Kreikan vaalitulos oli muutoin ennakoitu, paitsi että Syrizan voitto oli ennustettuakin suurempi. Syrizaa on luonnehdittu vaihtelevasti vasemmistopopulistiseksi tai äärivasemmistolaiseksi puolueeksi. Saattaa olla, että edellinen määritelmä istuu jälkimmäistä paremmin, kun ottaa huomioon sen helppouden, jolla Syriza pystyi sopimaan oikeistonationalistisen Itsenäiset kreikkalaiset puolueen kanssa yhteisestä hallituksesta.

Monilla on houkutus demonisoida Syrizaa, mutta siihen ei lähtökohtaisesti ole aihetta. Paul Krugman ei ole ainoa arvostettu ekonomisti, joka on todennut Syrizan esitykset austeritystä luopumisesta, velkojen leikkaamisesta ja eurooppalaisesta kasvuelvytyksestä ihan järkeviksi.

Vaikeus on siinä, että Syriza haastaa koko tähänastisen finanssikriisin jälkeisen eurooppalaisen talouspolitiikan perusteet, eikä ole realismia odottaa, että siitä vastuussa olleet yht’äkkiä kääntäisivät kelkkansa ja tunnustaisivat erehdyksensä. Sitä paitsi on niin, että toisin kun Syriza kenties uskottelee, ei mitään kreikkalaisten menetyksistä enää juurikaan voida enää palauttaa. Hallittu velkojen uudelleenjärjestely saatavien leikkauksineen olisi ollut alun alkaen oikeampi linja kuin valittu tukipakettien ja ankarien matokuurien tie, mutta se juna meni jo.

Velkasaneerausvaihtoehto torjuttiin kuitenkin kättelyssä. Ei sekään olisi ollut riskitöntä eikä ilmaista, mutta se olisi antanut Kreikalle mahdollisuuden nopeampaan toipumiseen ja vähentänyt koko Euroopalle koituneita kasvumenetyksiä.  Yhtä merkittävää on, että se olisi oikealla tavalla toteuttanut sijoittajavastuuta, kun ne etupäässä saksalaiset ja ranskalaiset pankit, jotka olivat syyllistyneet holtittomaan luototukseen, olisivat osaltaan joutuneet kirjaamaan tappioita. Tätäkin pelättiin siksi, että se olisi todennäköisesti johtanut pahimmin epäonnistuneiden luotottajien jonkinlaiseen pankkituen tarpeeseen, mutta se olisi voitu myös hoitaa norjalais-ruotsalaisen 90-luvun mallin mukaisesti  ilman, että siitä olisi syntynyt veronmaksajille pysyviä tappioita.

Näin sosialidemokraatit sen Suomessakin näkivät, kun äänestimme oppositiossa Kreikan ensimmäistä tukipakettia vastaan. Pidimme velkajärjestelyä oikeampana emmekä uskoneet tukilinjan toimivuuteen, minkä lisätuen jatkuva tarve on osoittanut oikeaksi. Suomen rahkeet eivät riittäneet eurooppalaisen linjan muuttamiseen, missä tilanteessa haluttiin vakuusvaaitimuksella turvata Suomen asema pahimman varalta. Sen seurauksena olemme nyt vähän muita paremmassa asemassa jos velkoja ei maksettaisikaan.

Välitön pelko siitä, että Syrizan voitto ja sen  ohjelma Keikan sopeutumisohjelmasta irtaantumisineen ja EU-velan leikkaamisvaatimuksineen käynnistäisi uuden eurokriisin, näyttää laantuneen. Sekään, että tilanne johtaisi vielä Kreikan eroon eurosta, ei enää vaikuta kestämättömältä muttei liioin todennäköiseltä uhalta.

Pyrkimys merkittävien helpotusten myöntämiseen Kreikalle törmää siihen, että se nähdään muissa ankariin sopeutuskuuriin pakotetuissa sekä pohjoisemmissa maksajamaissa perusteettomana ja epäoikeudenmukaisena. Siksi lähikuukaudet tulevat olemaan vaikeata aikaa, kun Kreikka ja muut EU-maat käyvät neuvotteluihin. Kun liikkumatila on joka tapauksessa pieni kannattaa neuvotteluissa koittaa keskustella sellaisista esityksistä, joita ei koeta nollasummapeliksi vaan jotka voisivat olla koko Euroopalle hyväksi.  Antti Rinne onkin jo ilmaikssut varovaisen myönteisyytensä Kreikan hahmottamalle investointiohjelmalle.

