Viime viikkoina on tunteita Suomessa nostattanut kysymys suhtautumisesta ehdotukseen EU:n uudeksi asedirektiiviksi. Aseharrastajien lobbaus on ollut harvinaisen menestyksekästä, kun eduskunnan valiokunnat on saatu lausumaan, miten mahdotonta ehdotuksen hyväksyminen ja toimeenpano Suomessa olisi. Puolustusministerikin ehti eduskunnan istunnossa kertomaan, että jos direktiivi EU:ssa hyväksyttäisiin ei sitä Suomessa pantaisi täytäntöön.

Itse olen aina tukenut järkeviä pyrkimyksiä aselakien tiukentamiseen syistä, joilla on hyvin vähän tekemistä sen vaaran kanssa, että ne kulkeutuisivat kansainvälisten terroristien käsiin. Tältä osin Pariisin terrori-iskujen jälkeisissä tunnelmissa kirjoitettuja direktiivin perusteluja voi kritisoida. Todennäköisyys sille, että suomalainen puoliautomaattiase päätyisi ISIS-terroristeille, on äärimmäisen pieni. Paljon suurempi riski on, että sellainen päätyy jonain päivänä jonkun supisuomalaisen breivikin käsiin tuhoisin seurauksin.

Aseturvallisuuden lisääminen on joka tapauksessa tarpeen ja turvallisuuden parantamisen tarve on asetettava punnintaan siitä seuraavia hankaluuksia vasten. Suomi ei tietenkään ole ainoa EU-maa, jossa harrastetaan metsästystä ja ampumaurheilua, eikä direktiiviä muualla ole nähty näihin harrastuksiin kohdistuvana ekstistentiaalisena uhkana. Erilaisten näkemysten lähentäminen tässä voisi onnistua, jos metsästyksen ja ampumaurheilun harrastajat itse aktiivisemmin pohtisivat ja esittäisivät toimivampia keinoja aseturvallisuuden lisäämiseksi pelkän tyrmäyksen asemesta.

Ehkä näiltä osin direktiivin vastustaminen on Suomessakin nähty heikosti perustelluksi, sillä pääasiaksi vastustuksessa onkin nostettu se, miten direktiivi olisi jotenkin ongelmallinen Suomen puolustusjärjestelmän kannalta. Tähän väitteeseen uskovien on hyvä tutustua pääesikunnan aiempaan lausuntoon http://www.aselaki.info/materiaalit/pe_lausunto/AH22100%20pehenkoslausunto_V1.pdf.

Suomessa ei ole suojeluskuntalaitosta – vaikka senkin henkiin herättämistä viritellään –  eikä sveitsiläistä miliisireserviä, jossa jokainen reservisotilas pitäisi asetta kotonaan. Meillä ei siten ole tarvetta luoda kuvaa, että tämä olisi jotenkin oleellinen maanpuolustuskysymys. Reserviläisten kertausharjoitukset ja asekunnon ylläpitäminen ei voi perustua vapaaehtoisuuteen eikä omiin aseisiin, ja siltä osin kuin tässä on kehittämisen tarvetta niin se täytyy hoitaa ilman tämän kyseenalaisen kotivarustelun tuomista Suomeen.

Aiemman lainvalmistelun yhteydessä on todettu, että puolustuskykyyn vaikuttava vapaaehtoinen toiminta tulee järjestää viranomaisen johdossa ja valvonnassa. Edelleen on yksiselitteisesti todettu, että  aseellisen voiman käyttö ja siihen valmistautuminen on julkinen hallintotehtävä, joka kuuluu vain viranomaiselle. Meillä siis ei ole yksityistä toimintaa, joka sellaisenaan tukisi suorituskykyjen muodostusta.

Asian lobbaukseen liittyy harha, joka käy ilmi poliisin asehallinnon materiaalista. Ns reserviläisaseita rekisterissä on päälle 20 000. Aseiden haltijoiden ikäjakauma kuitenkin osoittaa, etteivät niiden omistajat ole puolustusvoimien suorituskykyjen kannalta käytettävissä. Reservin ampumaharrastajat ovat ikääntyvää väkeä eikä heillä ole enää sijoitusta sodan ajan joukoissa. Jakauman perusteella ainoastaan noin 3000 reserviin merkittyä aseen omistajaa on puolustusvoimien kannalta käyttökelpoisessa iässä.

