirtäminen Venäjän neuvostotasavallasta Ukrainan neuvostotasavaltaan vuonna 1954, jolla ei silloin ollut juurikaan käytännöllistä merkitystä.

Ukraina koki 30-luvulla kovia Stalinin ajan puhdistuksen ja miljoonien menehtymiseen johtaneen holodomirin eli suuren nälänhädän kourissa ja toisen maailmansodan aikana Saksan armeija ja puna-armeija kulkivat vuoron perään maata hävittäen sen ylitse mennen tullen. Saksalla oli liittolaisinaan ukrainalaisia nationalisteja, jotka myös vähintään epäsuorasti olivat osallisia Ukrainan runsaan juutalaisvähemmistön tuhoamiseen. Nämä tapahtumat, alkaen siitä onko holodomiria perusteltua kutsua kansanmurhaksi vai ei, ovat yksi osa Ukrainan historiaa koskevista monista kiistoista. Historioitsijoiden valtavirran tavoin Remykään  ei kansanmurha-käsitykseen sellaisenaan yhdy, todeten että neuvostojohdon politiikka oli joka tapauksessa tuhoisaa ja vastuutonta, mutta ei kohdistunut nimenomaisesti tai vain ukrainalaisiin.

Remyn tapa kuvata Ukrainan historiaa aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka on luotettavan oloista ja tasapainoista, ehkä vähän tasapaksuakin. Erityisesti nyky-Ukrainaan kuuluvien, aikanaan länsinaapureiden hallitsemien Galitsean, Rutenian ja muiden alueiden kehitys ovat historiaakin harrastaville suomalaislukijoille aivan uutta tietoa ja avartavat, kuten ylipäätään maan varhemman historian tuntemus, mahdollisuuksia paremmin ymmärtää nykyistä Ukrainan konfliktia.

Haasteellisemmaksi osoittautuu viimeisen parinkymmenen vuoden kehityksen kuvaaminen. On ymmärrettävää, ettei sitä voi käsitellä samalla etäisyydellä, laajakaarisuudella ja varmuudella kuin vuosikymmenten ja vuosisatojen taakse ulottuvia tapahtumia. Yhtä lailla olisi lukijoiden odotusten pettämistä jättää viimeaikaisimmat tapahtumat kokonaan käsittelemättä. Mahdollinen ratkaisu olisi voinut olla erottaa viimeisimpien tapahtuminen kuvaus päätekstistä omaksi liiteosiokseen, jonka käsittelytapa olisi jo kirjoittajankin esille tuomana voinut olla enemmän uutisvirran välittämistä. Kun olen itse viime vuodet aika tarkkaan seurannut Ukrainan tapahtumia joudun toteamaan Remyn kuvauksen jäävän näiltä osin aika puutteelliseksi. Venäjän ”maahantunkeutuminen” esitetään kyllä perusteellisesti ja sinänsä myös varsin luotettavasti, mutta EU:n ja Ukrainan muiden naapureiden vaikutus maan tapahtumiin jää hämäräksi. On käsittämätöntä että Maidanin ampumissurmien jälkeen helmikuussa 2014 tehdyn ja valtataistelun silloisen vaiheen päättäneen sopimuksen kuvauksessa ei lainkaan edes mainita, että sopimusta olivat paikan päällä kätilöimässä myös Saksan, Ranskan ja Puolan ulkoministerit.

Siitä että Ukrainan sisäisen valtapelin ja oligarkkien ja muiden intressiryhmien toiminnan kuvaus  jättää monia asioita avoimiksi ja selittämättömiksi olisi kohtuutonta moittia Remyä, siksi vaikea tehtävä se olisi kenelle tahansa,

Kesäkuu 2015

27.5.2015

Edessä kuiva ja kylmä kausi

Sipilän perjantaina nimitettävän hallituksen ohjelmaa on vielä käytävä tarkemmin läpi, mutta jo otsikkokäsittely vahvistaa sen, että edessä on rajua oikeistopolitiikkaa toteutettava hallituskausi. Ohjelma tähtää tietoisesti vaikkei julkilausutusti tuloerojen kasvattamiseen, eriarvoisuuden kasvuun ja luokkayhteiskunnan paluuseen. Pariin miljardiin nousevat indeksileikkaukset, sosiaaliturvan ja työttömyysturvan leikkaukset sekä kuntien palvelusäästöt  ja palvelumaksujen korotukset tulevat eniten ja kipeimmin kohdistumaan pienituloisiin ja heikommassa asemassa oleviin ihmisiin. Tämän jälkeen Sipilän esittämät hurskaat vetoomukset suurituloisille leikata palkkojaan ovat tympeää ja halpaa populismia.

