Etusivu 2015 heinäkuu 2015
29.7.2015

Juho Saari, Huono-osaiset. Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla, Gaudeamus, 299 s., Tallinna 2015

 

Saari

Huono-osaisuus esiteltynä ja eriteltynä

Itä-Suomen yliopiston sosiologian professori Juho Saari on kirjojen tuottajana lähes samaa luokkaa kuin Ilkka Taipale aikana, jolloin hän kahden viikon välein ilmaantui valtuuston kokouksiin aina viimeisin toimittamansa kirja mukanaan. Saaren julkaisujen luettelo on niin pitkä, että en edes yrittänyt laskea artikkeleiden ja kirjojen määrää. Omassa kirjahyllyssäni hänen tuotantonsa vie lähes metrin tilaa. Kirjat ovat melkein kaikki hänen toimittamiaan kokoomateoksia, joissa keskeisintä antia ovat hänen omat artikkelinsa. Hänen kokonaan itse kirjoittamiaan teoksia on vain muutama, ja siksikin on hänen uusin (ellei jotain ole jo ehtinyt kevään jälkeen ilmestyä) huono-osaisuutta käsittelevä teoksensa erityisen tervetullut.

Huono-osaiset on varmasti perusteellisin ja ajantasaisin, mittavaan tutkimukseen perustuva selvitys suomalaisesta hyvin- ja pahoinvoinnista. Leipäjonottajat, asuntoloiden ja yömajojen asukkaat, diakoniatyön asiakkaat, vankiloista vapautuneet ja mielenterveyskuntoutettavat ovat kirjan keskeistä henkilögalleriaa. Heidän asemaansa kuvataan sekä tilastollisin keinoin ja analyysein että heidän haastattelujensa kautta. Viimeksi mainitut ovat puhuttelevampia ja valaisevampia kuin pelkät tilastonumerot.

Saari esittää myös ratkaisuja huono-osaisuuden vähentämiseksi ja ehkäisemiseksi. Asunnottomuus on Saaren mukaan huono-osaisuuden ytimessä, mutta siinä on 90-luvulla tehdyn ja toimeenpannun asunnottomuuden vähentämisohjelman kautta saatu myös myönteisiä tuloksia. Huono-osaisuutta voidaan siis vähentää määrätietoisella sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikalla. Sitä tuleeko näin jatkossa tapahtumaan voi sekä hallitusohjelman että asenneilmaston kehityksen valossa epäillä. Kuten Saari kirjoittaa: ”Kuvaavaa on suomalaisten muuttunut suhtautuminen huono-osaisuuteen. Uuden laman myötä leipäjonosta tai ruoka-avusta apua hakeneiden nälkä sivuutetaan olankohautuksella ja puhumalla halpojen elintarvikkeiden saatavuudesta ja uusavuttomuudesta,”

Saarella on aina ollut tieto hallussaan ja selvät näkemykset siitä, miten asioita tulisi muuttaa. On ilahduttavaa, että hän on viime aikoina puhtaan tutkijan roolin ohitse ryhtynyt näkemyksiään myös reippaammin esittämään.

Heinäkuu 2015

28.7.2015

Monikulttuurisuuden puolesta vihapuhetta vastaan

Harmitonta vihapuhetta ei ole. Siitä on vain lyhyt askel vihatekoihin eikä vihapuhetta siksikään tule suvaita. Nollatoleranssi vihapuheeseen ei tarkoita vain sitä, että oikeusvaltiossa oikeusviranomaiset ryhtyvät toimiin, kun vihapuhe rikkoo lakeja. Vielä tärkeämpää on, että kansalaisyhteiskunta, kaikki yhdessä ja jokainen erikseen, tekee myös selväksi sen mitä emme pidä hyväksyttävänä.

Mielenosoitus johon tänään kansalaistorilla osallistun, ei pyri rajoittamaan kenenkään sanan- ja mielipiteen vapautta, vaan sinne kokoontuvat ovat käyttämässä omaa sananvapauttaan sen kertomiseksi, että emme pidä rajoja sulkevaa ja ihmisiä karsinoivaa puhetta ja käytöstä hyväksyttävänä, vaan katsomme sen olevan vahingoksi koko Suomelle ja kaikille suomalaisille.

