Etusivu 2015 syyskuu 2015
27.9.2015

Thomas Piketty, Capital in the Twenty-First Century. Belknap Press, 685 s., Lontoo 2014

Pikettty

Pääomaa kannattaa lukea

Thomas Pikettyn pian suomeksikin ilmestyvä teos on 700-sivuisena tiiliskivenä kirjaimellisesti painavaa asiaa, ja sellainen on harvemmin helppolukuista. Ei ole Pikettykään, mutta kuitenkin perusteellisuuteensa nähden ja kaikkine tilastotaulukkoineen silti hämmästyttävän mukaansa tempaavaa. Vaikka hän operoi tarkoilla tilastoilla on hän kuitenkin oivaltanut käyttää myös kaunokirjallisuudesta poimittuja esimerkkejä valaisemaan sitä, miten varallisuuden jakaantuminen ja siihen suhtautuminen on vuosisatojen kuluessa muuttunut. Esimerkiksi  Jane Austen ja Honoré de Balzac kuvasivat hyvin yksityiskohtaisesti keskiluokkaisten romaanihenkilöittensä taloudellista asemaa ja saattoivat ilmoittaa heidän tulonsa ja varallisuutensa raha-arvoin, joiden ei osattu odottaa myöhemmän inflaatiokehityksen valossa muuttuvan – Pikettyn mukaan syy siihen että nykykirjallisuudessa harvemmin käsitellään rahasummia numeroin.

Piketty on tehnyt perusteellista työtä selvittääkseen miten tulo- ja varallisuuserot ovat viimeisen reilun kahdensadan vuoden aikana kehittyneet maailman eri maissa. Ennen 1900-lukua on luotettavan tiedon hankkiminen vaikeata tai mahdotonta, parhaiten se onnistuu Pikettyn kotimaan Ranskan osalta 1700-luvun lopulta alkaen, muiden johtavien teollisuusmaiden osalta noin sadan vuoden ajalta ja muun maailman osalta vasta toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta.

Pikettyn kokoaman aineiston tulokset voidaan koota seuraavasti: sotien jälkeinen aika oli Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa poikkeuksellisen tasa-arvoista, mutta 1970-luvulta tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet ja nyt lähestytään uudelleen ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneen kauden suurten tuloerojen tilannetta. Maakohtaisesti eniten tuloerot ovat kasvaneet Yhdusvalloissa, jossa vielä sata vuotta sitten tuloerot olivat lievästi vähäisempiä kuin Euroopassa.

Kun väestö jaetaan samansuuruisiin kymmenyksiin saadaan paljon enemmän tietoa varallisuuden jaosta kuin pelkkää gini-kerrointa käyttämällä. Pitkän aikavälin tarkastelu osoittaa jokaiseen maahan kehittyneen jonkinasteista varallisuutta hallitsevan keskiluokan. Puolen väestöstä omistusosuus rajoittuu kuitenkin edelleen vain irtaimistoon ja auton kaltaisiin kulutushyödykkeisiin. Suurimmat muutokset ovat tapahtuneet varallisuuden yläpäässä, jossa keskittymisen räikeys tulee esiin kun parhaiten toimeentulevan 10 prosentin joukosta tarkastellaan vielä rikkaimman prosentin ja vielä erikseen huippurikkaan 0,1 prosentin osuuden kasvussa.

Pienten tulo- ja varallisuuserojen esimerkkinä Piketty käyttää pohjoismaiden tulonjakoa 70- ja 80-luvulla (mutta ei enää sen jälkeiseltä ajalta, ottaen huomioon täälläkin tapahtuneen tuloerojen kasvun). Tällaisissa maissa ylimmän kymmenyksen osuus kaikista pääomista on n. 30 prosenttia ja kaikista tuloista noin 25 %. Köyhempi puolisko väestöstä hallitsee pääomista 10 %  ja saa tuloista 25 %. Keskitason erojen maissa kuten 2010 luvun alun Euroopassa ylimmän kymmenyksen osuudet ovat noin 60 ja 35 %, köyhemmän puoliskon ja suurten tuloerojen maissa kuten USA:ssa 70 % ja 50 %.

Kun luvuista erotetaan rikkaimman prosentin osuudet pitää tämä Pikettyn hallitsevaksi luokaksi luonnehtima kerrostuma USA:ssa hallussaan enemmän varallisuutta kuin 90 prosenttia muusta väestöstä yhteensä, tuloistakin yhtä paljon kuin pienituloisempi puolisko koko väestöstä. Kun vielä erotetaan 0,1 % eli superrikkain promille erikseen tarkasteluun nähdään sen vain kolmessakymmenessä vuodessa nostaneen osuutensa koko maan varallisuudesta 7 prosentista 22 prosenttiin.

Tässä vain yksi taulukko kertomassa eriarvoisuuskehityksestä USA:ssa. Samat luvut ja tiedot kun tässä netistä poimitusta kuvasta löytyvät myös Pikettyn kirjasta.

taulukko

 

Tällaisia Pikettyn vyöryttämiä taulukkoja ja lukusarjoja voi esittää ja jatkaa vaikka kuinka pitkälle niiden erittelyä , esim. eri tulomuotojen ja omaisuuden eri lajien kehitystä ja jakaantumista ajallisesti ja maantieteellisesti. Lukusarjoja tärkeämpi asia on myös se miten Piketty läpikäy viime vuosisadan aikana tapahtuneiden muutosten syitä. Kokonaiskuva on siten riittävän selvä ja yksiselitteinen vaikka hyppäisi enempien taulukoiden ohi kirjaa lukiessa.

Tätä kehitystä voisi arvioida vielä paljon pidemmälle mennen ja esim. pohtia Pikettyn vain varovasti käsittelemää kysymystä siitä mitä vaurauden keskittyminen merkitsee demokratialle esim. USA:n kaltaisessa maassa, jossa korkeimman oikeuden päätös mitätöi kaikki yritysten vaalirahoitukselle asetetut rajat ja jossa muutamien superrikkaiden omistamien mediakanavien tiedonvälitys toimii niin, että puolet republikaanien kannattajista luulee presidentti Obaman olevan muslimi.