Eurooppalaisella tasolla Syrizan merkitys voi olla siinä, että sen sukulaispuolueen Podemoksen odotettava menestys Espanjassa rohkaisee kaikkia vasemmistovoimia laajemmin haastamaan vallinneen ortodoksian ja lisää painetta sellaiseen Eurooppa-tason talouspolitiikkaan, joka tukee kasvua ja työllisyyttä eikä kuvittele rakenneratkaisujen tarkoittavan aina ja vain sosiaalista Eurooppaa murentavia, tulo- ja varallisuuseroja kasvattavia toimia.

30.1. 2015

Muutama vuosi sitten sambialaisen ekonomistin Dambisa Moyon kirja Dead Aid synnytti maailmanlaajuisesti keskustelua kehitysyhteistyön hyödystä ja haitoista. Sen sanoma oli paljon monipuolisempi ja analyyttisempi kuin mediassa pelkistetty ja väärinymmärretty viesti, että kaikki kehitysapu on pahasta ja siksi lopetettava.

Moyon sanoma ei suinkaan ollut, etteikö Afrikka tarvitse rahaa rikkaista maista, vaan että se tapa jolla sitä valtioidenvälisenä kehitysapuna on annettu, ei ole Afrikkaa juurikaan auttanut. Länsimaiden apu on päinvastoin ylläpitänyt ja ruokkinut riippuvuutta, tehottomuutta ja korruptiota. Afrikka tarvitsee rahaa ja investointeja, mutta ne on hankittava markkinoilta markkinaehtoisesti, jolloin markkinavoimien kuri pitää huolen siitä, että rahahanat sulkeutuvat heti, jos tulosta ei synny tai raha katoaa väärinkäytöksiin.

Moyon esittämä  väärin suunnatun ja korruptiivisia rakenteita ylläpitävän kehitysyhteistyön kritiikki on täysin perusteltua samoin kuin hänen ohjelmallinen näkemyksensä, että kehitysyhteistyö tulee ajaa alas ja korvata normaaleilla kauppaan ja taloudelliseen yhteistyöhön liittyvillä rahavirroilla. Enin osa kansalaisjärjestöissä toimivista kehitysmaa-aktiiveista on tuskin tästä eri mieltä. Eikä Moyokaan itse asiassa ole sitä mieltä, että kaikki kehitysyhteistyössä kehitysmaihin viety raha olisi pahasta, jos se osataan ohjata oikealla tavalla oikeisiin kohteisiin.

Dambisa Moyoon viittaa myös ex-suurlähettiläs Matti Kääriäinen tuoreessa Kehitysavun kirous kirjassaan. Tosin siinä missä Moyo pyrkii nojaamaan analyysiin, on Kääriäisen pääpaino anekdooteissa ja muistelmissa. Kärjekkääseen sävyyn kirjoitettu ja vielä kärjekkäämmin markkinoitu kirja on luonnollisesti saanut hyvän vastaanoton niissä perussuomalaisissa piireissä, missä aina on vastustettu solidaarisuutta maailman köyhille ja osattomille.

Räväkkyyden hakeminen on johtanut Kääriäisen myös turvautumaan sisäisesti epäjohdonmukaiseen argumentointiin. Esimerkkinä se, miten kirjassa ensin tuodaan malliksi oikeudenmukaisempi talousjärjestelmä, johon liittyy demokratia eikä pelkästään köyhyyden vähentäminen; 50 sivua myöhemmin todetaan taas, ettei demokratiaa oikeasti tarvita, vaan Kiina sopii parhaaksi esikuvaksi.

Toisaalta Kääriäisen kirjassa on paljon ihan perusteltujakin huomioita, sekä mikro- että makrotasolla. Minä en ainakaan ole eri mieltä hänen suuresta rakennepoliittisesta linjastaan, tasaveroisemmasta yhteistyöstä ja kansainvälisestä kaupparegiimistä kehitysmaiden kanssa, suuryritysten keinottelun lopettamisesta ja veroparatiisien sulkemisesta sekä tulojen ja varallisuuden keskittymisen turmiollisuudesta ja toteamuksesta, ettei ”valtioiden köyhyys vähene jos kansallisen tason poliittiset ja taloudelliset instituutiot palvelevat vain hallitsevan eliitin intressejä”.

