Etusivu 2015 syyskuu 2015
10.9.2015

Podium discussion ”Mutual Trust Instead of Arms Race – the Need for a Global Arms Control Architecture at the Tiergarten Conference on Disarmament, Arms Control and Non-Proliferation in a Period of Global Upheaval, Berlin, 10.9. 2015

Global military spending stood at over 1500 billion dollars a year at the end of the Cold War. It never fell below 1000 billion standing at c 1050 at its lowest in 1998. Now the world is again spending close to 1800 billion dollars a year for military purposes. That power politics and the use of military force has made a return to world politics is undeniable, but this has not made the world a safer place nor brought any sustainable and acceptable solutions to any of the issues that led to the use of military power. Even Russia has to recognize, that the costs of its actions in the Crimea and Eastern Ukraine have far passed any potential or hoped for economic benefits or in any way increased the welfare of the Russian people.

Military spending contributes nothing positive to the greatest global challenges of climate change, unsustainable development, disease and poverty. Resources used for military spending are sorely needed to answer these real challenges, and failure to do so will only increase the demand for even more military spending as these failures lead to new conflicts and threats to security.

Against this general background it is clear, that thee recent changes in the European political and military environment, also call for renewed focus on disarmament and arms control.

In the present situation it is all the more important to promote arms control and to build basis for further steps and action – even though this is difficult.

 

We all subscribe, at least in principle, to the goal of universal and global disarmament and putting an end the development and use of any weapons. However since this is not about to realized anytime in the foreseeable future we need to focus on what is achievable and will contribute to a safer world.

This approach is sometimes questioned by purists, who assert that since all weapons are used to kill people we should not engage in efforts to ban only certain kinds of weapons or restrict their deployment and use, since this would only serve to indirectly legitimize the use of unbanned weapons. While this approach has logical and ethical merits I don’t subscribe to it. I believe that even partial arms control increases stability, transparency and confidence.

Thus we should welcome and support also all limited initiatives, whether they are geographically, technically or user, weapon or situation limited, as long as they are fully implemented, monitored and do not put up obstacles for going further.

This morning we already discusses the prospects for nuclear disarmament after the disappointing NPT review conference, and I wont repeat what has already been said, but to re-emphasize that we still need to work for both global nuclear disarmament as well as all possible smaller steps both to reduce nuclear arsenals as well as to strengthen the NPT regime.

 

Despite the lack of progress in disarmament and the failure of the NPT Review Conference to agree on an outcome document there has been some progress in other fields.

After years of hard work the Arms Trade Treaty finally entered into force in December last year. This is a significant achievement for the international community. It is also one the most concrete international disarmament efforts in recent years.

We have also seen progress on Chemical weapons. After the horrendous chemical attacks in Gouta, Damascus in August 2013, we witnessed how the OPCW and the international community strongly condemned the use of chemical weapons in Syria and was determined to follow through with the dismantling of the Syrian chemical weapons programme.

More recently we have seen the Iran agreement. The Joint Comprehensive Plan of Action (JCPOA), is a historic achievement and possibility. The comprehensive agreement together with robust IAEA monitoring and verification can provide us with guarantees that Iranian nuclear activities are peaceful.

Agreement is important for the non-proliferation regime. It may also promotes peace and stability in the Middle East more broadly.

In times when common security, cooperation and principles are being tested and challenged we should continue to protect and strengthen the commitments and norms that are vital for the international security and mutual trust.

 

10.9.2015

Speech at the Tiergarten Conference on Disarmament, Arms Control and Non-Proliferation in a Period of Global Upheaval, Berlin, 10.9. 2015

I don’t think anyone would try to claim that NPT Review Conference earlier this year was not a disappointment, even in the light of the very modest expectations that could be entertained before its start. Already earlier in January the Doomsday Clock of The Bulletin of Atomic scientist had been moved to two minutes closer to midnight, at 23.57 – the last time it was this close was back in 1987.

For Finland it was particularly disappointing that the work done on behalf of the three NPT conveners by Under-secretary Jaakko Laajava as the facilitator for the Conference to create a Middle East free of Weapons of Mass Destruction did not lead to a result.

But this will not dissuade Finland from standing ready to do our part whenever we are asked to do so in the service of arms control and disarmament. Finland remains a strong supporter of arms control measures and their modernisation as we believe that arms control increases stability, transparency and confidence. We have also worked hard on other issues and can take justified pride in being able to contribute to the process leading to the Arms Trade Treaty.