Piketty ei myöskään rakenna teoksessaan mitään laajempaa yhteiskunnallista teoriaa eikä ennusta tulevaisuutta, joten hänen teoksensa jää tässä suhteessa Karl Marxin edelliseen Pääoma-nimiseen teokseen nähden varovaisemmaksi ja vaatimattomammaksi suoritukseksi. Myyntitilastoissa se on heti rynnännyt Marxin ohi, mutta vielä on vaikea sanoa saako se kuitenkaan klassikon asemaa. Tulevaisuutta ennustamatta Piketty kuitenkin toteaa, että nykyisen kehitystrendin jatkuminen johtaa vielä tilanteeseen, että rikkain kymmenes hallitsee jo 90 prosenttia USA:n kaikesta varallisuudesta v. 2030.

Pikettyn selitys tälle kehitykselle on se, että erojen kasvu ja keskittyminen jatkuvat pääoman tuoton kasvaessa nopeammin kuin kansantulo, eikä näköpiirissä ole monestakaan syystä paluuta sellaiseen kehittyneiden teollisuusmaiden kasvun kultakauteen kuin sodan jälkeisinä vuosikymmeninä nähtiin. Siten pääomat kasvavat jatkuvasti ja sitä enemmän mitä suuremmasta varallisuusmassasta on kyse.

Pikettyllä on myös esitys tilanteen korjaamiseksi ottamalla käyttöön globaali varallisuusvero tuloeroja tasaamaan. Vaikka sitä ei ainakaan heti maailmanlaajuiseksi saataisikaan voisi se, että Euroopan unionissa otettaisiin käyttöön tällainen vero, jo vaikuttaa merkittävästi. Vuosittain kannettavan veron suuruus voisi Pikettyn hahmottelemana nousta varallisuuden mukaan 0,1 prosentista kahteen prosenttiin.

Piketty on luonnollisesti kohdannut myös rajua kritiikkiä ja yksityiskohtiin meneviä kriittisiä huomautuksia. Useimmiten avoimen ideologisesti motivoitu kritiikki – jota Suomessa on koittanut markkinoida Matti Apunen – ei kuitenkaan ole sellaista, että se mitätöisi Pikettyn työn arvoa ja merkitystä millään tavoin. Merkittävän ja hyvän teoksen yksi tunnusmerkki on, että se laittaa lukijassa liikkeelle kaikenlaisia ajatuksia, kuten minulle tapahtui. Tämä ei riipu siitä kuinka vakuuttunut Pikettyn aineistosta, mielipiteistä tai suosituksista on.

Syyskuu 2015

 

 

 

 

18.9.2015

Suomea jaetaan kahtia

Suomea ollaan jakamassa kahtia. Vastakkaisuuksia kärjistetään, keskusteluyhteydet pätkivät. Tästä kärsii koko maa ja kaikki suomalaiset aivan riippumatta siitä ketkä ovat kulloinkin ovat enemmistössä tai vähemmistössä. Sekään, kuka on asiassa – Suomen talouden nostamisen tarve ja siihen käytettävät keinot – oikeassa, ei ole yksin ratkaisevaa.

Hallituksen toimissa ongelmana on ensinnäkin se sanelupolitiikkaa muistuttava tapa, jolla se on esityksensä tehnyt niin, että sen tarjoamia neuvotteluja yhteiskuntasopimuksesta ei ole voinut pitää uskottavana tai aitona ratkaisujenhakuna vaan pohjustuksena oman näkemyksen läpiviemiselle hyvällä tai pahalla.

Toisena ongelmana hallituksen esityksissä on se, että tarjotut lääkkeet eivät ole sen enempää tasapainoisia ja oikeudenmukaisia kuin edes toimivia. Parempia keinoja olisi olemassa. Näitä käsittelin edellisessä blogipäivityksessäni www.tuomioja.org. Tämä on myös se kirkas ja selvä viesti, jonka päivän mielenosoitukset ja työnseisaukset lähettävät.

Tämän toteaminen ei kuitenkaan riitä. Jollain tavalla olisi edelleen kyettävä neuvotteluteitse löytämään vähemmän vahinkoa tuottavia, paremmin toimivia ja oikeudenmukaisempina laajemman hyväksymisen saavia ratkaisuja. Jos tätä aidosti halutaan on se myös mahdollista. Kaikki joutuvat tinkimään, myös hallitus julistuksenomaisista lähtökohdistaan, mikä voi itse asiassa olla vaikeampaa kuin eduista tinkiminen. Ja jos yhteinen näkemys syntyisi on selvää, että ratkaisu ei olisi ihanteellinen vaan sisältäisi väistämättä sekä ikäviä etujen heikennyksiä että talouden tervehdyttämisen kannalta toimimattomia asioita. Heikommatkin kohdat voisivat olla nieltävissä, jos samalla puututtaisiin muihinkin kuin vain hintakilpailukyvyn täysin liioiteltuihin ongelmiin. Tärkeintä on, että sopimalla saataisiin sellainen uusi kokonaisuus, joka johtaisi parempiin seurauksiin kuin nyt tarjolla olevat kahtiajakoon ja eriarvoisuuden kasvuun johtavat ratkaisut.

18.9. 2015

17.9.2015

Tulevaisuusklubi: Pakolaiskriisi, Suomi ja globaali vastuu, 17.9. 2017, Cafe Talo Helsinki

Ihmiskunnan historia on ollut suurten muuttoliikkeiden historiaa. Suvereenien rajojen maailma luotiin vasta Westfalenin rauhassa 1648, mutta se koski hallitsijoiden vallan maantieteellisiä rajoja, eikä juurikaan estänyt liikkuvuutta.