Eläkeläisten osalta hehkutetaan 30 miljoonan lisäystä takuueläkkeisiin samanaikaisesti, kun eläkeläisten asumistukea leikataan 123 miljoonaa. Tämä on monissa kohdissa toistuva linja, pienillä korjauksilla koitetaan kiinnittää huomio pois paljon suuremmista ja eriarvoisuutta kasvattavista leikkauksista.

Ympäristö- ja ilmastopolitiikassa on tulossa taantumuksellinen jarrumieshallitus.

Ohjelman ulko- ja turvallisuuspoliittisesta osiosta totesin jo sen julkistamisen jälkeen, että sen kanssa voidaan hyvin elää, mutta sekin EU- ja maahanmuuttopoliittisen kokonaisuuden kanssa viestii paluusta sisäänpäin kääntyvään, omaan kapeaan etuunsa keskittyvään ja  aktiiviselle rauhanrakentamiselle selkänsä kääntävään Suomeen, joka kuvittelee että puolustusmäärärahojen korotus riittäisi turvallisuuspolitiikan sisällöksi. Kehitysyhteistyömäärärahojen raju leikkaus tulee saattamaan solidaarisuudesta piittaamattoman Suomen ikävään asemaan YK:ssa ja meille lähimmän viiteryhmän,  Pohjoismaiden, joukossa ja haittaamaan monin tavoin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehokasta hoitoa.

Muutoin olen sitä mieltä, että palkansaajajärjestöjen kannattaa sitoutua maltilliseen kilpailukykyä ja työllisyyttä tukevaan yhteiskuntasopimukseen, kunhan siihen ei liitetä työajan pidennyksiä tai muita työolojen heikennyksiä. Samalla järjestöjen tulisi torjua kylkiäiseksi tarjottu tuloveron miljardialennus ja vaatia vähintään samansuuruista pahimpien leikkausten perumista.

Kaiken tämän voisi paremmin ymmärtää, jos hallituksen talouspolitiikan voisi uskoa nostavan Suomen taas paremmalle kasvu-uralle ja luovan kosolti uusia työpaikkoja.  Tällä ohjelmalla se ei tule onnistumaan, vaan vaarassa on että se edelleen leikkaa kasvun ja työllisyyden edellytyksiä.  Tuottavuutta ja todellista kilpailukykyä ei edistetä leikkauksin, säästöin ja työntekijöiden asemaa heikentämällä, vaan panostamalla osaamiseen ja tietotaitoon. Nyt hallitus päinvastoin leikkaa lähes 700 miljoonaa  lisää jo kovia kokeneelta koulutus- ja tutkimussektorilta .

27.5. 2015

14.5.2015

Hallitusohjelmaa työstetään

Perusporvarihallituksen muodostaminen etenee ja ensimmäiseksi on jo julkaistu tulevan hallitusohjelman ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, maahanmuuttoa ja EU-politiikkaa koskevat osiot. Se ei ole vielä poikkeuksellista nopeutta, Kataisenkin hallitusneuvotteluissa päästiin näistä yhteisymmrrykseen kahdessa vuorokaudessa. Nyt julkistetut linjaukset eivät  sisällä varsinaisia yllätyksiä tai merkittäviä suunnanmuutoksia, ja hyvä niin – totesinkin Helsingin Sanomille, että voisin näiden ohjelmaosioiden puolesta jatkaa tällaisessakin hallituksessa ulkoministerinä.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinja ei siis muutu. Pysymme Euroopan Unioniin rakentavasti suhtautuvana jäsenmaana  sekä sotilaallisesti liittoutumattomana maana, joka ei tähänkään saakka ole sulkenut pois mahdollisuutta luopua liittoutumattomuudestaan suvereenille maalle kuuluvan harkinnan pohjalta.  Tämän toteaminen on ihan OK sosialidemokraateillekin, kun tehdään samalla selväksi, että emme nyt näe syytä hakea sotilasliittoon. Tämä vastaa suomalaisten selvän enemmistön kuten myös, kokoomusta lukuunottamatta, hallituspuolueidenkin näkemystä.