Mutta mikä on kehitysavun osuus tässä? Jos lasketaan ensin pois Suomen kehitysavussa löytyneet promilleluokan takaisinperintään johtaneet väärinkäytöstapaukset, joita tuskin on suhteessa enemmän kuin mitä Suomessa vuosittain peritään takaisin väärin perustein annettuja kuntien tai järjestöjen valtionapuja, niin olemme ehkä samassa tilanteessa kuin yritykset mainonnan suhteen. Yleisen arvion mukaan puolet yrityksen mainoskuluista on hukkaan heitettyä rahaa, mutta ongelma on siinä mistä tietää kumpi puoli se on. Tähänkin koitetaan koko ajan kehittää entistä parempia kehitysavun evaluaatiomenetelmiä, joiden tuloksia  Ulkoministerössä halutaan avoimesti ja täysimääräisesti hyödyntää toisin kuin Kääriäinen antaa ymmärtää.

24.1. 2015

Maanantain EU:n ulkoministerikokouksen keskeisimpänä asiana Brysselissä on jälleen Venäjän ja Ukrainan tilanteen käsittely. Pakotteista tuskin keskustellaan, sillä vielä ei ole näköpiirissä mahdollisuuksia niiden vähentämiseen sen enempää kuin tarvetta niiden lisäämiseen jo tehtyjen pakotepäätösten vaikutusten ja niistä seuraavien kustannusten koko ajan vahvistuessa ja kasvaessa.

Yhtenä aiheena keskustelussa tulee olemaan aiemminkin esillä ollut kysymys siitä, miten vastata Venäjän propagandaan, joka liittyy erityisesti käynnissä olevaan Ukrainaa koskevaan informaatiosotaan. Neljän maan ulkoministerit – Englannin, Liettuan, Tanskan ja Viron – ovat myös lähettäneet kirjeen EU-kollegoilleen siitä, miten EU:n toimin voitaisiin vastata Venäjän valtiollisesti johdettuun venäläisille ja venäjänkielisille suunnattuun propagandaan.

Aihe on tärkeä ja haaste on monitahoinen.  Vaikka Venäjän ulkopuolella maan valtiollisen ohjauksen alaisen median – ja muunlaista siellä valitettavasti on yhä vähemmän – propagandaan osataan pääsääntöisesti suhtautua kriittisesti, on tärkeätä, että virheisiin ja väärään tietoon myös reagoidaan nopeasti ja luotettavasti. Vaikeampi kysymys on, miten Venäjän omat kansalaiset voisivat muodostaa avoimeen tiedonvälitykseen perustuvaa kuvaa tapahtumista. Sama koskee myös venäjänkielistä väestöä maan ulkopuolella, jos se on vain Venäjän median varassa.

Siitä, että Venäjän propaganda on vahingollista ja siihen tulee oikealla tavalla vastata, on hyvin laaja yksimielisyys. Ratkaisu avoimessa yhteiskunnassa ei ole EU:n oman vastapropagandalaitoksen perustaminen.  On kuitenkin muita, pääosin EU:n jäsenvaltioiden omissa käsissä olevia tapoja pitää huolta siitä, että asiallista ja oikeaa tietoa on myös venäjän kielellä saatavilla. Sitä kenen tehtävä se on ja miten sitä voidaan tukea, on vielä harkittava.

Asiaan on herätty aika myöhään ja monet maat olisivat voineet jo aiemmin omin toimin olla asiassa aktiivisempia, esimerkiksi  pitää huolta siitä, että venäjänkielisillä vähemmistöillä on myös muita  mahdollisuuksia saada tietoa ja seurata asioita kuin vain Venäjän media. Tätä ei aina otettu huomioon esimerkiksi  Baltian maiden uuden itsenäisyysajan alussa, kun vähemmistökysymykset olivat vaikeita ja linjaa vielä haettiin.

Tähän liittyvät puhelinhaastattelukommenttini tiistaisessa Hufvudstadsbladetissa ovat saaneet erityistä huomiota Virossa. Tätä pahoittelen, sillä haastattelussa en maininnut Viroa lainkaan ja olen toki hyvin tietoinen siitä, että Virossa on myös venäjänkielisiä radio- ja tv-ohjelmia. Viittaus Baltian maihin koski yllämainittua asiaa.  Tapasin torstaiaamuna  Viron Helsingin lähettilään ja kävin hänen kanssaan hyvin asiallisessa ja ystävällisessä hengessä haastattelun asiat läpi. Keskustelussamme ei tullut esiin mitään sellaista,  jonka perusteella näkisin, että tästä pitäisi aiheutua jotain  haittaa maiden suhteisiin. Tässäkin asiassa tavoitteemme ovat yhtenevät.