Vapaa liikkuvuus Euroopassa oli tosiasia vuoteen 1914 saakka, ihmiset saattoivat matkustaa ilman passeja ja viisumeja. Siihen aikaan maailman väkiluku oli kuitenkin vasta 1,8 miljardia, ja vaikka siirtomaavallat olivat 1800-luvun loppuun mennessä jakaneet maapallon ja värittäneet kartat omilla väreillään, oli maailmassa kuitenkin siihen saakka ollut nykynäkökulmasta jokseenkin asuttamattomia alueita ja suuret kansakuntia muodostavat muuttoliikkeet olivat olleet mahdollisia, vaikka usein tapahtuivat alkuperäiskansojen kustannuksella, kuten Australian ja Pohjois-Amerikan asuttamisessa.

Taustaa: väestönkasvu maailmassa

1945 > 2015   2,3 mrd > 7.3 mrd

pakolaiskriisi1

 

Tämän kuvan haluan näyttää merkittävimpänä taustasyynä niille asioilla, joista tänään puhumme. Väestönkasvu on tärkein syy siihen, miksi me tänään elämme peruuttamattomasti kasvavan keskinäisen riippuvuuden maailmassa. Tämä globalisaationkin nimellä tunnettu keskinäisriippuvuus ajaa maita ja kansakuntia yhteen sekä hyvässä että pahassa, piti siitä tai ei. Siitä ei myöskään yksikään maa pääse eroon, oli kyseessä sitten ydinasein varustettu supervalta tai kääpiökokoinen saarivaltio.

Rajat avautuvat ja niin pääomat, tavarat, palvelut kuin ihmisetkin liikkuvat niiden ylitse koko ajan aikaisempaa helpommin ja suuremmin määrin.

Pakolaisuus muuttoliikkeiden syynä on ikivanha asia, mutta pakolaisten erottaminen muista muuttoliikkeisiin osallistujista on kohtuullisen uusi ja vasta toisen maailmansodan jälkeen kv. sopimuksilla säädelty asia. Juutalaisten syrjintä ja vaino Euroopassa on ollut lähes arkipäivää ennen toista maailmansotaa, mutta senkaltaista systemaattista joukkotuhoa kuin Natsi-Saksa heihin (ja romaneihin ja muihin vähempiarvoiseksi luokiteltuihin ihmisryhmiin) sodan aikana kohdensi ei oltu nähty eikä siihen muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta muualla osattu tai haluttu ajoissa reagoida. Esim. Suomi piti käytännössä ovensa suljettuina juutalaispakolaisilta 30-luvulla. Ruotsi ei ollut alussa paljoa humaanimpi, mutta auttoi pakoon ja otti vastaan lähes koko Tanskan juutalaisväestön vuonna 1943.

Sodan jälkeen Eurooppa oli täynnä pakolaisia. Keskitys- ja tuhoamisleireiltä vapautettujen juutalaisten lisäksi uutta kotia joutuivat nyt vuorostaan hakemaan toistakymmentä miljoonaa itäalueilta karkoitettua saksalaista sekä myös muutama miljoona muiden kansallisuuksien edustajia, kuten ukrainalaisia, serbejä ja karjalaisia evakkoja Suomessa. Ruotsissakin paluuta Suomeen odotti vielä tuhansia Lapin sotaa paenneita Lapin asukkaita.

Vielä kuusi vuotta sodan päättymisen jälkeen liki puoli miljoonaa pakolaista Euroopassa oli edelleen leirimajoituksessa. Tämä oli tilanne kun YK:n jäsenvaltiot kokoontuivat Genevessä laatimaan edelleen pakolaisten statusta ja kohtaloa määrittävän pakolaiskonvention vuonna 1951. Se perustui kolme vuotta aiemmin hyväksyttyyn ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen jossa oikeus turvapaikan hakuun on mukana. Pakolaiskonventio koski alun perin turvapaikkaoikeutta vain Euroopassa ja laajeni maailmanlaajuiseksi vuonna 1967, jolloin kuitenkin joukko alkuperäisiä allekirjoittajavaltioita jätti sen edelleen voimaan vain Eurooppaa koskevin rajoituksin. Tällainen maa on mm. Turkki, kun taas mm. Jordania, Libanon ja Saudi-Arabia puuttuvat kokonaan sopimuksen n. 145 ratifioineen maan joukosta.

pakolaiskriisi2

Pakolaisten lukumäärä maailmassa on tänään UNHCR:n mukaan n. 15 miljoonaa. Se on suurin luku kahteenkymmeneen vuoteen, jolloin Balkanin, Ruandan ja Afganistanin sodat nostivat luvun enimmillään 17 miljoonaan. Tähän lukuun eivät vielä sisälly maansisäiset kodeistaan lähtemään joutuneet pakolaiset, joita yksin Syyriassa on yli 7,5 miljoonaa.

Yli puolet pakolaisista on lähtöisin Afganistanista ja Syyriasta. Syyrian pakolaisista yli kaksi kolmasosaa on kolmessa maassa, n. 1,5 miljoonaa on Turkissa, n. 1,2 miljoonaa Libanonissa ja n. 600 000 Jordaniassa. Nyt Eurooppaan hakeutuvista pakolaisista valtaosa on näistä kahdesta maasta sekä Irakista lähtöisin.

Pakolaisten suurin määrä ja osuus ei siis suinkaan ole Euroopassa, kuten osoittaa tämä taulukko, johon vain Ruotsi on eurooppalaisen maana yltänyt mukaan:

pakolaiskriisi3

 

Kaikki kolme Eurooppaan suuntautuvan pakolaisuuden suurinta lähtömaata ovat sotatoimialueita. Afganistanissa ja Syyriassa on taisteltu pitkään ja sotatoimet näyttävät vain kiihtyneen. Kaikkiin näihin sotiin ovat osallisia ja siten myös pakolaisuudesta osavastuussa suoraan tai epäsuorasti myös Yhdysvallat ja useimmat Euroopan maat.