Toki hallituspohja heijastuu monissa näitäkin osioita koskevissa muotoiluissa. Ohjelmasta jää kuva, jos ei nyt sentään oviaan sulkevasta ja eristäytyvästä Suomesta, niin kuitenkin laajan maailman haasteisiin ja asioihin epäluuloisesti suhtautuvasta  ja omaa kansallista etuaan kapeasti korostavasta  maasta. Se ei viesti näkemyksellisyyttä siitä, miten Suomenkin pitäisi kasvavan keskinäisen riippuvuuden maailmassa osallistua rauhan ja turvallisuuden rakentamiseen pelkän pahimpaan varautumisen asemesta. Ilmastomuutoksen pysäyttämiseksi  ei ole luvassa mitään näkemyksellistä aktiivisuutta ja vaikka kehitysyhteistyön tavoitteena edelleen mainitaan 0,7 % BKT-osuus, ollaan tätä kuitenkin edelleen leikkaamassa, avoimena on vain kuinka paljon.

Kolmen tulevan hallituspuolueen johtajat ovat julkisuuteen hymistelleet hyvää ja saumatonta yhteisymmärrystään. Jos tämä on totta ja pitää jatkossakin, tulemme näkemään vielä monta näyttävää takinkääntöä. Se ei välttämättä ole moitittavaa. Minä ainakin kiitän siitä miten suhteellisen näkymättömäksi perussuomalaisten jälki jäi maahanmuuttoa koskevassa osiossa.

14.5. 2015

11.5.2015

Speech at the Arctic Council 9th Ministerial meeting, Iqaluit, Canada, 24.4.2015

Minister Aglukkaq, Dear Arctic Colleagues, Ladies and Gentlemen,

Environmental concerns have been at the core of our cooperation since our first meeting in Rovaniemi in 1991, where we agreed on the Arctic Environmental Protection Strategy. And when the Arctic Council was established we decided that cooperation would focus in particular on sustainable development and environmental protection and, listening today at oud lunch to the concerns of the indigenous peoples representatives it could not be otherwise.

 

In pursuing these goals the Council has published many high-level scientific reports providing a sound basis for political decision-making and we have successfully concluded negotiations on two legally binding international agreements. We have reached agreement on the Action on Enhanced Black Carbon and Methane Emissions Reductions and on the Framework Plan for Cooperation on Prevention of Oil Pollution.

 

The Framework for a Pan-Arctic Network of Marine Protected Areas should help us to develop such a network without delay. I also welcome the publication of the second Arctic Human Development Report and the work done on monitoring biodiversity in the Arctic region.

 

We welcome the establishment of the Arctic Economic Council which will encourage the business communities in our countries to contribute to circumpolar cooperation.

 

I would also like to acknowledge the Canadian chairmanship for its efforts to raise awareness of the traditional ways of life of the indigenous peoples of the Arctic.

 

Ladies and Gentlemen,

 

This year will be crucial for the future of the Arctic. A global, legally binding climate agreement is to be concluded in Paris in December with the aim of limit the rise of global temperature to two percent Celsius. But even so, the changes have already taken place which will entail huge changes and challenges for the Arctic. Natural habitats and living conditions change profoundly. New opportunities will open in transport, trade and communications, linking the Arctic with the rest of the world. This entails new economic opportunities but also carries increasing environmental risks.

 

We all must work even harder for environmental protection and sustainable development. Plans to exploit natural resources should be guided by environmental impact assessments and the use of best available technology and practices.

 

The launch of the Arctic Adaptation Exchange Portal is a good example of the practical steps that we can take.

 

Ladies and Gentlemen,

 

Two years ago we invited a great number of new observers, but this year we simply decided to postpone any decision concerning observer issues. A review of the contribution of observers is necessary. We should recognize that what started as regional cooperation in the Arctic is becoming globally attractive.

 

An unfortunate situation has evolved around the observer status of the European Union. As an interim solution, the Union will continue as an ad hoc observer. We hope that the obstacles to the EU’s full observer status will be removed as soon as possible.

