Etusivu 2015 tammikuu 2015
14.1.2015

Lars Rönn, Mr Husis har ordet. Labyrinth Books, 238 s., Vaasa 2014

RÖNN

Ankkalammikon lehdistömyrskyt

Suomenruotsalaisen ankkalammikon lippulaiva on Amos Andersonin kukoistukseensa nostama Hufvudstadbladet, jota hallitsee hänen testamentillaan perustama yhdistys Konstsamfundet. Konstsamfundetiin ei niin vain liitytä vaan itse itseään täydentävä yhdistys toimii ja hallitsee miljardiomaisuutta 18 jäsenen voimin. Sen hallituksen puheenjohtaja on ankkalammikon kruunaamaton kuningas Christoffer Taxell, joka Konstamfundetin puheenjohtajuuden ohella on ollut kansanedustaja, RKP:n puheenjohtaja toisessa polvessa, yksitoista vuotta ministerinä, Partekin toimitusjohtaja, Åbo Akademin kansleri ym.

Lars Rönnin muistelmakirja ei käsittele erityisesti Taxellia, mutta elämäntyönsä 34 vuoden ajan Hufvustadsbladetin palveluksessa toimittajana, toimituspäällikkönä ja lehtiyhtiön toimitusjohtajana tehnyt Rönn ei olisi voinut siitä kertoa ellei mukaan monissa paikoissa tulisi viittauksia myös Taxelliin. Välittömässä yhteistyösuhteessa he eivät olleet, mutta muutaman kerran Rönn tuli ehkä epähuomiossa astuneeksi Taxellin suosikkien varpaille sillä seurauksella, että hänet harvinaisten äänestysten jälkeen pudotettiin vakuutusyhtiö Veritasin hallituksesta. Avoimen osuuden hoiti Konstsamfundetin silloinen toimitusjohtaja Lasse Koivu, mikä Rönnin mielestä ei olisi voinut tapahtua ilman Taxellin toimeksiantoa.

Taxell on kuitenkin sivuhenkilö kirjan kertomuksessa, jossa on sekä hyviksiä että pahiksia. Jälkimmäisiin kuuluu ennen muuta Per-Erik Lönnfors, jonka jo kohta 30 vuotta sitten julkaistu kirja Mannerheimintie 18 –  HBL:n ja Konstsamfundetin osoite –  koettiin skandaalinomaisena oman pesän likaamisena, erityisesti Konstamfundetin toimitusjohtajana Carl-Olof Tallgreniin ja Lönnforsia Hbl:n toimitusjohtajana seuranneeseen Lars Rönniin kohdistuneen kovan arvostelun vuoksi. Edes HBL:n ikoninen päätoimittaja Jan-Magnus Jansson ei säästynyt arvostelulta, vaikka häneen se kohdistettiin varsin hienovaraisessa muodossa.

Nyt on Rönnin vuoro maksaa potut pottuina, ykköskohteena juuri Lönnfors.  Muita suorasanaisesti matalaksi pantuja ovat erotetuksi tullut Borgåbladetin päätoimittaja Rolf Gabrielsson ja häntä viimeiseen asti tukenut, lehden päätoimittajan paikalta kaupunginjohtajaksi siirtynyt paikallispoliitikko P.H. Nyman. Muiden kohdalla kielteinen arviointi jää sen verran taidokkaan sanataiteen varjoon, että kaikki eivät sitä välttämättä huomaa. Jopa Rönnin korkealle ylistämä Jan-Magnus Janssonkaan ei ilman tällaista käsittelyä selviä.