Miksi juuri nyt yritykset hakea turvapaikkaa Euroopassa ovat nousseet tällaisiin mittasuhteisiin , että yksin Saksaan odotetaan mahdollisesti jopa 1 000 000 ja Suomeenkin ehkä useita kymmeniä tuhansia turvapaikanhakijaa? Sotatoimien kiihtyminen on yksi syy ja pakolaisten aseman jatkuva heikentyminen heitä eniten vastaanottaneissa naapurimaissa on toinen. Kolmas voi olla tietty yhtaikaisen reaktion laukeaminen, jonka taustalla voi yhtäällä olla sosiaalisessa mediassa nopeasti levinnyt tieto että Saksassa ja Suomessa ollaan valmiita vastaanottamaan pakolaisia, mutta yhtä lailla paniikinomainen ajatus, että nyt on päästävä Eurooppaan ja turvaan ennen kuin Eurooppa sittenkin taas saa suljettua ovensa.

Tällaisiin ihmismääriin sisältyy tietysti hyvin eritaustaista väkeä, ml. rikollisia, onnenonkijoita, huijareita ja kenties joku pahoissa aikeissa liikkeelle lähtenyt terroristikin, jotka on kyettävä identifioimaan ja palauttamaan. Se mikä on kuitenkin yksiselitteisesti todettava, että tällaisen joukon turvapaikkahakemusten käsittelyn jälkeen jää tiukkojakin kriteereitä noudattaen 60 – 80 prosenttia sellaisia ihmisiä, jotka ovat sopimusten mukaisesti arvioiden turvapaikan tarpeessa ja suojeluun oikeutettuja, eikä kielteisen päätöksen saaneistakaan kuin pieni osa ole sellaisia, jotka pitäisi ehdottomasti torjua sen vuoksi että muodostaisivat vaaran vastaanottajamaalle.

Pakolaiset eivät siis ole työperäisiä maahanmuuttajia, mutta hekin ovat ihmisiä, jotka kotoutuksen onnistuessa tulevat antamaan rakentavan panoksensa vastaanottajamaan talouden ja kehityksen vahvistamiseksi, kuten hyvin hallitussa ja hoidetussa maahanmuuttopolitiikassa yleensä. Valtaosa pakolaisista kuitenkin toivoo vielä voivansa palata koteihinsa ja jälleenrakentamaan maataan heti kun se on turvallisesti mahdollista.

Pakolaiskriisi on jälleen myös Euroopan unionin kriisi. Schengen-alueen Dublinin sopimuksen mukaan pakolaisen turvapaikkahakemus on käsiteltävä siinä maassa jonne hän ensimmäiseksi EU-alueella saapuu ja hänet olisi siihen maahan myös palautettava. Säännöstöä ei ole parhaimmillaankaan aina noudatettu ja sen toimivuutta on kritisoitu, mutta tänä vuonna se on jo kokonaan romahtanut.

Vaikka viime viikkojen uutisointi ja kuvat kertovat Saksaan, Ruotsiin ja Suomeen pyrkivistä turvapaikanhakijoista, on muistettava, että raskaimman taakan pakolaisten ja laittomien maahanpyrkijöiden vastaanottamisesta ovat kantaneet eteläisen Euroopan EU-maat, Italia, Kreikka, Malta ja Espanja.

Siten jo ennen tämän kesän pakolaiskriisin kärjistymistä ovat nämä eteläisen Euroopan maat vaatineet EU:lta toimia vastuun jakamiseksi, ja nyt näiden uusjakoa ja yhteisvastuunkantoa vaativien maiden joukkoon ovat liittyneet mm. Saksa, Ranska ja Ruotsi. Vastustajiin ovat jääneet Itä-Euroopan maat, joista erityisesti Unkarin toimet ja asennoituminen ovat häpeäksi koko Euroopalle.

Kysymys kuuluukin nyt, mihin ryhmään Suomi aikoo itsensä asemoida.

Tämän akuutin kriisin hoitaminen inhimillisellä ja pakolaisten turvapaikan tarvetta kunnioittavalla tavalla on nyt Euroopan päällimmäinen tehtävä, samoin kaikin tavoin sen estäminen, etteivät traagiset hukkumiset ja tukehtumiset säälittömien ihmissalakuljettajien käsissä enää jatkuisi. Jälkimmäinen edellyttää myös yhteisiä raja- ja merivalvonnan tehostamistoimia, yhtä lailla kun sitä että ihmisille on tarjolla laillisia ja turvallisia mahdollisuuksia hakeutua Eurooppaan.

Kaikki tämä edellyttää myös tehokasta yhteistyötä pakolaisten lähtömaiden naapurien kanssa, joiden kestokyvyn rajat pakolaisten vastaanottajina ovat moninkertaisesti koeteltuna Euroopan maihin verrattuna. Ajatukset kolmansiin maihin perustettavista pakolaisten vastaanottokeskuksista ja leireistä eivät ole toteutettavissa ilman näiden maiden suostumusta ja hyvää yhteistyötä niiden kanssa ja luonnollisesti kaikkien tästä EU:n rajallisesta vastaanottohalusta aiheutuneiden kustannusten korvaamista.

Totta kai tätä pitää koettaa edistää, mutta on surkeata kuunnella miten innostuneimpia ongelman palauttamisesta köyhemmille maille ovat juuri ne tahot, jotka innokkaimmin ovat vaatineet Suomen nyt toteuttaman kehitysyhteistyön ja kansainvälisen kriisinhallinnan leikkauksia.

Leirit eivät ylipäätään ole kenenkään koteja, vaan aina tilapäismajoitus, joka joidenkin osalta on voinut jatkua vuosikausia. Siksi on perusteltua laajentaa myös sitä miten EU maat Suomi mukaan lukien ottavat vastaan kiintiöpakolaisia, jotka valitaan vammaisista, erityishoitoa vaativista ja muista kaikkein vaikeimmassa asemassa olevista pakolaisista.