 

Ladies and Gentlemen,

 

The question whether and to what extent the strained international situation will affect Arctic cooperation can be answered in a positive tone and quoting our Declaration saying that we are committed to maintaining peace, stability and constructive cooperation in the Arctic.

 

It is in no-one’s interest to let problems elsewhere to impact negatively on Arctic cooperation and the Arctic environment.

 

Finally, I would like to thank Canada for its leadership during the past two years. I would like to welcome the United States to the chair and commend its chairmanship program with well thought-out priorities, and in addressing the impacts of climate change. You will have our full support.

11.5.2015

History for Americans or American History? The role and responsibility of Historians

American Values: Public Virtues, Private Vices? The 24 th biannual NAAS Conference on American Studies, Oulu 11.5. 2015

In today’s world we should be increasingly concerned about both the ignorance and abuse of history in politics and how this impacts on international relations.

To claim that we have entered a new post-modern world dominated by the short-term where future generations will have nothing solid or enduring to rely and build ones future on is exaggerated, at least regarding the novelty of the phenomenon – after all it was already in 1848 that Marx and Engels wrote how ”all that is solid melts into thin air, all that is holy is profaned”. Nevertheless concerns about short-termism and the ”end of history” (although not necessarily in Fukuyama’s meaning) is valid.

It may or not be true that those who do not know their history are doomed to repeat it. What is more likely to be true is, that the less you know about your history, the more difficult it will be to see the into the future either and be able to influence it.

Knowing your history is not the same as becoming a prisoner to it. On the contrary, it is much easier for those who know their history to avoid becoming its prisoner, through the manipulative and nefarious efforts of those who will seek to misuse it for political ends. After all also myths about history thrive on ignorance.

Ignorance also fosters abuse and abuse fosters conflicts. Historical myths are used to create and sustain enemy images and justify aggressive policies.

This year is the centennial year of the events leading to the death of up to a million and half Armenians in the Ottoman Empire. That these events took place is not disputed, but the question of whether or not to call it genocide has become a source of conflict and soured relations between Turkey and many countries, where politicians and parliaments have raised their profiles by issuing statements and passing resolutions on the issue.

Efforts to alleviate the contradictions by getting historians from all parties to come together to discuss and reach consensus on how to treat and interpret the facts have not been successful. Indeed, many historians have become willy-nilly parties to the conflict of words.

Let history – and historians – judge is a good and correct slogan, but only provided this judgement has no direct or indirect connection to or dependence on formal judicial processes.

A regime change, whatever the viciousness of the former regime, should not and cannot entail erasing history, nor  eradication of all the very concrete marks and monuments the ancien regime has left. A cultured approach to historical monuments should leave an environment where traces of all our history, the more unpalatable and unsavoury parts of it included, can be seen and, as times passes, can be regarded as historical relicts which need not unduly bother future generations but will serve as focal points in understanding our common past.

What then should the role of politics and politicians be vis-a-vis history? It is easier to say what it should NOT be, i.e. legislating about historical truths or untruths. While the motives and other activities of Holocaust-deniers are rarely free of anti-Semitism and are most often intimately connected to racist and fascist ideology and politics, we should nevertheless resist proposals to make holocaust denial a criminal offence as has been done in some countries. Other laws criminalizing anti-Semitist and racist defamation are enough, without making historiography the subject of legally-defined truths.  This applies equally to resolutions on what to call the 1915 massacre of Armenians in the Ottoman empire, let alone on passing legislation on yet another Holocaust-denial.

While individual politicians should have a good knowledge of history and an ability to speak out on issues of history, they should not do so through legislative acts. What they should do is to see that  historical research in general is adequately funded. They can also identify areas of research were more work is needed and also establish special projects, such as the project in Finland to  study and examine all war-related deaths in Finland during the period 1914-1922, which has been a controversial subject for decades afterwards.

What politicians and legislators also should do is to ensure that historians have full and open access to all relevant archives and documents. So far no universal international rules or agreements exist concerning freedom of information in general or access to archives in particular. International agreements are mostly concerned with data security and privacy protection – without much success there either –  as well as collection and publication of statistical information for international regulatory and comparative purposes. I will not be the first to call on the European Union to adopt directives on access to archives, much less harmonise rules on this. If that were to happen I doubt it would start out with the aim of achieving greater transparency and public access. International cooperation and agreements can, however, be used to facilitate exchange of and more open access to historical information.