16.1. 2015

(Puheenvuoro 14.1.2015  eduskunnan ajankohtaiskeskustelussa Suomen ja Venäjän suhteista)

Venäjän sisäinen kehitys ja ulkoinen toiminta huolestuttavat myös suomalaisia. Näillä on myös yhteys. Maailmassa ei ole yhtään valtiota, jolle meidän ja muiden etujen mukaista ei olisi toivoa vakaata ja kaikkien sen kansalaisten elinolosuhteita parantavaa kehitystä. Tällaiseen kehitykseen ei yksikään maa pääse ilman osallistumista tasavertaiseen kansainväliseen yhteistyöhön, jota edellyttävät sekä maailmanlaajuisten globaalihaasteiden kohtaaminen että oman vakaan ja turvallisen kehityksen turvaaminen. Muiden kanssa konflikteihin johtava voimapolitiikka ei nykymaailmassa tuota kenellekään kestäviä etuja ja sen kustannukset ovat suurimmat myös ja nimenomaan sen käyttäjille.

Ukrainan ja Venäjän tapahtumien vaikutukset heijastuvat myös Suomeen. Venäjän toimet Ukrainassa, tuki separatisteille ja kansainvälisen oikeuden ja sopimusten vastaisella tavalla toimeenpantu Krimin miehitys ja annektointi ovat tulleet laajalti tuomituiksi ja johtaneet EU:ssa päätettyihin Venäjään kohdistettuihin pakotetoimiin. Myös Suomi on näihin kantoihin ja toimiin varauksitta liittynyt.

Venäjän tavoitteista käydään keskustelua. Vaikka sillä tuskin on mitään kokonaisvaltaista suurta suunnitelmaa entisen imperiumin rajojen palauttamiseksi, on se kuitenkin monia elähdyttävä haavekuva, jonka kannattajat voivat olla valmiita toimimaan sen mukaisesti, jos siihen avautuu tilaisuuksia. Siksi Euroopan unionin ja muun maailman on oltava tiukkana kaiken voimapolitiikan käytön suhteen ja estettävä houkutukset ja mahdollisuudet kerätä sillä pikavoittoja. On pidettävä huoli, että kaikki voimapolitiikkaan ryhtymistä harkitsevat johtajat ovat etukäteen tietoisia sen aiheuttamista kustannuksista ja siitä seuraavista riskeistä. Unionin yhtenäisyys on tässä tärkeätä.

Samalla on välttämätöntä pitää ovi avoinna yhteistyöhön perustuville neuvotteluratkaisuille. Vaikka EU olisikin esimerkiksi  perusteiltaan oikean itäisen kumppanuuden politiikan toimeenpanossaan tehnyt virhearviointeja vastakkaisuutta ruokkivalla tavalla, ei se anna mitään oikeutusta Venäjän käyttämälle voimapolitiikalle. Euroopan oman politiikan arviointi on silti tärkeätä jotta paluulle aitoon yhteistyövaraiseen kanssakäymiseen ei asetettaisi turhia esteitä.

Suomen näkökulmasta on selvää, että pakotteiden tarkoituksena ei ole tuottaa Venäjälle pysyvää vahinkoa vaan tukea Ukrainan suvereniteettia kunnioittavan poliittisen ratkaisun löytämistä Ukrainan konfliktiin ja sen toimeenpanoa. Venäjän talouden jyrkkä heikkeneminen ei ole ensisijassa pakotteiden seurausta vaan siihen ovat vaikuttaneet yhtä lailla öljyn hinnan lasku, Venäjän reformien tyrehtyminen, voimapolitiikan suorat kustannukset sekä autoritaarinen sisäinen kehitys, jotka kaikki leikkaavat kasvun mahdollisuuksia. Pakotteet tuottavat myös ilman uusia päätöksiä lisää kustannuksia niiden vaikutusten kasautuessa. Tämä merkitsee myös Suomelle kuten kaikille muille Euroopan maille lisää huolia ja tappioita.