Sellaista mahdollisuutta että pakolaisia ryhdyttäisiin valikoimaan uskonnollisin, etnisin tms. perustein ei ole ja tällaiset puheet on torjuttava kuten mm arkkipiispa Mäkinen on erittäin selvästi tehnyt.

Tärkeintä ja samalla myös vaikeinta on toimia niiden konfliktien , sotien ja ihmisoikeusloukkausten lopettamiseksi, jotka ajavat ihmisiä pakolaisiksi. Hyvä alku on kuitenkin vastaisuudessa tarkemmin pidättäytyä sellaisista väliintuloista, jotka jättävät jälkeensä vuosikausiksi kyteviä ristiriitoja ja aseellisia konflikteja. Jatkoksi tulee edellyttää, ettei käynnissä olevia konflikteja, joihin ei ole perusteltua valmiutta itse osallistua, myöskään aseistamalla ja sijaissodankäyntiä harjoittamalla ruokita.

Samalla on kuitenkin pakko tunnustaa, ettei kaikkien nyt käynnissä olevien sotien lopettaminen tule muuttohalukkuutta tai pakolaisuutta lopettamaan. On varauduttava siihen, että parhaimmassakaan tapauksessa eli sitovan ilmastosopimuksen syntyessä joulukuussa Pariisissa, ei ilmastomuutoksen eteneminen tule kokonaan pysähtymään niin, etteikö sekin tule ylläpitämään ja lisäämään muuttopaineita alkaen niiden pienten saarivaltioiden koko väestön uudelleensijoittamisesta, jotka valtamerien pinnannousu uhkaa kokonaan jättää alleen.

Vaikka väestökasvu tullee jatkamaan tasaantumistaan tiedämme, että maailman väkiluku nousee ainakin yhdeksään tai kymmeneen miljardiin ennen kuin se voi tasaantua. Tämä ja kaikki muut keskinäisriippuvuuden kasvua tarkoittavat asiat merkitsevät sitä, että tulevaisuuden maailmassa kaikki maailman valtiot tulevat olemaan enenevässä määrin monikulttuurisia, monietnisiä ja moniuskonnollisia.

Vaihdannan lisääntyminen ja työnjaon syventyminen, johon ihmisten kasvava liikkuvuus liittyy, on lisännyt vaurautta ja hyvinvointia kaikkialla maailmassa. Rajojen sulkeminen taloudellisen tai kulttuurin omavaraisuuden tavoittelemisen merkeissä vain köyhdyttää kaikkia sekä taloudellisesti että henkisesti. Tämän peruuttamattomuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen on vakauden, rauhan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden avainkysymys.

Tässä onnistumme vain, jos tämän monikulttuurisuuden yhdistävänä tekijänä on kaikkien sitoutuminen ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistukseen. Sen keskeisiä periaatteita ihmisten tasavertaisuudesta naisten ja miesten kesken tai miltään muiltakaan osin ei voi loukata millään kulttuurirelativismilla. Siksi vaatimus jonka mukaan maassa on elettävä maan tavoin ei kestä, vaan oikea vaatimus on, että kaikkialla maailmassa on elettävä ihmisiksi.

Monikulttuurisuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen ei tietenkään ole aina helppoa eikä ongelmatonta. Epäonnistumisista on myös paljon esimerkkejä. Niistä täytyy ja voidaan oppia. Sata vuotta sitten Pohjois-Amerikkaan ja 60-luvulla Ruotsiin lähteneet suomalaiset maastamuuttajat saivat aikanaan kohdata monia ennakkoluuloja ja vaikeuksia. Maahanmuuttajien kotouttamisessa on meilläkin paljon puutteita ja parannettavaa.

Suomen pakolaistyöllä on kuitenkin vahva perinne vaikka tämän mittaluokan haastetta emme ole aiemmin kohdanneet. Hyvin hoidettuna humanitaarinen maahanmuutto on Suomelle mahdollisuus, heikommin hoidettuna se muodostaa syrjäytymisen ja yhteiskunnan eriytymisen uhkakuvia.

Tämän päivän keskustelun aiheena on se, miten pakolaisten vastaanottoa voidaan ja tulisi kehittää. Maahanmuutto, mukaan lukien humanitaarinen maahanmuutto, koskettaa koko yhteiskuntaa ja kaikkia sen palveluita.

Kyse on tässäkin tasa-arvosta ja sen mukaisesta kohtelusta. Jos se millä tahansa perusteella evätään ei ole ihme, jos näin kohdeltujen ihmisten joukossa, olivat he sitten pakolaisia, maahanmuuttajia tai kantaväestöä, esiintyy myös enemmän kielteistä häiriökäyttäytymistä ja rikoksia kuin edellytykset elämän hallintaan saaneiden ihmisten keskuudessa.

Suomalainen yhteiskunta elää tällä hetkellä vaihetta, jossa eriarvoisuuden kasvu on valitettavan totta. Eriarvoistuminen voi kohdentua erityisen vahvasti maahanmuuttajiin ja johtaa pahimmillaan syrjäytymisen kierteeseen. Tämä tekee erityisen haasteelliseksi sen, miten hoidamme nyt meihin kohdistuvan pakolaisten liki räjähdyksenomaisen kasvun, eikä pakolais- ja maahanmuuttopolitiikkaa voi siksi tarkastella erillään yleisestä talous- ja yhteiskuntapolitiikasta,

Pakolaisten kotoutumisen tukeminen on monialaista toimintaa. Myös kansalaisjärjestöjä tulee kuulla ja ottaa entistä vahvemmin mukaan tähän työhön. Kansalaisjärjestöjen asiantuntemusta maahanmuuttoasioissa ja sitä ilahduttavan runsasta vapaaehtoista auttamishalua, jota suomalaiset ovat viime viikkoina osoittaneet, tarvitaan niin maahanmuuttopolitiikan kehittämisessä kuin arjen toiminnassa pakolaisten kotoutumisen tukemiseksi.