Monikulttuurisuus on kasvavan keskinäisen riippuvuuden maailmassa väistämätön ja välttämätön asia. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä on maapallon väkiluku enemmän kuin kolminkertaistunut. Rajat avautuvat ja niin pääomat, tavarat, palvelut kuin ihmisetkin liikkuvat niiden ylitse koko ajan aikaisempaa helpommin ja suuremmin määrin.

Tämä vaihdannan lisääntyminen ja työnjaon syventyminen on lisännyt vaurautta ja hyvinvointia kaikkialla maailmassa. Rajojen sulkeminen taloudellisen tai kulttuurin omavaraisuuden tavoittelemisen merkeissä vain köyhdyttää kaikkia sekä taloudellisesti että henkisesti.

Elämme monikulttuurisessa, moniuskonnollisessa ja monietnisessä maailmassa, josta kukaan ei voi enää eristäytyä. Tämän peruuttamattomuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen on vakauden, rauhan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden avainkysymys.

Tässä onnistumme vain, jos tämän monikulttuurisuuden yhdistävänä tekijänä on kaikkien sitoutuminen ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistukseen. Sen keskeisiä periaatteita ihmisten tasavertaisuudesta naisten ja miesten kesken tai miltään muiltakaan osin ei voi loukata millään kulttuurirelativismilla.

Siksi vaatimus jonka mukaan maassa on elettävä maan tavoin ei kestä, vaan oikea vaatimus on, että kaikkialla maailmassa on elettävä ihmisiksi.

Monikulttuurisuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen ei tietenkään ole aina helppoa eikä ongelmatonta. Epäonnistumisista on myös paljon esimerkkejä. Niistä täytyy ja voidaan oppia. Sata vuotta sitten Pohjois-Amerikkaan ja 60-luvulla Ruotsiin lähteneet suomalaiset maastamuuttajat saivat aikanaan kohdata monia ennakkoluuloja ja vaikeuksia. Maahanmuuttajien kotouttamisessa on meilläkin paljon puutteita ja parannettavaa.

Kyse on tässäkin tasa-arvosta ja sen mukaisesta kohtelusta. Jos se millä tahansa perusteella evätään ei ole ihme, jos näin kohdeltujen ihmisten joukossa, olivat he sitten maahanmuuttajia tai kantaväestöä, esiintyy myös enemmän kielteistä häiriökäyttäytymistä ja rikoksia kuin edellytykset elämän hallintaan saaneiden ihmisten keskuudessa.

Myös onnistumisista voidaan oppia ja niiden kautta nähdä, minkälainen suunnaton etu ja rikkaus monikulttuurisuus parhaimmillaan on. Suomi olisi monessa suhteessa paljon köyhempi ilman elävää kaksikielisyyttämme, argentiinalaista tangoa tai joukkuepelien tasoa nostaneita maahamme kulkeutuneita ihmisiä ja vaikutteita ja kaikkia niitä monikulttuurisuuden ilmentymiä, jotka meitä ja historiaamme ovat muokanneet.

Reaktiossa yhden Suomen Sisun kansanedustajan puheisiin ja toimiin ei ole kyse perussuomalaisten maineesta. He itse valitsevat millaiseksi sen haluavat. Kyse on siitä, onko Suomessa hallituksessa puolue, jonka edustajien käyttäytyminen ja puheet leimaavat Suomea erilaisuuteen kielteisesti suhtautuvaksi maaksi . Suomi ei saa olla maa, joka nousee muualla otsikoihin siksi, että täällä katsotaan läpi sormien yhdenkään kansanedustajan kaveeraamista avoimesti natsihenkisten ihmisten kanssa.

Haluan elää sellaisessa maassa, joka suvaitsee kaikkea sellaista erilaisuutta ja erilaisia elämäntapa- ja kulttuurivalintoja, jotka kunnioittavat myös toisten erilaisuutta eivätkä loukkaa tai rajoita kenenkään oikeuksia ja tuota haittoja muiden kannettavaksi. Haluan olla maastamme ja sateenkaarisuomalaisuudesta ylpeä.