 

But notwithstanding the failure of the NPT Review Conference some important progress has been made even in the nuclear field. I am, of course, referring to the P5 + 1 agreement with Iran, even if it still unfinished business.

Thus on proliferation we can refer to some progress, but any advances on this front can be jeopardized by the lack of progress on the other pillar of the NPT regime, the promise to move forward on Nuclear Disarmament.

While total nuclear arsenals have diminished since the end of the cold war the pace has now stalled. Five years have passed since the last agreement on limiting nuclear weapons between the US and Russia and the deterioration in superpower relations has put any further efforts on ice and led to accusations and threats of further retreat from existing agreements. Nevertheless we must continue to call on Russia and the US to seek further reductions in all categories of nuclear weapons, including in non-strategic nuclear arsenals. Addressing the tactical nuclear weapons would be a way to increase stability, transparency and confidence and could be the next step.

We must also continue to focus on implementing existing treaties and commitments which there are many that are not yet in force of implemented i.e. CTBT, FMCT, CPNNM and of course the NPT. More importantly we should aim at restoring confidence and building trust for further action.

Unfortunately, in the current security context quick progress in nuclear disarmament seems at the moment unlikely. Against this backdrop it is important to explore ways to increase security by other means, such as reducing the probability of accidental explosions or of unintentional launch of nuclear missiles.

70 years after Hiroshima and Nagasaki nuclear weapons have also re-entered into great power rhetoric. Of particular concern are some Russian statements that can be interpreted as threats to use nuclear weapons. Official documents indicate little or no change in nuclear doctrines, but we have not failed to note how populist-nationalist rhetoric in Russia refers to nuclear arms, as expressed in the T-shirts sold on the streets of Moscow bearing the legend “To hell with sanctions, we have nukes!” Such posturing would have been unacceptable in Soviet times.

Frustration with the lack of progress on Nuclear disarmament has given renewed impetus to the civil society movements demanding the illegalization of nuclear weapons under international humanitarian law. Over 150 states including Finland have given their support to this initiative in order to put pressure on the nuclear weapons states, whose agreement is obviously needed for the initiative to make real progress.

Security cannot be based on weapons of mass destruction. Working towards a world free of nuclear weapons and other weapons of mass destruction is a responsibility of all nations.

The humanitarian initiative the three international conferences on the humanitarian impact of nuclear weapons are in my opinion to be welcomed even if they do upset the monopoly of the P 5 states to set the Nuclear disarmament agenda, and some of them have recognized and accepted the need to engage on the issue with the growing global movement.

All disarmament measures will continue to be based on treaties negotiated by governments and ratified by states. But governments do not conduct these negotiations in a vacuum, and it increasingly evident that every recent disarmament measure has called for the strong and active participation of civil society and organized pressure on governments to deliver. This is evidenced by the history of how the Ottawa treaty banning land mines, the Oslo treaty on cluster weapons and the ATT were achieved.

For disarment, conventional or nuclear, to make progress it it thus important to have strong civil society input and pressure. Political parties should be ready to engage with the manyfold organisations and movements on an expert as well as grass-roots level in creating the pressures and setting the disamement agenda and creating the pressure needed for governments to seriously engage in this.

9.9.2015

Marshall Goldman, Oilopoly. Putin, Power and the Rise of the New Russia, Oneworld, 244 s., Oxford 2008

Oilopoly

Öljy- ja kaasu Venäjän sisä- ja ulkopolitiikan vallankäytön välineenä

Koska Venäjä on niin paljon muutakin emme aina ensimmäiseksi tule ajatelleeksi, että se on myös maailman suurin öljyntuottaja ennen Saudi-Arabiaa ja Yhdysvaltoja. Enemmänkin tiedostamme Venäjän aseman maailman toiseksi suurimpana kaasuntuottajana. Näin kenties siksi, että toisin kuin öljystä, jonka vienti Venäjältä on vähäisempää kuin muissa isoissa öljyntuottajamaissa, noin kolmannes Venäjän tuottamasta kaasusta menee vientiin ja Venäjä on maailman suurin kaasunviejämaa.