Maahanmuuttajien ja pakolaisten kotouttamisesta on myös muualla toteutettuja hyvä käytäntöjä ja onnistumisia, joista voidaan oppia ja niiden kautta nähdä, minkälainen suunnaton etu ja rikkaus monikulttuurisuus parhaimmillaan on. Suomi olisi monessa suhteessa paljon köyhempi ilman elävää kaksikielisyyttämme, argentiinalaista tangoa tai joukkuepelien tasoa nostaneita maahamme kulkeutuneita ihmisiä ja vaikutteita ja kaikkia niitä monikulttuurisuuden ilmentymiä, jotka meitä ja historiaamme ovat muokanneet.

 

 

 

 

13.9.2015

Puhe Helsingin sotasurmat projektin päätösseminaarissa, 13.9. 2015, Santahamina

 

Elämme kasvavassa määrin historiatonta aikaa, mikä tarkoittaa sitä, että ihmisten tietoisuus ja ymmärrys siitä mistä ja miten olemme tulleet siihen missä tänään olemme on paremminkin vähenemässä kuin kasvamassa. Tämän tietoisuuden puute vaikeuttaa tulevaisuudenkin näkemistä ja haltuunottoa ja ruokkii joidenkin postmoderniksi nimittämää tässä ja nyt lyhytjänteisyyttä.

Väite että historiaa tuntemattomat ovat tuomittuja sitä toistamaan voi olla totta tai ei, mutta tietämättömyys lisää mahdollisuuksia joutua historian vangiksi ja sitä väärinkäyttävien poliitikkojen pyrkimysten välikappaleiksi.

Historian ja politiikan välillä on aina ollut monia yhteyksiä, vaikka ei aina tiedostettuja. Nämä yhteydet ja historian käyttö – ja väärinkäyttö – politiikassa ovat paljon vanhempaa perua kuin käsite historiapolitiikkaa, josta ei yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää ole vielä olemassa.

Historia oli keskeisessä roolissa, kun Suomen kansallista tietoisuutta ja valtiollisia instituutioita rakennettiin 1800-luvulla. Vastauksena sortokauden venäläistämispyrkimyksiin 1800-luvun lopulla myös historoitsijat mobilisoitiin todistamaan kuinka keisari Aleksanteri I nosti Porvoon valtiopäivillä v. 1809 Suomen kansankuntien joukkoon ja sitoutui kunnioittamaan Suomen lakeja ja autonomiaa. Suomalaisten historioitsijoiden valtavirran näkemys kanonisoitiin historialliseksi totuudeksi, jota vasta tämän vuosituhannen puolella on voitu kyseenalaistaa ja osoittaa ymmärrystä sille, että venäläisilläkin saattoi olla päteviä argumentteja kritisoidakseen autonomiataistelussa käytettyjä suomalais-nationalistisia tulkintoja.

Myös itsenäistyneessä Suomessa historioitsijoita tarvittiin erilaisten kansallisten pyrkimysten selittämiseen ja tukemiseen. Sotien jälkeen historioitsijoita tarvittiin selittämään Suomen sota-ajan valintoja, mikä tapahtui joskus tavalla joka johti nuoremmat tutkijapolvet upottamaan ns. ajopuuteorian, mutta nykyään ei Suomen sota-ajan politiikan faktojen tai tulkintojenkaan osalta ole aihetta historiasotiin.

Kylmän sodan kausi ja Suomen YYA-suhde Neuvostoliittoon ns. suomettumisilmiöineen ja sen päättyminen ovat tuottaneet uusia historiatulkintojen avauksia ja myös värikkäitä yksittäisiä ulostuloja ja sellaisia käsitteitä kuin ”rähmälläänolo”, mutta eivät silti ole synnyttäneet mitään pysyvämpiä historiantutkijoiden koulukuntien vastakkainasetteluja.

Suomi on ollut onnekas siinä, että meillä ei ole ollut sellaisia vallanvaihdoksia, jotka muualla ovat johtaneet puhdistuksiin ja historian uudelleenkirjoittamiseen. Olemme niitä harvoja maita maailmassa jotka eivät onnekseen ole itsenäisyytensä aikana läpikäyneet äkillisiä tai väkivaltaisia vallansiirtoja. Meillä ei ole myöskään enää jatkosodan päättymistä seurannutta lyhyttä kautta lukuunottamatta ollut historiankirjojen tai muunkaan kirjallisuuden poliittista sensurointia, eikä se tuolloinkaan perustunut uuteen lainsäädäntöön vaan enemmän tai vähemmän vapaaehtoiseen itsesensuuriin, jonka ensisijainen kohde oli sodanaikainen propagandamateriaali.

Oleellista on, että melkein kaikki omasta menneisyydestämme kertova arkistomateriaali on säilynyt arkistoissa ja kirjastojen kellareissa, mikä on tällekin Helsingin sotasurmat-projektille ollut tärkeätä. Tärkeätä on myös, että myös muissa maissa säilynyt meidänkin tapahtumistamme kerttova arkisto-aineisto on vähitellen tullut avoimempaan käyttöön niissäkin maissa, joissa arkistot ovat olleet suljettuja tai vain valikoivasti käytettävissä.

Vuoden 1918 sisällissota jätti suomalaiseen yhteiskuntaan syvät haavat, joita sodan muisteleminen osapuolijuhlineen vielä pitkään ylläpiti. Historioitsijat eivät myöskään puolin ja toisin näiden haavojen lääkitsemistä aina edistäneet, usein suorastaan päinvastoin. Kaunokirjallisuudessa Väinö Linna 40 vuotta ja historiankirjoituksessa Jaakko Paavolainen 50 vuotta tapahtumien jälkeen vauhdittivat osaltaan ymmärrystä ja sovintoa ja sitä, että näitäkin tapahtumia on voitu jo pitkään tarkastella ilman, että sisällisotaan liittyviä tulkintoja ja kannanottoja on enää millään mielekkäällä tavalla haluttu liittää tämän ajan suomalaisia koskettaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin tai osapuolijakoihin.