28.7. 2015

24.7.2015

Giles MacDonogh, After the Reich. The Brutal History of the Allied Occupation, Basic Books, 618 s., New York 2009

Donogh

 

Voittajien toimet kriittisessä tarkastelussa

Toisen maailmansodan päättyminen Euroopassa Saksan antautumiseen toukokuussa 1945 ei suinkaan lopettanut sota-ajan kaikkia julmuuksia ja kärsimyksiä. Sodan aikana ne olivat kohdistuneet kaikkiin Euroopassa ja Aasiassa sotaa käyvien maiden kansalaisiin – Yhdysvalloissahan siviilit olivat turvassa – mutta aivan erityisesti juutalaisiin sekä Saksan miehittämien maiden asukkaisiin. Sodan jälkeen osat vaihtuivat ja nyt oli saksalaisten (ja huomattavasti pienemmässä määrin itävaltalaisen) vuoro kärsiä.

MacDonoghin kirja kertoo mitä sodanjälkeisinä vuosina kolmannen valtakunnan rauniomaissa tapahtui. Saksan tulevaisuudesta oli suurilta linjoilta sovittu Jaltan konferenssissa  helmikuussa 1945, jolloin Puolaa siirrettiin lännemmäksi Saksan kustannuksella ja Saksan v. 1938 jälkeiset valloitukset mitätöitiin. Itse Saksan osalta muusta kuin sen demilitarisoinnista, denatsifioinnista ja jaosta neljään miehitysvyöhykkeeseen ei vielä sovittu, eikä lopulta sovittu myöhemminkään, kun liittoutuneet riitaantuivat ja Saksasta ja jaetusta Berliinistä tuli kylmän sodan keskeisiä näyttämöitä. Vasta Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin päätösasiakirja vuodelta 1975 tuli tietyllä tavoin korvaamaan sen rauhansopimuksen, jota Saksan kanssa ei koskaan solmittu.

Kuvaus jakaantuu  siihen mitä ruohonjuuritasolla tapahtui sekä ylätason poliittiseen vääntöön. Ruohonjuuritasolla saksalaiset saivat kokea mitä valloitetuksi tuleminen tarkoitti laajoine ja osin systemaattisesti toteutettuine raiskauksineen, ryöstelyineen ja summittaisine kaikkiin saksalaisiin kohdistuneine kostotoimineen, ja miltä nälkä ja paleleminen raunioiden keskellä tuntuivat. Valloittaja-armeijan kostokäyttäytyminen on liitetty ensi sijassa puna-armeijaan, jonka toimista  Antony Beevorin kirja Berliini 1945  on laajalti huomioidulla tavalla kertonut, mutta aivan samanlaisia kuvauksia on MacDonogh löytänyt myös amerikkalaisten ja muiden liittoutuneiden joukkojen käyttäytymisestä. Se ei ollut yhtä laajaa kuin puna-armeijan, mutta yhteistä oli, että tällaisista teoista pantiin äärimmäisen harvoin ketään vastaamaan.

Natsien keskistysleireistä vapautettiin eloonjääneet, mutta useimpia leirejä ei tyhjennetty, ainoastaan niiden asukkaat vaihdettiin uusiin. Mitään systemaattisia tuhoamisleirejä ne eivät enää olleet, mutta uhrinsa nekin vaativat.

Yksitoista miljoonaa saksalaista sotilasta päätyi sodan seurauksena liittoutuneiden sotavangeiksi. Heistä viisi miljoona vapautui vuoden sisään sodan päättymisestä, puolitoista miljoonaa kuoli vankeudessa. Harvojen osalta kohtelu täytti Geneven sopimusten vaatimuksia ja heitä käytettiin aivan avoimesti orjatyövoimana, myös muualla kuin Neuvostoliitossa. Neuvostoliittoon päätyneiden kolmen miljoonan sotavangin osalta vankeus kesti pisimpään. Vuoteen 1950 mennessä melkein kaikki heistäkin pääsivät palaamaan, mutta viimeisten osalta vapautuminen venyi aina vuoteen 1956 asti.

Ehkä eniten joutui kärsimään se saksalaisperäinen siviiliväestö, joka 1945 karkotettiin Tshekkien sudeettialueilta, Neuvostoliiton haltuun siirtyneestä Itä-Preussista ja Puolan haltuun siirretyiltä saksalaisten asuttamilta alueilta sekä muualta Itä-Euroopasta. Näistä 12 -14 miljoonasta saksalaisesta menehtyi pakkosiirtojen aikana vähintään puoli miljoonaa, joidenkin arvioiden mukaan jopa kaksi miljoonaa.