Toinen harha liittyy vapaaehtoisten määrään. Tosiasiassa sitoutuneita vapaaehtoisia reserviläisiä on enintään noin 7000. Tämä luku ei siis ole sama kuin reserviläisjärjestöjen jäsenmäärä. Järjestöjä vaivaa sama vanhentumisilmiö kuin ammunnan harrastamista tai vaikkapa hirvenmetsästystä.  On siten täysin kestämätöntä argumentoida direktiiviä vastaan sillä, että kyseessä olisi minkäänlainen maanpuolustuksen kulmakivi. Suurempi huoli puolustustoimille on reservin fyysinen toimintakyky kuin yksityinen aseenomistus.

Tämän lisäksi kannanotoissa on raportoitu toteutuneita vapaaehtoisen maanpuolustuksen vuorokausimääriä väärin. Maanpuolustuskoulutusyhdistys MPK  ei tuota koulutusta 47000 henkilölle vaan noin 47000 vuorokautta koulutusta, johon käytännössä sama henkilö osallistuu useamman vuorokauden. Tästä vain osa on puolustusvoimien tilaamaa koulutusta.  Meillä ei siis ole mitään massiivista vapaaehtoisten määrää vaan toiminta käytännössä rajoittuu hyvin pitkälle ns. maakuntajoukkoihin.

20.12. 2015

Itsenäisyyspäivän juhlintaan kuuluvat perinteet ja perinteisiin kuuluu myös kansakunnan yhteisen historian kertaaminen. Tämä on näinä historiattomina aikoina tervetullutta. Tarkoitan sitä, että tieto ja ymmärrys suurista historiallista kehityskaarista on nopeiden ja rajujen muutosten ja uutisvirran keskellä eläville ihmisille katoavaa kansanperinnettä.

En siis tarkoita historian nippelitiedon, vuosilukujen tai hallitsijoiden ja muun sellaisen heikkoa tuntemusta – olkoonkin että olisi hyvä osata asettaa esim. sellaiset tapahtumat kuin ensimmäinen ja toinen maailmansota suurin piirtein oikein aikajanalle ja kertoa ketkä niihin osallistuivat. Tällaisen tiedon voi katsoa kuuluvan jonkinlaiseen yleissivistykseen, vaikka ylioppilaaksi ja maisteriksikin voi selviytyä ilman että kukaan tätä tarkistaisi.

Tätä yleistiedon puutetta suurempi huoli kohdistuu siihen, että ihmisiltä puuttuu selkeä näkemys siitä mistä ja miten olemme tulleet sellaiseen maailmaan ja yhteiskuntaan, jossa nyt elämme. Ilman tätä historiallista perspektiiviä ei pysty ymmärtämään tätä päivää eikä kykene näkemään myöskään tulevaisuuteen eikä ottamaan sitä haltuunsa. Historiaa tuntemattomilla on myös suurempi riski joutua historian ja erilaisten historiallisten myyttien ja historian väärinkäytön vangeiksi.

Sodat ovat tietenkin olleet aina ihmisten kokemuksia ja maailmankuvaa suuresti muokanneita asioita. Suomessa näitä ovat olleet vuoden 1918 sisällissota ja talvi- ja jatkosota.

Vuoden 1918 sisällissota jätti suomalaiseen yhteiskuntaan syvät haavat, joita sodan muisteleminen vielä pitkään ylläpiti. Kaunokirjallisuudessa Väinö Linna 40 vuotta ja historiankirjoituksessa Jaakko Paavolainen 50 vuotta tapahtumien jälkeen osaltaan vauhdittivat ymmärrystä ja sovintoa ja sitä, että näitäkin tapahtumia on voitu jo pitkään tarkastella ilman että sisällissotaan liittyviä tulkintoja ja kannanottoja voidaan enää millään mielekkäällä tavalla liittää tämän ajan suomalaisia koskettaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin tai osapuolijakoihin.