Se mitä Suomessa vuonna 1918 tapahtui ei ollut silloisessa eikä myöhemmässäkään maailmassa ainutlaatuista. Onneksi maailmaan on vähitellen syntynyt ja vahvistunut yhteisvastuuta korostava ajattelutapa, joka velvoittaa puuttumaan kaikkiin ihmisoikeusrikkomuksiin ja sotarikoksiin. On perustettu uusi kansainvälinen rikostuomioistuin, jonka tehtävänä on tarvittaessa käsitellä kaikki tällaiset tapahtumat ja varmistaa se, ettei kukaan tällaisiin rikkomuksiin syyllistynyt enää minkään maan oikeusjärjestelmän laiminlyöntien ja toimintakyvyttömyyden vuoksi voi vapautua oikeudellisesta vastuusta.

Kun siis luemme uutisia Ruandasta, Srebdenicasta, Tšetšeniasta, Syyriasta tai Darfurista ja otamme kansainvälisen yhteisön vastuullisina jäseninä kantaa näihin tapahtumiin ja tilanteisiin, emme voi olla näkemättä yhtäläisyyksiä siihen, mitä Suomessa kohta 100 vuotta sitten tapahtui. Joudumme tarkastelemaan nyt myös omaa historiaamme yleisinhimillisten ja velvoittavien kriteereiden valossa.

Olin kesäkuussa mukana perustamassa Historioitsijat ilman rajoja Suomessa -nimistä yhdistystä, jonka tarkoituksena on

– edistää ja syventää historian yleistä ja monipuolista tuntemusta

– edistää historiallisen aineiston ja arkistojen avointa ja vapaata käyttöä

– edistää historian eri näkemysten ja tulkintojen asiallista vuorovaikutusta ja lähentää ristiriitaisia käsityksiä historian kulusta ja tapahtumista

– myötävaikuttaa siihen, ettei historiaa käytetä ruokkimaan konflikteja tai ylläpitämään viholliskuvia ja vääristäviä myyttejä, sekä edesauttaa historian käyttöä konfliktien liennyttämisessä ja ratkaisussa

 

Tämä Helsingin sotasurmat 1917–1918 projekti, jonka tulokset on koottu tähän Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa julkaisuun, on erinomaisella tavalla toteuttamassa niitä tarkoitusperiä, joita Historioitsijat ilman rajoja yhdistyksemme haluaa edistää. Senkaltainen kiihkoton ja osapuolijaoista irrottautunut tapahtumien selvittäminen ja arviointi, jota projektissa on pyritty tekemään on se mitä sekä vanhojen että edelleen jatkuvien konfliktien käsittelemisessä tarvitaan: oikeata tietoa tapahtumista ja tämän tiedon tunnetuksi tekemistä, mutta myös tietoihin ja inhimillisiin arvoihin pohjautuvaa yhteistä ymmärrystä. Ja ennen kaikkea tarvitsemme sitoutumista siihen, että teemme kaikkemme, etteivät vuoden 1918 kaltaiset tapahtumat voi enää missään päin maailmaa toistua ja jatkua ilman, että niihin puututaan kaikin käytettävissä olevin inhimillistä kärsimystä vähentävin toimin.

 

12.9.2015

Sadan päivän hallituksen sodanjulistus

Sipilän hallituksen sata päivää ovat jo merkittävällä tavalla muuttaneet, jos ei vielä Suomea, niin ainakin Suomi-kuvaa. Hallitus on haastanut palkansaajajärjestöt päätöksillä ja esityksillä, jotka sivuuttavat työmarkkinoilla vakiintuneet toimintatavat ja voivat olla perustuslain ja Suomea sitovien kansainvälisten sopimusten vastaisia. Tällainen on Suomessa ennennäkemätöntä, mutta sille löytyy kansainvälisiä esikuvia.

Ensimmäisinä tulevat mieleen 80-luvulla Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin uusliberalistisia aatteita toteuttaneet hallitukset Englannissa ja Yhdysvalloissa, jotka lähtivät hakemaan selkävoittoa ammattiyhdistysliikkeestä. USA:ssa ay-liike oli jo lähtökohtaisesti heikko, mutta avainryhmät saattoivat sielläkin joskus aiheuttaa hämminkiä. Kun Reagan laittoi suhteellisen hyvinvoivat lennonjohtajat järjestykseen se ei ainakaan hänen suosiotaan vähentänyt.

Britanniassa ay-liikkeen asema oli paljon vankempi. Maan talous ja kilpailukyky olivat laskukierteessä eivätkä ammattiiiitot nätisti sanottuna olleet ihan syyttömiä tähän. Ammattikuntapohjaiset liitot olivat kyenneet ylläpitämään paljon järjettömän tuntuisia, työprotektionistisia ja tuottavuudelle tuhoisia käytäntöjä, joten myös Thatcher pystyi nojautumaan jonkinlaiseen yleiseen tukeen uudelle työmarkkinalainsäädännölleen.

Tuskinpa kolmen S:n hallitus erityisen tietoisesti on halunnut jäljitellä Thatcheriä, vaikka rautarouva kuuluukin varapääministeri Soinin kolmen poliittisen esikuvan joukkoon. Tilanne Suomessa on myös tyystin toisenlainen kuin Englannissa, missä Thatcherin uudistukset itse asiassa paljolti tarkoittivat pohjoismaisten työmarkkinakäytäntöjen omaksumista.