Miten Venäjä suuntautuu näiden haasteiden edessä on edelleen avoinna. Venäjällä on myös voimia, jotka hakevat ratkaisuja vastakkaisuuksia korostavalta ja voimapolitiikkaan ja eristäytymiseen tukeutuvalta suunnalta. Tällaista ajattelua vastaan tarvitaan myös aitoa ja uskottavaa valmiutta yhteistyöhön sen vahvistamiseksi, ettei vastakkaisuuksia kasvattava voimapolitiikka tuota kenellekään pysyviä etuja vaan ainoastaan taloudellisia ja poliittisia tappioita. Yhteinen, myös Venäjän vakautta ja turvallisuutta parhaiten vastaava ulospääsy vastakkainasettelusta on suuntautuminen aidosti tukemaan konfliktien rauhanomaista ja kestävää ratkaisua.

Kasvanut kansainvälinen jännitys heijastuu Suomeen ennen kaikkea muutoinkin yskivään talouteemme. Voimapolitiikan käyttö Euroopassa ja sotilaallisen voiman uhmakas näyttäminen myös Itämeren piirissä herättää Suomessa huolestuneita kysymyksiä siitä, vaikuttaako se myös Suomen sotilaalliseen turvallisuuteen. Näihin kysymyksiin on avoimesti vastattava, pitäen kuitenkin mielessä, ettei pelottelu ja viholliskuvien rakentaminen ole aiheellista eikä kenenkään etujen mukaista. Suomella on aina vahva intressi edistää kaikkia sellaisia toimia, joilla pyritään säilyttämään Itämeren alueen vakaus ja edistämään rauhanomaista yhteistyötä.

Suomen ja Venäjän 1300 km:n pituinen raja on maailman rauhallisimpia ja kontrolloiduimpia. Se on myös venäläisten kannalta heidän vakain ja ongelmattomin rajansa, eikä kummallakaan puolella ole intressiä muuttaa tätä tilannetta.

Nykyinen kansainvälisen politiikan jännitystilanne ei muuta sitä, että Venäjä on vuosien varrella rakennetun yhteistyön puitteissa monella alalla Suomelle tärkeä yhteistyökumppani sekä merkittävä kaupan ja investointien kohdemaa. Emme ole halunneet, että kahdenvälinen yhteistyö vaikeutuisi enempää kuin on välttämätöntä. Tässä olemme myös vaikeissa olosuhteissa onnistuneet.

Venäjän johdon kanssa on ylläpidetty keskustelua. Olen tavannut ulkoministeri Lavrovin viime vuoden aikana neljästi. Tasavallan presidentti on keskustellut presidentti Putinin kanssa pyrkimyksenään kriisin ratkaisun edistäminen. Näitä yhteyksiä ylläpidetään jatkossakin. Suomi naapurimaana on valmis yhteistyöhön aina, kun siihen on molempien maiden aito intressi ja se on sopusoinnussa yhteisten kansainvälisten sitoumusten kanssa.

On tärkeätä, ettemme ole rakentamassa tarpeettomia henkisiä tai fyysisiä raja-aitoja Euroopan ja Venäjän välille. Avoin vuorovaikutus ja omakohtainen kokemus oikovat stereotypioita ja luovat maaperää ymmärrykselle. Arkiset kontaktit, taloudellinen yhteistyö ja liikkuvuus sekä matkailun että opiskelijavaihdon merkeissä ovat asioita, joita Suomi aikoo jatkossakin pitää Venäjän suuntaan esillä, sekä kahdenvälisesti että EU:ssa. Tässä on myös kansalaisjärjestöillä edelleen tärkeä osuus, myös siinä että pidämme tärkeänä, ettei eristäminen rajoita Venäjän kansalaisyhteiskunnan toimintamahdollisuuksia.

Eri ministeriöidenkin yhteistyö Venäjän kanssa on jatkunut myös uusien käytännöllisten yhteishankkeiden merkeissä. Tällaisia ovat esimerkiksi valtiosopimukset maantieliikenteestä ja Suomen jäänmurtoavusta Venäjälle. Myös tiede- ja teknologiayhteistyön valtiosopimusta uudistetaan parhaillaan. Hallitusten välinen talouskomissio työskentelee virkamiestasolla normaalisti. Tämä kaikki on Suomen ja Venäjän vakiintunutta kahdenvälistä yhteistyötä, jollaista harjoittavat nykytilanteessakin myös useimmat muut EU-maat. Mutta selvää on, että Ukrainan konfliktin kehitys suuntaan tai toiseen vaikuttaa myös Suomen Venäjän-suhteisiin.