Vaikka Rönnin kirja eteneekin pitkälti henkilöluetteloinnin ja -kuvauksen kautta  saa kirjasta toki jonkinlaisen, vaikkakin tarkkuusasteeltaan ylimalkaisen kuvan Hufvudstadbladetin ja ruotsinkielisen lehdistön tilasta ja kehityksestä kirjoittajan aktiivivuosien aikana. Se oli aikaa jolloin HBL ja Konstsamfundet määrätietoisesti alkoivat laajentaa otettaan ruotsinkielisessä lehtikentässä, vaikka yritykset päästä pureutumaan myös Pohjanmaalle lopulta epäonnistuivat. Tämän laajentumisen avain ei ollut HBL:n ylivertaisessa tuottoisuudessa vaan sen takana olevan Konstsamfundetin omaisuusmassassa, joka Amos Andersonin testamentin mukaankin on käytettävä Hufvudstasbladetin ilmestymisen turvaamiseksi. Sen perusteella tulee lehden ilmestyminen jatkumaan vielä  näköpiirissä olevan tulevaisuuden rajan yli. Och när allt kommer omkring on se asia, josta suomenkielisenkin lehdistön moniarvoisuudesta välittävien kannattaa olla kiitollinen.

Tammikuu 2015

11.1.2015

Utrikespolitik i en förändrad miljö, Sälen, 11.1. 2015

Då man idag talar om förändringen i vår utrikespolitiska miljö går tankarna hos de flesta omedelbart till Ukraina och Ryssland och det, hur vi åter ha fått se maktpolitik idkas med militära medel också mitt i Europa, något som vi alla trodde och hoppade att vi hade lämnat bakom oss i och med slutet av det kalla kriget.

Detta är naturligtvis viktigt, t.o.m. kanske livsviktig att notera, och att rätta sig därefter. Men samtidigt är det minst lika viktig, att inte frånse de megatrender i världen som helt har förändrat utrikes- och säkerhetspolitikens miljö och villkor.

Med detta hänvisar jag till, att vi idag lever i en värld som karakteriseras av ett hela tiden växande ömsesidig beroende, både på gott och ont, och att det oavsett vad vi tycker om detta beroende, är något som inget land vare sig en supermakt eller dvärgstat kan befria sig från.

Jag vill också påminna om befolkningstillväxtens roll i detta. Sedan världskrigets slut har vi sett en mer än trefaldig ökning av världsbefolkningen från 2,3 miljarder till 7,3 idag. Detta betyder att vi aldrig tidigare har levt i en sådan värld och att många av de sätt vi har skött relationerna på staterna emellan varken är möjliga eller acceptabla idag.

Detta gäller naturligtvist vårt förhållande till naturmiljön där vi först relativt sent har förstått att de sätt vi använt naturresurser på, hur vi omvandlat dem till olika produkter och hur vi i processen lämnat en växande mängd utsläpp, avfall och gifter i naturmiljön har varit helt ohållbara, och att vi nu i bästa fall endast har några decennier på oss att globalt övergå till en ekologiskt, socialt och ekonomiskt hållbar utveckling. Misslyckandet med detta kommer också att ha dystra konsekvenser för vår välfärd och säkerhet.

Behovet av att omfatta nya modeller gäller också maktpolitik och användingen av militära medel. De flesta, om inte alla, av hoten mot säkerheten i dagens värld är sådana som inte enbart kan avvärjas med militära medel. Och de förmåner som man i en tidigare värld, åtminstone under vissa omständigheter och under en viss tid, hade kunnat vinna med maktpolitik för att främja det egna nationella intresset på andras kostnad, kan inte längre uppnås och bevaras på ett hållbar sätt med maktpolitik.

Detta sagt måste vi fortfaranda vara beredda på, att det ännu finns ledare, generaler och andra som tror att maktpolitik kan medföra förmåner. Rysslands agerande i Ukraina påvisar detta, men det visar också hur fåfäng och kortsiktig maktpolitiken är för landet som nu har hamnat i en djup ekonomisk kris, som bruket av maktpolitiken har fört med sig, och som inte enbart beror på sanktionerna.