Meillä ei Suomessa ole aihetta syyllisten etsimiseen tai tuomitsemiseen, ei liioin keinotekoisiin anteeksipyyntöihin ja anteeksiantoihin. Se mitä edelleen tarvitsemme on oikeata tietoa tapahtumista ja tämän tiedon tunnetuksi tekemistä. Vielä enemmän tarvitsemme tietoihin ja inhimillisiin arvoihin pohjautuvaa yhteistä ymmärrystä. Ja ennen kaikkea tarvitsemme sitoutumista siihen, että teemme kaikkemme etteivät vuoden 1918 kaltaiset tapahtumat voi enää missään päin maailmaa toistua ja jatkua ilman, että niihin puututaan kaikin käytettävissä olevin inhimillistä kärsimystä vähentävin toimin, sillä se mitä Suomessa vuonna 1918 tapahtui ei ollut silloisessa eikä myöhemmässäkään maailmassa ainutlaatuista.

Talvi- ja jatkosodan aikaiset suomalaisten kokemukset olivat rankkoja niin eturintamalla kuin kotirintamallakin olleille. Tästä huolimatta sodasta mieleltään ja ruumiltaan ehjänä selviytyneen jälleenrakennuksen sukupolven kokemukset ja ajan henki liittyi samaan pitkään nousukauteen kuin heidän suuret ikäluokat muodostaneiden jälkeläistensäkin.

Nousukaudella aikuistuneilla ajan henki on optimistinen, arvot ovat pehmeitä; he ovat luottavaisia ja vaativia, asettavat odotuksia yhteiskunnalle ja työnantajalle.

Laskukauden aikana aikuistuneilla ajan henki on masentava/melankolinen ja arvot kovia; he ovat pakosta pärjääviä ja putoamista pelkääviä, eivätkä luota yhteiskuntaan tai työnantajiin. Tämä on yksi selitys sille, miksi sukupolvien on joskus vaikeata ymmärtää toisiaan.

Sukupolvikokemusten taustoittaminen talouden yleisen ja työelämän erityisen kehityksen suhteen on hyödyllinen sekä ajatuksia herättävä lähestymistapa. Sitä ei silti tule ylikorostaa, eikä tehdä siitä ainakaan mitään sellaista kehikkoa, jossa yhteiskunnalliset perusvastakkaisuudet pelkistettäisiin ensi sijassa sukupolvien välisiksi. En siis takerru tähän hienojakoisempaan tarkasteluun, vaan koitan nostaa katseen yleisemmälle ja pitempien kehityskaarien tasolle.

Historia ei koskaan ole sillä tavoin valmiiksi kirjoitettu etteikö sitä aina tultaisi uudelleen arvioimaan, saatikka asia joka joskus päättyisi.  Tästä syystä myös historian ja pitkien syklien tulkintoja tulee lähestyä varovaisesti ja varauksellisesti.  Näillä varauksilla yritän kuitenkin valaista sitä, mitä pidän aikamme isona kuvana ja suurimpana muutoksen kehityskaarena.

Tällöin on ensimmäiseksi otettava esiin  maailman selvimmin ja kiistattomimmin vaikuttava megatrendi eli väestönkasvu.

Ihminen lajina on alle 500 000 vuotta vanha mutta maailmassa ei vielä 6000 vuotta sitten ollut kymmentäkään miljoonaa ihmistä ja vielä ajanlaskumme alussa ei meitä ollut enempää kuin 170 miljoonaa koko maailmassa. Miljardin ihmisen raja ylitettiin vasta 1800-luvun alkupuolella ja kahden miljardin 1920-luvulla. Toisen maailmansodan päättyessä luku oli 2.3 miljardia, jonka jälkeen se on seitsemässäkymmenessä vuodessa enemmän kuin kolminkertaistunut nykyiseen 7.3 miljardiin. Jonkun laskelman mukaan tämä luku vastaa seitsemää prosenttia kaikkina aikoina eläneistä ihmisistä.

Tällainen väestöräjähdys on keskeisin syy siihen, että elämme kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa. Tällainen keskinäisriippuvuus koskettaa yhtälailla meitä kaikkia sekä hyvässä että pahassa, pidimme siitä tai emme ja riippumatta siitä missä satumme asumaan.

Moni vierastaa tätä keskinäisriippuvuutta ja sen tuomaa erilaisten elämäntapojen, uskontojen ja väestöryhmien jatkuvaa vuorovaikutusta, mutta hekin nauttivat samalla siitä miten siihen liittyvä vaihdannan lisääntyminen ja työnjaon syventyminen, johon myös ihmisten kasvava liikkuvuus liittyy, on lisännyt vaurautta ja hyvinvointia kaikkialla maailmassa. Rajojen pysyvä sulkeminen taloudellisen tai kulttuurin omavaraisuuden tavoittelemisen nimissä vain köyhdyttäisi kaikkia ja jopa romauttaisi hyvinvointimme.