Runsaat luonnonvarat voivat olla maille sekä rikkaus että kirous. Moni kolmannen maailman öljyntuottajamaa on voinut kokea sen kirouksena, joka hyödyttää lähinnä korruption varassa rikastunutta pientä eliittiä samalla kun enin osa tuloista valuu ulkomaisille sijoittajille. Paremminkin asiansa hoitaneissa maissa luonnonvarariippuvuus on voinut yksipuolistaa maan talouden ja kuihduttaa muun kuin öljy- ja kaasusektorin teollisen tuotannon, mitä kutsutaan Hollannin taudiksi. Parhaiten näiltä kirouksilta on toistaiseksi välttynyt Norja, joka on laittanut enimmän osan öljy- ja kaasutuloistaan kasvamaan korkoa eettisiä periaatteita korostavaan sijoitusrahastoon odottamaan aikaa, jolloin öljy- ja kaasutulot kuihtuvat pois.

Venäjä ei ole enää tsaarin aikojen jälkeen päästänyt ulkomaisia sijoittajia pidempiaikaisesti hyötymään luonnonvaroistaan, vaan katsoo hyvinkin tiukasti kansallisten intressiensä perään. Kansallinen intressi ei aina ole sama kuin kasvun ja tulojen maksimointi. Kaasu- ja öljy ovat Venäjällä myös geopolitiikan välineitä. Venäjä ei liioin ole mikään Norjan kaltainen hyvästä ja korruptiovapaasta hallinnostaan tunnettu maa. Tähän liittyvistä ongelmista vastaa öljy- ja kaasusektori varmaan noin yhtä suurella 50 prosentin osuudella kuin venäjän federaation budjettituloistakin.

Marshall Goldman kertaa lyhyesti Venäjän öljy- ja kaasuteollisuuden historian, mutta keskittyy siihen miten se Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen on kehittynyt. Se on samankaltainen rosvokapitalismin tarina kuin Yhdysvalloissakin öljyteollisuuden synty ja nousu sata vuotta aikaisemmin, kuitenkin niin että Putinin Venäjä on tarvittaessa rajuin ottein pitänyt huolen siitä, että alan oligarkit eivät ole päässeet heiluttamaan valtiota vaan ovat päätyneet valtion ja Putinin uskollisiksi tukimiehiksi.

Kuva Putinista ja hänen menettelytavoistaan ei ole tässäkään kirjassa mitenkään mairitteleva, mutta se ei tarkoita sitä, että se samalla puhdistaisi kaikki Putinin vastustajat. Kirjassa kerrotaan minkälaisilla menetelmillä oligarkit keräsivät omaisuutensa post-kommunistisen Venäjän yksityistämisen villeinä vuosina.

Menetelmät olivat samankaltaisia myös Putinin eturivin vastustajaksi nousseen Mihail Hodorkovskin toimissa, mafiamaisia kovia otteita myöten. Se että Hodorkovski myöhemmin halusi esitellä luomaansa Jukos-imperiumia hyvän corporate governancen esikuvana ja korostaa reiluja markkinasääntöjä ei ole Goldmanin mukaan tavatonta, vaan vastaa asemansa vakiinnuttaneiden oligarkkien intressejä. Kun Hodorkovski alkoi avoimesti uhmata Putinin vallankäyttöä ei ollut vaikeata löytää syitä joilla hänet voitiin tuomita miljardikavalluksista vankilaan. Hodorkovski- oikeudenkäyntien menetelmät tuskin täyttivät demokraattisen oikeusvaltion kriteereitä, mutta se ei tarkoita etteikö hän olisi niitä noudattaenkin ollut saatettavissa vastuuseen.

Sama koskee kaikkia muitakin Venäjän oligarkkeja, mikä on johtanut melkein kaikki valitsemaan joko maanpaon tai Putinin vallankäyttöön alistumisen. Jälkimmäinen sisältää myös sopeutumisen siihen, että heidän omistuksiaan tulee käyttää Kremlin valta- ja ulkopoliittisia tarpeita palvelevalla tavalla.

Marshall toteaa myös, että jos kaasujätti Gazprom ja muut Venäjän yritykset ovat olleet menetelmiltään kyseenalaisen valtapolitiikan välineitä, niin eivät kaikkien länsimaitten hallitusten ja suuryritysten toimintatavat Venäjän suhteen aina nekään ole olleet ihan puhtaita. Hämmästyttävin väite Goldmanin kirjassa koskee Itämeren alittavan, Gazpromin hallitseman Nordstream kaasuputken rakentamista. Hän kirjoittaa ruotsalaislähteitten kertoneen hänelle, että Ruotsin sotilasviranomaisilla olisi ollut jo valmiit suunnitelmat putken sabotoinniksi, siinä vaiheessa kun sitä Ruotsin vastustuksesta huolimatta ryhdyttiin rakentamaan. Valitettavasti lähdeviittaus tähän on sellainen www-sivusto, joka ei aukene kun sitä yrittää jäljittää. Tämä nopea vanheneminen on muutoin www-lähteiden käytön yleisempikin ongelma.