Oikeudenkäyttö natsihallinnon teoista vastuullisia kohtaan oli joissain tapauksissa aluksi täysin summittaista ja harkituimmassa ja avoimimmassakin muodossaan Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä jossain määrin valikoivaa ja improvisoitua. Lopputulos ei ollut kovin johdonmukainen, eikä ajatus puhdistaa kaikki kahdeksan miljoonaa natsipuolueen jäsentä ollut realistisesti toteutettavissa. Vastuuseen jouduttiin lopulta perin eri tavoin, jotkut teloitettiin summittaisesti, jotkut hirtettiin oikeudenkäynnin jälkeen mutta toisaalta moni elinkautistuomion saanut saattoi jo muutaman vuoden jälkeen palata vapauteen eikä tämä variointi aina ollut suorassa suhteessa rikolliseen vastuuseen.

Itävaltaa kohdeltiin liittoutuneiden toimesta oleellisesti toisin kuin Saksaa. Vaikka natsien kannatus Itävallassa tuskin oli vähäisempää kuin Saksassa eikä itävaltalaisten SS-miesten käyttäytyminen vähemmän rikollista, oli liittoutuneiden lähtökohtana Itävallan kohteleminen ennen kaikkea uhrina eikä syyllisenä. Kokonaan eivät itävaltalaisetkaan säästyneet saksalaisten kärsimyksiltä sodan päätyttyä, mutta oleellista oli, että vaikka Itävalta ja Wien jaettiin myös neljään miehitysvyöhykkeeseen maan sallittiin heti ryhtyä muodostamaan omaa hallitusta, joka sai demokraattisen legitimiteetin jo vuonna 1945 toimeenpannuissa vaaleissa.

Länsivyöhykkeellä vastuu sotarikosten selvittämisestä siirtyi vähitellen saksalaisille tuomioistuimille, mutta lukumäärät jäivät pieniksi ja tuomiot lieviksi. Ylipäätään liittoutuneiden suhtautuminen saksalaisiin alkoi kylmän sodan myötä muuttua ja vuonna 1949 perustetusta Saksan liittotasavallasta tuli länsiliittoutuneiden tärkeä liittolainen.

Osin on kyse ollut sellaisesta väkivaltaisesta käyttäytymisestä, jollaiseen melkein aina kaikissa sodissa kaikki vuosien taistelujen karaisemat ja raaistamat sotilaat syyllistyvät, osin kaikkiin saksalaisiin, myös siviileihin, kohdistetusta kostonhalusta ja vihasta. Liittoutuneiden yhteinen näkemys oli kaiken kansallissosialistisen hapatuksen poiskitkeminen ja sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan – juutalaisten ja muiden ”alempiarvoisten” joukkotuhoaminen – syyllistyneiden rankaiseminen.

Se että Financial Timesin journalistinakin työskennellyt MacDonogh on näin systemaattisesti kartoittanut saksalaisiin kohdistunutta oikeudetonta kohtelua ei ole kaikkien mieleen. Voittajien oikeudenkäytön arvostelu saatetaan edelleenkin leimata natsien hirmutekojen puolustamiseksi tai ymmärtämiseksi. Tästä ei MacDonoghin kohdalta kuitenkaan ole vähäisimmässäkään määrin kyse. On hyvä että kaikki historian synkimmätkin vaiheet ja tapahtumat voidaan käydä tasapuolisesti ja rehellisesti lävitse yleisinhimillisistä arvoista käsin.

Olisi hyvä jos tällaista sotien jälkitarkastelua harjoitettaisiin systemaattisemminkin. Sotiin johtaneet poliittiset virheet ja sotien aikana tehdyt virheet ja rikokset saavat yleensä paljon perusteellisemman tarkastelun kuin se, mitä virheitä ja rikoksia myös voittajat ovat voineet sotiensa aikana ja niiden jälkeen tehdä. Tämä koskee myös meidän aikamme sotia joiden jäljet erityisesti lähi-idässä ovat pelottavia.

Heinäkuu 2015

17.7.2015

William Hague, William Wilberforce. The Life of the Great Anti-Slave Trade Campaigner. Harper Perennial. 582 s., St.Ives 2008

Hague

Orjakaupan vastustaja

Veikkaisin, että nimi Wilberforce voi olla suomalaisille tuttu lähinnä 10000 metriä n. 27,30 aikaan juosseen kenialaisjuoksijan Wilberforce Talelin vähän outona etunimenä. Jonkinlainen määrä suomalaisia on voinut myös panna merkille, ettei tämä ole aivan harvinainen nimi Itä-Afrikassa. Sitkeästi ja lopulta tuloksellisesti orjakaupan lopettamiseksi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa kampanjoineen Wilberforcen nimi tunnetaan varmasti paremmin Afrikassa kuin Euroopassa Iso-Britanniaa lukuun ottamatta.