Siihen miten Suomi sotien jälkeen kehittyi pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi on sopimusyhteiskunnan toimintamallilla ja työmarkkinaosapuolten kolmikantayhteistyöllä valtion kanssa ollut hyvin keskeinen osuus. Eihän sekään aina ole toiminut ja tuottanut parhaita mahdollisia tuloksia, mutta kokonaissaldo on ehdottoman positiivinen, eikä ammattiliittoja voi myöskään syyttää siitä talouden ahdingosta, johon maa on ajautunut.

Suomen hintakilpailukyky ei ole sillä tavoin jäänyt jälkeen esim. Ruotsista tai Saksasta, että se olisi suurin ongelmamme. Siksi Suomen talouden ongelmat eivät ratkea hintakilpailukyvyn viiden (eikä viidentoista tai viidenkymmenen) prosentin parantamisella työvoimakustannuksia ja palkansaajien etuisuuksia leikkaamalla. Se että Sipilä on sentään luopunut absurdista ”tuottavuusloikka” hokemastaan ei kuitenkaan jättänyt jäljelle talouden pelastamisen kannalta paljoakaan parempaa analyysiä.

Hallituksen esitykset tarkoittavat liki kolmen miljardin tulonsiirtoa palkansaajilta työnantajille. Se on todennäköisesti enemmän kuin EK villeimmissä unelmissaankaan uskalsi toivoa. Jos tämä siirtyisi sellaisenaan vientituotteiden alempiin hintoihin – mikä on rohkea olettamus – ei se välttämättä lisää vientituotteittemme kysyntää juuri lainkaan. Se että hallitus samalla kurittaa julkisen sektorin työntekijöitä, joihin se helpommin pääsee käsiksi, ei myöskään tähän auta, se vain palkkaleikkausten kanssa vähentää kotimaista kysyntää ja vahvistaa talouden taantumakierrettä.

Karu totuus on, että suomalainen vienti ei vedä koska emme osaa tehdä emmekä myydä sellaisia tuotteita, joilla olisi maailmalla kysyntää. Mikään hallituksen esittämistä toimista ei liioin tuota tähän parannusta, vaan päinvastoin pahentaa tilannetta koulutukseen ja tutkimukseen suunnattujen leikkausten kautta. Pitäisi myös löytää oikeat lääkkeet siihen, miksi sekin innovatiivisuus joka näkyy Suomessa startup-yritysten ilahduttavana lisääntymisenä päätyy niin herkästi lopulta ulkomaille, minne sekä voitot että työpaikat valuvat.

Iso osa suomalaisista on jo valtamedian suosiollisella tuella saatettu nielemään kaikki nämä karvaat lääkkeet sillä perusteella, että julkisen talouden velkaantuminen on saatava pysäytettyä. Lähtökohtana on annettu väite ns. kestävyysvajeen edellyttämistä kuuden miljardin leikkauksista. Tämä summa ei kuitenkaan ankkuroidu mihinkään taloustieteen osoittamaan totuuteen, mutta on sen käyttäjille hyvä peruste toteuttaaa ideologisesti motivoitua ohjelmaa vähentää julkisen sektorin työpaikkoja kymmenikllä tuhansilla, kuten Sipilä poikkeuksellisesti myös ennen vaaleja kertoi.

Syömävelan kasvua ei toki loputtomiin voi jatkaa vaikka suhdannepoliittisesti se olisi alemmalla velka-asteella nytkin perusteltua. Siksi myös SDP on nähnyt tarpeelliseksi julkisen talouden tasapainottamisen, vaikka ei esitettyä laajuutta, aikataulua saatikka kohdentamistapaa hyväksykään. Se mikä ei ole perusteltua on, että tuottavaa omaisuutta myydään pois jotta lyhennettäisiin käytännössä nollakorolla saatavaa lainaa. Samasta syystä ei tulisi nytkään jättää tekemättä niitä infrastruktuuri- ja muita investointeja, joilla on todellista merkitystä tuottavuuden nostamiselle, tulevalle kilpailykyvyllemme ja velkakestävyydelle.

Palkansaajajärjestöjen reaktio hallituksen esityksiin ensi perjantaiksi suunnitellun mielenosoituspäivän merkeissä on hyvin ymmärrettävä ja perusteltu, jos haluamme pitää kiinni demokraattisen oikeusvaltion keskeisistä järjestäytymisoikeutta ja sopimusvapautta koskevista periaatteista.

Palkansaajajärjestöt eivät kuitenkaan voi käydä menestyksekästä kamppailua tässä tilanteessa vain mieltä osoittamalla ja lakkoilemalla. Sosialidemokraattisen opposition tulisi nyt, kernaasti yhdessä muiden oppositiopuolueiden kanssa, kyetä esittämään sellainen sekä työmarkkinoilla ratkaistavat ja niiden uudistamiseksi että julkisen talouden vahvistamiseksi tarpeelliset asiat kattava vaihtoehtoinen etenemistapa konkreettisine toimineen – kutsuttiin sitä sitten yhteiskuntasopimukseksi tai miksi muuksi tahansa – joka on niin toimiva ja uskottava sopimusyhteiskunnan vahvuuksiin perustuva vastaus talouden haasteisiin, että sille eivät sen enempää palkansaajajärjestöt kuin hallituskaan voi sanoa ei. Ei ainakaan, jos todella kantavat huolta Suomen selvitymisestä ja hyvinvointivaltiomme tulevaisuudesta.

Tällaisen vaihtoehdon täytyy väistämättä sisältää myös vaikeita ja kipeitä asioita, osin myös niitä joita hallituskin esittää. Tämä on tietysti helppo sanoa mutta vaikeata tehdä. Vaikka sekään ei kaikkea ratkaisisi olisi sen suurin ennalta vaikeasti arviotava etu luottamus, jonka se onnistuessaan voisi palauttaa suomalaiseen yhteiskuntaan, josta se nyt on pahasti hupenemassa, eikä se voi palautua kuin oikeudenmukaisiksi mielletyillä ja eriarvoisuutta vähentävillä, ei niitä lisäävillä ratkaisuilla.

12.9. 2015