Sverige och Finland har en lång gemensam historia, vi delar samma värden och vår insyn och våra intressen beträffande globaliseringen och världspolitiken sammanfaller. Vi har båda ansett att ett aktivt medlemskap i den Europeiska Unionen och en fortsatt militär alliansfrihet motsvarar våra intressen och ger oss de bästa möjligheterna att fortsätta med aktiva insatser för att förebygga konflikter, bidra till krishantering och att ta itu med de stora globala utmaningar vars bemötande förutsätter ett effektivt multilateralt samarbete.

Jag är också övertygad om, att vår nordiska samhällsmodell, som har bidragit till att samtliga nordiska länder brukar finnas bland tio i topp i alla internationella ”skönhetstävlingar” där man rangordnar länder efter jämlikhet, ekologisk hållbarhet, social jämlikhet, gemenskaplighet, ekonomisk konkurrenskraft, samhälleligt hållbarhet och stabilitet eller till och med efter medborgarnas lycklighet, inte enbart är en värdefull utan också en nödvändig förutsättning för såväl vår samhälleliga trygghet och externa säkerhet som våra möjligheter att bidra till internationell fred och stabilitet.

Idag kan vi också konstatera att det nordiska samarbetet, såsom vårt bilaterala samarbete Sverige och Finland emellan, kan fördjupas och utvidgas till att också omfatta försvarspolitik på en mycket pragmatisk grund, något som skulle medföra konkreta förmåner för alla med kostandseffektivitet och ökad säkerhetspolitisk trovärdighet.

10.1.2015

Terrorismi ei tunne rajoja

Senkaltaiset kuvat, joita parina päivänä olemme voineet liki reaaliajassa seurata Pariisissa toimeenpannusta 12 toimittajaa ja poliisia tappaneesta terrori-iskusta ja siihen syyllistyneiden etsimisestä, ovat shokeerannet kaikkia eurooppalaisia. Terrorismi ei kuitenkaan tunne rajoja ja näinä päivinäkin on uutisoitu satojen koululaisten ja sivullisten siviilien murhista Nigeriassa ja vähän aiemmin Pakistanissa, puhumattakaan ISIS:n joka päivä syyrialaisiin ja irakilaisin kohdistamista terroriteoista.

Tällainen terrorismi on globaalisti verkostoitunutta eikä ole kovin suurta merkitystä sillä minkä maan passia siihen syyllistyneet kulloinkin sattuvat kantamaan. Maailmanlaajuisena uhkana sen torjunta edellyttää myös tiivistä kansainvälistä yhteistyötä, jollaista koko ajan harjoitetaan ja tehostetaan. Myös YK:n turvallisuusneuvosto, jonka toimintakyvyttömyyteen monissa konflikteissa ollaan aiheellisesti turhauduttu, on hyväksynyt useita kaikkia maailman valtioita sitovia päätöslauselmia terrorismin vastaisesta toiminnasta ja myös ns. ulkomaisten terroristitaistelijoiden uhan torjumisesta.

Terrorismin vastaisessa taistelussa on tärkeätä pitää kiinni oikeusvaltion perusteista. Niistä tinkiminen ei edes toisi suurempaa turvallisuutta, sillä ylilyönnit ja laittomuudet terrorismin kitkemiseksi voivat helposti ruokkia väkivaltaansa oikeutettuna pitämien ääriliikkeiden kasvualustaa. Avoimessa demokratiassa yhteiskuntamme perusarvoista luopuminen olisi juuri sitä, mitä terroristit tavoittelevat.

Ranskan terrori-iskun kohdistuminen islamin ohella kaikkia muitakin uskontoja pilkanneeseen Charlie Hebdo lehteen on nostanut esiin myös sananvapauden puolustamisen merkityksen. Ei tarvitse olla valmis julkaisemaan kaikkea sitä mitä kyseinen lehti on painattanut voidakseen puolustaa sen oikeutta sananvapauden käyttöön maan lakien mukaisesti. Ja vaikka hyvän maun ohella myös lakeja rikottaisiin saadaan siihen puuttua vain oikeusvaltion menetelmin.