William Wilberforce syntyi äveriääseen Yorkshirelaiseen kauppiasperheeseen vuonna 1759. Hän aloitti opiskelun Cambridgen yliopistossa 17-vuotiaana. Merkittävämpiä kuin siellä suoritettu tutkinto olivat hänen siellä solmimansa ystävyyssuhteet, joista merkittävin oli William Pitt nuoremman kanssa. Syyskuussa 1780 Wilberforce ja Pitt pyrkivät ensimmäistä kertaa parlamenttiin. Edellinen valittiin mutta jälkimmäinen pääsi sinne vasta tammikuussa 1781 täytevaaleissa yhdestä senaikaisen Englannin monista ns. lahoista kauppaloista, jotka olivat käytännössä yhden tilanomistajan tai muun patruunan hallitsemia muutaman sadan tai kymmenenkin äänioikeutetun vaalipiirejä. Hullista valittu Wilberforce joutui sen sijaan maksamaan huomattavan summan valitsijoittensa voittamiseksi tavalla jota nykymaailmassa pidettäisiin lahjontana. Seuraavissa vaaleissa Wilberforce siirtyi Yorkshiren vaalipiiriin jossa joutui käymään kovan ja aidon ja sielläkin kalliin kampanjan tullakseen valituksi. Englannin parlamentaarinen demokratia oli tuohon aikaan avoin lähinnä vain varakkaille porvareille ja aatelisille, jotka suvun päämieheksi tultuaan siirtyivät ylähuoneeseen.

Wilberforcen kanssa samanikäinen Pitt nousi 24-vuotiaana pääministeriksi joulukuussa 1784 ja toimi tehtävässä kahteen otteeseen yhteensä 17 vuotta. Wilberforce istui parlamentissa yhtäjaksoisesti aina vuoteen 1825 saakka, mutta hänelle ei kertaakaan tarjottu paikkaa hallituksessa, eikä ole liioin tiedossa että hän olisi ollut sellaisesta edes kiinnostunut. Puolueolot olivat tuolloin vielä kehittymättömiä ja iso osa parlamentin jäsenistä saattoi vapaasti valita ietä kulloinkin halusi ja missä asioissa tukea mikä oli sitoutumattomuudestaan aina kiinni pitäneelle Wilberforcelle tärkeätä.

Wilberforce oli kuitenkin aikansa tunnetuimpia ja vaikutusvaltaisimpia parlamentaarikkoja. Hänen tärkein elämäntyönsä oli kampanjointi niin parlamentissa kuin sen ulkopuolella orjakaupan lopettamiseksi. Siihen häntä motivoi herännäinen kristillisyys ja ensimmäisen kerran hän sai sen lopettamista tarkoittavan esityksensä alahuoneen äänestykseen 1791, jossa se kuitenkin hävisi. Englannissa reaktio Ranskan vallankumoukseen ja siitä seuranneisiin sotiin Ranskan kanssa oli kaikenlaisen radikalismin torjuminen ja orjakaupan vastainen liike heikkeni. Se vahvistui taas vuosisadan vaihteen jälkeen ja orjakaupan kieltävä lainsäädäntö hyväksyttiin lopulta keväällä 1807, mikä sekä parlamentissa että sen ulkopuolella luettiin päätöstä juhlittaessa Wilberforcen ansioksi.

Orjakaupan lopettaminen ei kuitenkaan lopettanut vielä orjuutta. Wilberforce oli myös orjuuden vastustaja, mutta taktiset syyt perustelivat sitä, että kampanjoinnissa keskityttäisiin ensin itse orjakaupan lopettamiseen, joka sitten antaisi voimakkaan sysäyksen itse orjuuden lakkauttamiselle. Orjakaupan kielto ei kuitenkaan johtanut tähän suoraviivaisesti, vaan itse orjuuden jatkuessa mm. brittien hallitsemilla Karibian saarilla jatkui myös laiton orjakauppa, jota maailman mahtavin brittilaivasto ei yrityksistään huolimatta kyennyt kokonaan estämään. Parlamentissa orjuus kumottiin vasta juuri ennen Wilberforcen kuolemaa vuonna 1832.