Goldmanin kirja on ilmestynyt jo seitsemän vuotta sitten, mutta on edelleenkin hyvin valaisevaa ja Venäjä-tuntemusta lisäävää luettavaa ja antaa paremman pohjan nykyistenkin tapahtumien ymmärtämiselle. Se herättää myös ajattelemaan miten markkinatalouden pelisääntöjä voitaisiin paremmin universalisoida ja valvoa. Pidän esim. WTO sääntöihin sitoutuneita maita lähtökohtaisesti vähemmän sapelinkalisteluun alttiina kuin kaupan ja investointien pelisääntöjä nationalististen intressiensä mukaisesti vääristämään pyrkiviä maita. Tietenkin sääntöjen sisällön täytyy olla ensin olla riittävän tasapuolisia ja myös ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen edellytyksiä kunnioittavia jotta ne toimisivat toivotulla tavalla.

Syyskuu 2015

5.9.2015

Iiro Viinanen, Vaaran vuodet. Muistelmia ja päiväkirjamerkintöjä 1991-1995. Toimittanut Kalle Heiskanen, Paasilinna, 288 s., Keuruu 2014

Viinanen

Ministeri tunnelmoi

Iiro Viinasen valtiovarainministerikautta 90-luvun alussa käsitelleet päiväkirjamerkinnät ilmestyivät viime vuonna samoihin aikoihin kuin omat päiväkirjani samoilta vuosilta. Olen vasta nyt ehtinyt Viinasen merkintöihin tutustumaan ja myös tekemään vertailuja omiin saman ajanjakson merkintöihini. Viinasen kirja eroaa jo siinä, että siinä on ilmeisen autenttisen päiväkirja-aineiston ohella myös erikseen kirjoitettuja yhteenvetomaisia artikkeleita.

Katsoin heti tarkoin ne muutamat kohdat, joissa minut oli merkitty Viinasen muistiinpanoihin ja vertailin omiini. Siinä missä Viinasen mukaan en ole neuvotteluissa yhtenä demariedustajana ollut ”rakentava” ja seuraavassa neuvottelussa mukana ”enemmänkin kyräillessä” kertomatta mistä on ollut kyse, olen omissa muistiinpanoissani käynyt läpi yksityiskohtaisesti mikä Viinasen pankkitukilakiesityksessä on mättänyt. Tällä en tahdo tietenkään sanoa, että ero olisi siinä, että Viinanen keskittyy tunnelmointiin ja henkilöihin ja minä asiaan, subjektiivinen tuntojen kirjaus on ollut ihan sama molemmilla, vaikka minulla on ehkä ollut ministerikiireiden vaivaamaa Viinasta paremmin aikaa laittaa asioihin liittyviä yksityiskohtiakin ylös.

Selvää on, että aika Ahon hallituksen valtiovarainministerinä pankkikriiseineen talouden ollessa kuilun partaalla ja työttömyyden noustessa yli kahteenkymmeneen prosenttiin on ollut todella raskasta. Viinanen kirjaa useissa kohdin väsymyksensä ja myös sen, mikä on ollut hänelle ilmeinen palautumiskeino eli osallistuminen eri puolilla Suomea ja Eurooppaa metsästysretkiin, joilla hirvet, peurat, villisiat, fasaanit ja pienemmät siivekkäät ovat saaneet kyytiä. Viinanen, jonka esiintymistyyli oli julkisuudessakin suorasukaista, tekee päiväkirjamerkinnöissään vielä murhaavampia arvioita kollegoistaan.

Henkilöt, jotka saavat eniten kielteisiä arvioita ja välillä todella murhaavia arvosteluja osakseen ovat järjestyksessä Pertti Salolainen, Ilkka Kanerva, Raimo Ilaskivi ja Mauri Pekkarinen, kolme ensin mainittua Viinasen omia puoluetovereita. Arvostetuimmassa päässä ovat puolestaan Paavo Lipponen, Ole Norrback, Sauli Niinistö ja Elisabeth Rehn, joista vain Niinistö on Viinasen puoluetoveri. Hallituskauden loppua kohden yhteisymmärrys pääministeri Esko Ahon kanssa alkaa myös vähitellen rapistua niin, että jo melkein vuosi ennen vuoden 1995 vaaleja Viinanen on lähes avoimesti valmistautumassa kepun oppositioon jättävään sinipunayhteistyöhön demareiden kanssa. Eri puolilta ja myös nimeämättä jääviltä demareilta tulee hyvissä ajoin viestejä siitä, että Viinasen halutaan jatkavan myös sinipunan valtiovarainministerinä.