Maailma on peruuttamattomasti kasvanut yhteen, sekä hyvässä että pahassa. Meidän kaikkien on tultava toimeen erilaisten kulttuurien ja uskomusten kanssa myös omissa maissamme. Se edellyttää ymmärtämistä, suvaitsevaisuutta ja sivistynyttä suhtautumista erilaisuuteen niin kauan kun se ei loukkaa toisten oikeuksia tai saata heitä vaaraan.

Väkivaltaa toisia kohtaan ei pidä suvaita.  On myös tärkeätä muistaa että terrorismia on esiintynyt ja esiintyy edelleen joksenkin kaikkiin uskontoihin liittyen ja myös aivan maalliseltakin pohjalta. Kaikkien osalta se on yhtä tuomittavaa, mutta kokonaisia etnisiä, uskonnollisia tai muita ryhmiä ei pidä syyllistää tai syrjiä sen perusteella, mihin niihin kuuluvat äärimmäiset fundamentalisit ovat syyllistyneet.

10.1. 2015

7.1.2015

Tieteen päivien avaustilaisuus ”Sattumaa ja maailmanpolitiikkaa”, 7.1. 2015

En kuulu science fiction kirjallisuuden suurkuluttajiin eikä genren tarjonta oli minua yleensä puhutellut. Harvoihin poikkeuksiin lajin joukossa kuuluu Isaac Asimovin – jonka lapsellisia avaruusseikkailuja en muutoin ole arvostanut – poikkeuksellisesti aikamatkailua käsitellyt kirja The End of Eternity. Siinä ajassa liikkumisen salaisuuden hallitsevat ”ikuiset” (eternals) ohjaavat ihmiskunnan kehitystä tekemällä aika ajoin pieniä, mutta historian kulkuun vaikuttavia muutoksia eri vuosisatoina eliminoidakseen ihmiskunnan kehityksestä suuntauksen avaruusmatkailuun ja muunlaiset epätoivottavina pitämänsä kehityksen polut.

Tällaisia pieniä esim. laboratoriotutkimuksia sabotoivia interventioita täytyy tehdä jatkuvasti, sillä suurinkaan kehityksen kulkua kääntävä ohjaustoimi ei estä ihmiskunnan kehityksen paluuta takaisin perusuomaansa viimeistään muutaman sadan vuoden kuluessa.

Asimov on tuskin tarkoittanut ajatustaan vakavasti otettavaksi historian filosofiaksi. Silti hänen kuvauksensa on jäänyt mieleeni varmaan siksi että se intuitiivisesti vastasi omaa käsitystäni historiallisesta determinismistä.

Tällainen historiallinen determinismiä voi selviten havaita tiedon, tieteen ja niiden sovellutusten kehityskaaressa. Sattuma voi ohjata yksittäisiä tapahtumia, mutta ei muuttaa suurta laajojen kehityskaarien ohjaamaa historian suuntaa. Joku muu olisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin keksinyt penisilliinin vaikka Alexander Fleming olisi ollut huolellisempi bakteeriviljelmiensä kanssa.

Vaikeampaa on todeta, olisiko myös poliittisessa ja valtiollisessa historiassa tällaista yhtä selvää pitkän aikavälin determinismiä.  Deterministisellä ajattelulla on sekä uskontoihin liittyvät juuret, mutta vielä enemmän vaikutusta on ollut valistusajalla syntyneellä edistysuskolla.

Noista ajoista alkaen olemme olleet sen käsityksen varassa, että maailmalla kehittyisi koko ajan parempaan suuntaan. Edistysusko saattoi olla vahvimmillaan 1800-luvun Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, ennen kuin 1900-luvun maailmansodat, keskitysleirit ja kansanmurhat sitä alkoivat ainakin joksikin aikaa horjuttaa. Tänään sitä horjuttavin voima voi olla jo ekologisen tuhon nouseminen varteenotettavaksi mahdollisuudeksi. Silläkin on deterministinen ilmiasu eritoten uusimman ajan maailmantuhon ennusteiden muodossa.