Orjakaupan vastustamisen ohella Wilberfocella oli myös muita hänen evankelisen kristillisyytensä värittämiä kampanjointikohteita säädyllisten elämäntapojen edistämiseksi, mutta myös vankilaolojen kohentamiseksi. Mikään radikaali uudistaja Wilberforce ei kuitenkaan ollut, vaan pikemmin konservatiivi, jolta ei herunut myötätuntoa työväestön orastaville vaatimuksille ja jonka käsitys naisten asemasta ja oikeuksista oli perin vanhoillinen.

Wilberforcen elämäkerran kirjoittanut William Hague valittiin myös jo nuorena 36 vuotiaana brittikonservatiivien puoluejohtajaksi vuonna 1997, mutta erosi konservatiivien kärsittyä 2001 vaalitappion työväenpuolueelle. Tässä vaiheessa hän takapenkkiläisenä ryhtyi myös historiantutkijaksi ja julkaisi ensin 2005 ilmestyneen elämäkerran William Pitt nuoremmasta ja kaksi vuotta myöhemmin ollessaan jo Cameronin varjohallituksen ulkoministeriehdokas tämän Wilberforcen elämäkerran. Molemmat on noteerattu luotettavina ja perusteellisina teoksina, joskin kovin yksipuolisesti vain politiikkaan ja parlamenttityöhön keskittyvinä tavalla, joka kertoo Wilberforcen henkilökohtaisesta elämästä tai hänen varallisuutensa lähteistä vain yleisesti tunnetut ulkoiset puitteet. Tarkastelukulma on myös perin brittiläinen eikä kerro paljoa siitä miten myös muualla maailmassa kampanjoitiin orjuutta ja orjakauppaa vastaan, puhumattakaan siitä mitä orjiksi itse alistetut itse tekivät ja ajattelivat.

Heinäkuu 2015

15.7.2015

Euron ja Kreikan kriisi

Kriittinen tilanne, johon Kreikka ja koko Euroopan unioni ovat osana Euroopan rahaliiton epäonnistumista ajautuneet, on tulos pitkästä kehityksestä, jota leimaa sarja suuria virheitä. Rahaliittoon siirtyminen Euroopan federalististen johtajien poliittisten ambitioiden ajamana ennen kuin rahaliiton toimivuuden mahdollistavat edellytykset ja kriisimekanismit olivat olemassa, oli ensimmäinen virhe. Toinen oli se, että Kreikka ylipäätään pyrki ja hyväksyttiin mukaan rahaliittoon, ja kolmas oli se, että kun rahaliitto ajautui kriisiin muutamien maiden holtittoman ylivelkaantumisen vuoksi, ei alusta alkaen noudatettu markkinatalouden perusperiaatetta sijoittajavastuusta. Se tarkoittaa sitä, että holtittomasti velkaa ottaneiden valtioiden lisäksi myös niitä holtittomasti luotottaneet pankit olisivat joutuneet kantamaan seuraukset riskinotostaan. Kreikan hallittu velkasaneeraus heti vuonna 2010 ei olisi ollut helppo eikä kustannukseton ratkaisu, mutta laskut olisivat jakaantuneet oikeudenmukaisemmin. Kreikan velkojen leikkaus otettiin mukaan vasta, kun isot eurooppalaiset pankit olivat ensin voineet suurelta osin irtaantua vastuistaan ja jättää laskut euromaiden veronmaksajien kannettavaksi.

Velkasaneerauslinjan asemesta valittiin kriisimaiden hätäluotottaminen. Sen ehdoksi laitettiin alistuminen tiukkoihin säästö-, leikkaus- ja rakenneuudistusohjelmiin, jotka välittömästi vain pahensivat ylivelkaantuneiden maiden ongelmia ja joiden toimimattomuuden sosialidemokraatit Suomessa ennakoivat valitettavan oikein, kun äänestimme Kreikan ensimmäistä tukipakettia vastaan.