Maailman yhteenkasvamisen peruuttamattomuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen on vakauden, rauhan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden avainkysymys. Tämä on asia, jonka yhden ilmentymän haasteellisuuden ja vaativuuden koemme juuri nyt myös Suomessa, kun suuret pakolaisvirrat ovat ulottuneet myös meidän maahamme.

Vaikka näihin suuriin turvapaikan hakijoiden määriin mahtuu myös iso osa sellaisia, jotka eivät ole kansainvälisten pakolaissopimusten edellyttämän suojelun tarpeessa eivätkä siten turvapaikkaa voi saada vaan käännytetään, on pakolaisten osalta muistettava, että kysymys on aidosta hädästä, jollaista suomalaisetkin sotiemme vaiheissa joutuivat kokemaan, kun vielä Lapin sodan loppuvaiheessa hakeutuivat Ruotsiin turvaan.

Siksi on aina tärkeintä ja samalla myös vaikeinta  toimia niiden konfliktien, sotien ja ihmisoikeusloukkausten lopettamiseksi, jotka ajavat ihmisiä pakolaisiksi heidän etnisestä tai uskonnollisesta taustastaan riippumatta. Mutta suurten pakolaismäärien hoitaminen ei voi jäädä yksittäisten maiden vastuulle, vaan siinä tarvitaan vielä haussa olevaa vahvaa eurooppalaisten yhteisen vastuun kantamista ja solidaarisuutta.

Samalla on ymmärrättävä, ettei edes kaikkien nyt käynnissä olevien sotien lopettaminen tule pakolaisuutta eikä muuttohalukkuutta lopettamaan. Yksin ilmastomuutoksen eteneminen tulee joka tapauksessa ylläpitämään ja lisäämään muuttopaineita. Pahimmillaan se tarkoittaa tarvetta niiden niiden pienten saarivaltioiden koko väestön uudelleensijoittamiseen, jotka valtamerien pinnannousu uhkaa jättää alleen, mutta myös aavikoituminen ja muut heikkenevät ympäristöolosuhteet pakottavat ihmisiä hakeutumaan elinkelpoisimmille alueille.

Vaikka väestökasvu on vähitellen tasaantumassa tiedämme, että maailman väkiluku nousee ainakin yhdeksään tai kymmeneen miljardiin ennen kuin se pysähtyy. Tämä ja muut keskinäisriippuvuuden kasvua tarkoittavat asiat merkitsevät sitä, että tulevaisuuden maailmassa kaikki maailman valtiot tulevat olemaan enenevässä määrin monikulttuurisia, monietnisiä ja moniuskonnollisia.

Monet kokevat tällaisen toteamuksen uhkana Suomelle ja suomalaisuudelle. Sitä sen ei kuitenkaan tarvitse olla, vaan se voi olla paremminkin moninaisen rikkauden lähde ja talouden vahvistus Suomelle. Se riippuu meistä itsestämme. Tähän täytyy suhtautua ennakkoluulottomasti ja rohkeasti, muistaen sen, että tässä sopeutumisessa ja siitä etujen saamisessa onnistumme vain, jos tämän monikulttuurisuuden yhdistävänä tekijänä on kaikkien sitoutuminen ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistukseen. Sen keskeisiä periaatteita ihmisten tasavertaisuudesta naisten ja miesten kesken tai miltään muiltakaan osin ei voi loukata millään kulttuurirelativismilla. Siksi vaatimus jonka mukaan maassa on elettävä maan tavoin ei kestä, vaan oikea vaatimus on, että kaikkialla maailmassa on elettävä ihmisiksi.

Monikulttuurisuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen ei tietenkään ole aina helppoa eikä ongelmatonta. Epäonnistumisista on myös paljon esimerkkejä. Niistä täytyy ja voidaan oppia. Sata vuotta sitten Pohjois-Amerikkaan ja 60-luvulla Ruotsiin lähteneet suomalaiset maastamuuttajat saivat aikanaan kohdata monia ennakkoluuloja ja vaikeuksia. Maahanmuuttajien kotouttamisessa on meilläkin paljon puutteita ja parannettavaa.