As a positive agenda politicians and governments should welcome and support independent and international research and contacts between historians from all countries to encourage them to work together on defusing conflicts on the facts and interpretation of historical events and building cross-border understanding of all parties perceptions and interpretations of such events.

Perhaps the most praiseworthy example of a nation addressing its history is Germany. We should all learn from the way that Germany has endeavoured to address the question of its awful 20th Century history. Finnish is one of the few languages into which the challenging concept of verganheitsbewältigung can be translated easily with the word menneisyydenhallinta. If Germany is the good example there are unfortunately plenty of other countries, which have not made any serious efforts to come to grips with their dubious past.

There are numerous and obvious examples of this failure, starting with Japan and Serbia ending up with Russia, perhaps the most challenging case today, a country where independent and critical historians can meet many obstacles, up to including physical threats.

But not all of the countries we like to think of as liberal democracies pass rigorous examination. This can be undoubtedly said of the United Kingdom , France and other former colonial powers that have dark corners which should be illuminated and more openly examined and addressed, as the examples of their colonial wars in Kenya and Algeria indicate.

And how does the United States fare in this regard? In countries such as the US with no formal censorship or state-sponsored efforts to control the free dissemination of information – as distinct from monitoring of and eavesdropping on private information – we have to recognize that there is no single body of historians with like-minded views. Thus we can find someone calling himself a historian representing almost any possible view on any aspect of American or world history, from David Lesile Hoggan to Noam Chomsky.

Of course singling out American historiography as particularly problematic, is unfair. It is by no means the worst offender, if at all. Thus my title could equally well be applied to all countries and nationalities. Are Finnish historians writing history for Finns or Finnish history? If there is a difference between American, Finnish or any one else’s way of writing history it maybe that smaller nations have less possibilities to view their own history in isolation and may have learned through hard lessons to better understand or at least take note of other nations’ and neigbours’ views on history. This said without implying any moral superiority to smaller nations policies just because they are small.

Exceptionalism may also come easier to larger countries. Certainly there is no school in Finland openly marketing Finnish exceptionalism or a Finnische Sonderweg, whereas American Exceptionalism has been frequently and consistently evoked for almost a hundred years, at least.

Perhaps the most often quoted description of American historical exceptionalism is from the Scottish political scientist Richard Rose who, in noting that most American historians endorse exceptionalism, suggested that these historians reason as follows:

“America marches to a different drummer. Its uniqueness is explained by any or all of a variety of reasons: history, size, geography, political institutions, and culture. Explanations of the growth of government in Europe are not expected to fit American experience, and vice versa.”

How did the theory of American exceptionalism arise? Alexis de Toqueville is most frequently invoked as the originator. Politically it is most frequently  invoked by the Republican right-wing today, who are probably ignorant of the embarrising fact that it was also used in internal US Communist Party debates, to which Joseph Stalin is said to have reacted by condemning this “American exceptionalism” of some US comrades.

The problems with exceptionalism arise when different cultures, attitudes and practices which are unique to almost all countries and their histories, are endowed with virtues with the explicit aim of proving the superiority, moral or otherwise, of the exceptional country compared to others.

We are today living in a world characterized by increasing interdependence, in things both good and bad. In this no country is an exception, as it applies equally to Superpowers with nuclear weapons or Small Island states. Whether we like this or not. no-one can escape this interdependence. And as is my wont I will also remind all of us that world population growth, which has meant that there are more than three times more people in today’s world than there were at the end World War II, is the most important reason for this.

Exceptionalism, which historically seems to be closely linked with a penchant for Power Politics, may have served a purpose earlier, but it can be argued that it has outlived its usefulness and can lead to misunderstandings and mistakes leading to costs and losses in todays interdependent world.

Historians need to recognize, describe and analyze the different features of their own history as well as that of other countries. The history of any and every nations has always been by the interaction of countries and cultues. Therefore it is obviously at least as important to study and understand what is common to all history and human endeavour with the aim of overcoming the rivalries and conflicts which we can ill afford in today’s interdependent world wher we have, at best, only a few decades time in which to adjust all of mankind’s activites and habits to meet the requirements of ecologically, socially and economically sustainable development. Exceptionalism of any kind will not enhance our possibilities of achieving this.