Paketin riittämättömyys ja toimimattomuus oli jo silloin nähtävissä ja sen ovat toistuvat uudet paketit ja toinen toistaan rajummat sopeutumisohjelmat vahvistaneet. Eikä ensimmäinen ohjelma suinkaan epäonnistunut siksi, etteikö sen vaatimia radikaaleja leikkauksia olisi toteutettu vaan siksi, että se perustui täysin todellisuudelle vieraaseen talousfilosofiaan, joka uskotteli esimerkiksi  työttömyyden kääntyvän laskuun sen jälkeen kun se oli tilapäisesti noussut 15 prosenttiin. Todellisuudessa se jämähti 28 prosenttiin.

Kun emme tätä Saksan, Ranskan ja Euroopan keskuspankin sanelemaa linjaa suomalaisvoimin kyenneet muuttamaan, jouduimme rajoittumaan meihin kohdistuvien uhkien minimoimiseen, mitä sosialidemokraattien esityksestä uusien luotto-ohjelmien ehdoksi asetettu vaatimus vakuuksien saamisesta tarkoitti. Sen seurauksena olemme muita euromaita paremmassa asemassa, jos maksukyvyttömyys jouduttaisiin toteamaan. Hyvä niin, vaikkei tätäkään saavutusta kannata ylihehkuttaa. Sen myötä Suomi kuitenkin samalla hankki itselleen maineen tiukan ja uusliberalistisia arvoja edustavan ja eriarvoisuutta kasvattavan kuripolitiikan edustajana, mikä ei voi olla ainakaan sosialidemokraateille oikea viiteryhmä.

Nyt olemme tilanteessa, jossa ei kukaan Suomessa eikä Euroopassa laajemminkaan uskalla kansalaisreaktioiden pelossa sanoa ääneen sitä, että Kreikka ei tule ikinä selviytymään 180 prosenttiin BKT:sta kohonneesta velkataakastaan, vaan sitä joudutaan tavalla tai toisella – suuren maksukyvyttömyyskriisin, ehdollisten velkaleikkausten tai korkojen alentamisen ja takaisinmaksuaikojen pidentämisen kautta – leikkaamaan. Vain kansainvälisellä valuuttarahastolla on nyt kanttia sanoa tämä kaikkien tietämä asia ääneen, samoin kuin se, että vain kurjistamisohjelmia jatkamalla Kreikan taloutta ei ikinä saada kuntoon.

Tämän kehityksen ja aikaisempien väärien valintojen seurauksena on joka kerta tilanteen kriisiintyessä jäljellä enää aikaisempaa huonompia vaihtoehtoja. Niistäkään ei kuitenkaan kannata ehdoin tahdoin valinta huonointa. Kreikka olisi aivan varmasti pärjännyt paremmin ja me muutkin välttyneet suurilta ongelmilta, jos maa ei koskaan olisi luopunut drakmastaan ja liittynyt euroon.  Nytkin voi olla että Kreikalle onnellisempi ratkaisu olisi ero eurosta, ainakin jos se on ainoa vaihtoehto Stubb-Schäuble linjan kurjistamispolitiikan jatkamiselle ja syventämiselle.

Sellaista vaihtoehtoa, jossa Suomi ja muut euromaat eivät tavalla tai toisella olisi maksajia, ei liioin ole. Maksajia olemme jo nyt sitä kautta, että koko Euroopan BKT on ehkä kymmenen prosenttia pienempi kuin mitä se olisi voinut olla ilman eurokriisin voittamiseksi omaksuttua ”austerity”-politiikkaa. Tästä seuranneet menetykset ovat suurimmat Etelä-Euroopan kriisimaissa, mutta  yhtä lailla tämä politiikka on leikannut kasvua ja työllisyyttä myös Saksan ja Suomen kaltaisissa euromaissa.

Kyse ei ole siitä, että Kreikka tai kreikkalaiset olisivat viattomia uhreja. Kreikka on kärsinyt huonosta ja korruptoituneesta poliittisesta johtajuudesta ja tavalliset kreikkalaiset maksavat siitä nyt kovaa hintaa. Viime kädessä maa voi toipua vain omien toimiensa seurauksena ja ryhtymällä tarvittaviin suuriinkin uudistuksiin. Ulkopuolisen ja nöyryyttävän sanelun tuloksena ja ilman kreikkalaisten omistajuutta ja sitoutumista ne eivät kuitenkaan onnistu. On vastenmielistä, jos Suomen hallitus käyttäytyy tavalla, joka näyttää siltä kuin haluaisimme potkia maassa jo makaavaa lyötyä reppanaa.

15.7. 2015