Kun elämme nyt jo 7,3 miljardin ihmisen asuttamassa maailmassa tarkoittaa se myös sitä, ettei meillä voi olla mitään historiallista tietoa tai kokemusta yhtäältä siitä, miten tällaisen väestömäärän asuttamassa kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa tulee ihmisten ja heidän muodostamiensa yhteisöjen, kansakuntien ja valtioiden, keskinäiset suhteet järjestää, eikä toisaalta siitä mitä tällaisen ihmismäärän elättäminen vaikuttaa siihen, miten järjestämme ihmisen suhteen luonnonympäristöön.

Teollisen vallankumouksen alettua on ihminen ottanut käyttöönsä yhä tehokkaampia tapoja ammentaa ympäristöstään luonnonvaroja, muokata niitä mieleisikseen tuotteiksi ja näin tehdessään jättänyt ympäristöönsä yhä kasvavan määrän jätteitä, päästöjä ja myrkkyjä. Tämän kehityksen kestämättömyydestä olemme vasta verrattain myöhään tulleet tietoisiksi, emmekä sen jälkeenkään ole kyenneet vielä lopettamaan sen enempää luonnon monimuotoisuuden kiihtyvää kuihduttamista kuin ihmisperäisen ilmastomuutoksen etenemistä.

Nyt meillä saattaa parhaassakin tapauksessa olla enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa kaikki ihmisen toiminnot maapallolla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimuksiin.

Se että tunnemme ja tiedämme ekologisen kestävyyden haasteet ei vielä tarkoita sitä, että niihin myös kyettäisiin, tai kaikkien osalta edes haluttaisiin vastata. Se ei ole liioin mahdollista ilman, että pystymme myös toteuttamaan sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää kehitystä.

Taloudellinen kestävyys ei voi tarkoittaa unelmaa ikuisesti jatkuvasti talouskasvusta, mutta se ei kuitenkaan tarkoita nollakasvun tavoittelua vaan sitä, että ihmisen tiedon lisääntymisen tuottamaa toimintojen tehostumista ei voi eikä tarvitse ulosmitata lisääntyvänä aineellisena luonnonvarojen kulutuksena.

Enemmän huolissaan täytyy olla sosiaalisesta kestävyydestä. Maailmassa tulot ja varallisuus keskittyvät niin, että yksi prosentti ihmisistä omistaa puolet kaikesta maailman varallisuudesta, ja vieläpä niin että 85 maailman rikkainta ihmistä omistaa yhdessä yhtä paljon varallisuutta kuin 3,7 miljardia ihmistä eli köyhin puolisko muista ihmisistä.

Suuret varallisuuserot eivät ole ennennäkemättömiä. Suurimmillaan ne ovat olleet 1900-luvun alussa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Sen jälkeen seurasi noin 70 vuotta erojen tasaantumisen kautta, kun molemmat maailmansodat tuhosivat niiden varallisuutta, joilla sitä eniten oli. Tätä oleellisempaa kuitenkin oli, että niin sotien kuin 30-luvun suuren pulakauden kokemukset vahvistivat yhteistä tahtoa ja Keynesin opit mahdollisuuksia tietoisin politiikan keinoin toimia tulo- ja varallisuuserojen tasoittamiseksi teollistuneissa maissa. Ei ole sattuma että nämä vuosikymmenet olivat myös nopeimman ja tasaisimman talouskasvun aikaa teollisuumaiden historiassa.

Iso käänne toiseen suuntaan tapahtui karkeasti ajoittaen öljykriisin jälkeisenä aikana 70-luvun puolivälissä. Tämä muutos on se mikä näkyy kasvaneina tulo- ja varallisuuseroina ja markkinalogiikan ulottamisena sellaisille aloille, kuten lastensuojeluun ja terveydenhoitoon tai koulutukseen ja yliopistoihin, joilla sitä ei ole aiemmin hyväksytty toimintoja ohjaavana periaatteena.