Epäily tai itsekriittisyys loistaa merkinnöissä poissaolollaan. Lähemmäksi tätä päästään Viinasen 50-vuotispäivien jälkiselvittelyissä, kun naiset nostivat suuren kohun siitä, ettei päivänsankarin kansalaispäivällisille ollut kelpuutettu ainuttakaan naista. Yksi loukkaantuneista oli Suomen Pankin Sirkka Hämäläinen, joka ”aidosti hurjana” läksyttää Viinasta. Tästä Viinanen: ”En aluksi ottanut moitteita tosissaan, mutta olisi pitänyt.” Kun vielä vaimo kotona jatkoi kritiikkiä joutuu Viinanen kirjaamaan: ”Tulipa aika kolaus, joka kyllä osui”.

Tämäkin päiväkirja on sekä kirjoitustavaltaan että käsiteltävien asioiden osalta lähes korvaamattoman arvokas lähde politiikan ja historian tutkimukselle.

Syyskuu 2015

1.9.2015

Kärkihankkeet silmänkääntötemppuna

Hallitus on julkistanut kärkihankkeensa ja miten se aikoo jakaa 1,6 miljardin euron lisäpanostukset niiden kesken. Perusväylien kunnossapito saa 600 milljoonaa euroa, osaaminen ja koulutus 300 miljoonaa, biotalous 300 milljoonaa, työllisyys ja kilpailukyky 170 miljoonaa, hyvinvointi ja terveys 130 miljoonaa ja toimintojen uudistaminen 100 miljoonaa.

Kaikki tämä kuulostaa otsikkotasolla hyvältä, mutta samalla myös jättiläismäiseltä silmänkääntötempulta. Tarkemmin tietämättä miten rahat aiotaan hankekohtaisesti käyttää olen kuitenkin valmis luottamaan siihen, että valtaosaltaan kyse on ihan tarpeellisista ja kannatettavista hankkeista. Ovatko ne kuitenkaan mitenkään uusia ja innovatiivisia on vaikeampi sanoa, esim. biotalous on hallituksen uusi nimitys varsin tutulle metsäteollisuudelle, kemian teollisuudelle, luontomatkailulle, vedenpuhdistukselle ja metsästykselle ja kalastukselle annettavista tukipanoksista.

Ennen kaikkea on muistettava, miten hallitus on jo kättelyssä päättänyt koulutus- ja tutkimussektorin miljardin suuruisista leikkauksista, hyvinvointi – ja terveyssektorin vielä suuremmista leikkauksista, kuten myös liikenteeltä ja kaikilta muiltakin, jotka moninkertaisesti ylittävät nyt luvatut palautukset. Tämähän ei sinänsä ole ollut ennennäkemätöntä aiempien hallitusten aikana ja tunnustan, että minuakin joskus vaivasi se tapa, jolla tosiasiallisia leikkauksia yritettiin lisäpanostuksia hypettämällä peitellä. Mutta siinä missä aikaisemmin oli kyse siitä, että yksi käsi antoi ja toinen otti, niin nyt on siirrytty kauhalla ottamiseen ja lusikalla antamiseen.

Tämän päivän pysäyttävät uutiset koskivat Helsingin leipäjonojen kasvamista mykistäviin mittoihin. Ei todellakaan ole niin, että Sipilän hallitus olisi leipäjonot Suomeen synnyttänyt, kyllä edellisetkin hallitukset siitä osaltaan ovat vastuussa. Edellisen hallituksen keskeinen hallitusohjelmatavoite oli kuitenkin eriarvoisuuden kasvun pysäyttäminen, missä myös aikaisempaan nähden onnistuttiin, vaikka ei läheskään riittävällä tavalla. Nyt Sipilän hallituksen kärkihankkeissa ei ole mitään tätä sivuavaakaan pyrkimystä, kuten ei koko hallitusohjelmassakaan. Ja miksi olisi kun koko hallituksen talousfilosofia tuntuu perustuvan siihen, että hyväosaisten paapominen, tuloerojen kasvattaminen ja eriarvoisuuden lisääntyminen olisivat Suomen tulevan menestyksen avaimia.

1.9. 2015