Muutos näkyy myös työelämässä. Jos vielä kaksitoista vuotta sitten Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia herätti etupäässä suuriin ikäluokkiin kuuluneessa lukijajoukossa samastumisen tunteen ”kyllä, juuri näin on myös minun työpaikallani käynyt” -hengessä, niin myöhemmät alussa eritellyt sukupolvet eivät enää uskalla tai osaa odottaa parempaa, vaan ovat sopeutuneet jatkuneisiin ja edelleen jatkettavaksi haluttuihin työelämän heikennyksiin.

Onko tämän käänteen seurauksena saatu sitä mitä on luvattu ja haluttu? Saattaa olla ajankohtainen kysymys juuri nyt Suomessakin. Demokratiassa valinnan oikeus ja ratkaisuvalta kuuluu viime kädessä kansalle. Aito kansanvalta ja toimiva kansalaisyhteiskunta ovat edellytys kansakuntien itsenäisyyden elinkelpoisuudelle ja kestävyydelle.

Jos historioitsijana yrittää katsoa mikä riittävän pitkällä kaarella kuvattuna on meneillään niin voi sanoa, että tässä on kertomus edistysuskon noususta ja hiipumisesta. Edistysusko, käsitys siitä että historian kulku etenee vääjäämättömästi kohti parempia aikoja alkoi korvata staattisen tai syklisen aikakäsityksen ns. uuden ajan alussa ja yhdistyy erityisesti 1700-luvun valistusfilosofian läpimurtoon. Edistysusko ei ollut mikään yhtenäinen aate, mutta se yhdisti niin Adam Smithin ja Karl Marxin, niin kapitalistin kuin kommunistin uskossa parempaan tulevaisuuteen, vaikka näkemykset siitä mitä tämä parempi tulevaisuus toisi tullessaan saattoivat poiketa hyvin jyrkästi.

Edistysuskon hiipumisella ei ole suoraa yhteyttä siihen, miten maailma on kehittynyt, eikä sitä selitä käsitys että maailma olisi muuttunut huonommaksi tai vaarallisemmaksi – mitä se ei esimerkiksi lapsikuolleisuuden, eliniänodotteen tai nälänhädän todennäköisyyden suhteen ainakaan ole tehnyt – vaan ennen muuta tulevaisuuteen kohdistuvien odotusten epävarmuus.

Edistysuskottomuus on siis sekin moniulotteista. Maailmanlopun povaajia on aina ollut, mutta meidän aikanamme väestöräjähdys, ilmastonmuutos ja joukkotuhoaseiden kehitys on antanut mahdollisuuden esittää tälle uskottavampia skenaarioita kuin vain jumalalliseen ilmoitukseen perustuvia. On myös Oswald Spenglerin jo kohta sata vuotta sitten Länsimaiden perikadossa ilmaisemaa kulttuuripessimismiä.

Eniten on varmaan tähän suureen kehityskaareen liittyvää postmodernistista näkemystä suurten kertomusten päättymisestä.  Se sijoittuu itse asiassa edistyskon ja tuhoennusteiden välimaastoon sillä maailmanloppua suurempaa kertomusta ei ole.

Meillä ei voi olla mitään varmaa tietoa siitä meneekö maailma parempaan vai huonompaan suuntaan vai onko se peräti tuhoutumassa. Tällaisessa epävarmuuden maailmassa eläminen ei ole helppoa. Sen ei kuitenkaan tarvitse eikä se saa merkitä antautumista näköalattomuudelle ja toivottomuudelle.

Voisiko historia olla vastalääke tälle näköalattomuudelle ja toivottomuudelle? Ehkä, sillä heikkenevä tietoisuus ja ymmärrys siitä mistä ja miten olemme tulleet siihen missä tänään olemme, juuri ruokkii tässä-ja-nyt lyhytjänteisyyttä, epätietoisuutta ja näköalattomuutta.

Elämänohjeita epävarmuuden maailmassa elämiseen voi etsiä ja löytää monenlaisista lähteistä. Yksi sellainen on vaikkapa Juice Leskisen Myrkytyksen oireet biisi, jonka keskeinen sanoma kuuluu näin:

Kuule, istuta vielä se omenapuu. Vaikka tuli jo tukkaasi nuolee. Vaikka huomenna saaste jo laskeutuu. Vaikka huomenna aurinko kuolee. Hyvin mielin voin vierelläs vilkuttaa, kun maailma hautaansa nilkuttaa.

(Puhe Kaarela-seuran itsenäisyyspäivän juhlassa Kanneltalossa 6.12. 2015)