Täydellisen deterministinen maailmankuva ei jätä tilaa sen enempää sattumalle kun vapaalle tahdolle. Tällaista maailmankuvaa en jaa, koska pidän sekä sattumaa että ihmisen tahdonvaraisia valintoja mahdollisina. Tämä on kuitenkin olettamus jota ei voi verifioida eikä falsifioida, Jos vapaata tahto ei olisi, niin miten elämämme eroaisi nykyisestä? Vastaus on, ettemme itse pystyisi sitä mitenkään näkemään. Paradoksaalista on, ettei periaatteellinen usko täydelliseen determinismiin ole este näyttää aktiivisilla omilla toimilla ja valinnoilla täyttävänsä Jumalan tahtoa.

 

Sattuma vai determinismi haastaa myös historiantutkimusta. Ammattihistorioitsijat ovat usein karsastaneet ajatusta kontrafaktuaalisesta historiasta ja ”mitä jos” -kirjallisuudesta.  En ole sotahistorian erityisemmin perehtynyt, mutta minulle on jäänyt vaikutelma että sotahistorioitsijat olisivat ehkä muita alttiimpia harrastamaan jossittelua ja spekuloimaan sillä, miten jokin taistelu olisi voinut päätyä toisin jos vaikka puolustajan oikean sivustan vahvistukset eivät olisi myöhästyneet eksyttyään sumussa jne.

 

Jotenkin tuntuu siltä, että tällaisessakin tilanteessa olisi useimmiten kuitenkin jonkin ajan kuluttua toteutunut sama lopputulos, jonka välttäminen olisi edellyttänyt paljon useampia, toistuvia ja samaan suuntaan johtavia sattumia. On esim. vaikea uskoa, että ensimmäisen maailmansodan syttyminen oli kiinni vain siitä, että Frans Ferdinandin autonkuljettaja kääntyi risteyksessä väärään suuntaan niin, että kruununperillinen päätyi sitten Gavrilo Principin tähtäimeen.

 

Toki monet sodat ja tapahtumat olisivat hyvin voineet saada myös radikaalisti toisen ja historiaa merkittävästi muuttaneen suunnan. On esim. kiehtovaa kysyä, minkälaisen kulun toinen maailmansota olisi saanut jos Suomi olisi pyytänyt ja Ruotsi sallinut ranskalais-englantilaisen retkikunnan läpikulun Pohjois-Suomeen ennen talvisodan rauhantekoa. Se että näin ei tapahtunut, ei kuitenkaan ollut sattuman satoa vaan päättäjien tietoinen valinta.

 

Toteutumattomien mahdollisten tapahtumien ja niistä seuraavien kehityskulkujen kuvitteleminen voi tietysti johtaa hyvinkin kiinnostaviin ajatusleikkeihin. Mutta mitä epärealistisempien toteutumattomien vaihtoehtojen varaan näitä vaihtoehtoisia historioita rakennetaan, sitä vähemmän niillä on tekemistä vakavasti otettavan historiatieteen kanssa. Kelpo satiiria tai science fictionia niillä eväillä toki syntyy.

 

Aivan toinen asia on sen sijaan pohtia sattuman merkitystä maailmanpolitiikassa niiltä osin kuin sattuma todella on toteutunut. Silloin ollaan suorastaan historiatieteen ytimessä, ymmärtämässä sitä, että toisinkin olisi voinut käydä. Meillä on nykyhetkessä toimiessammekin turhan usein taipumus luulla varmuudella tietävämme, millä raiteella kohti tulevaisuutta etenemme. Silti olemme epävarmuuksien keskellä kuitenkin ehkä jollain tavoin alttiita ymmärtämään, miten vähän predestinoitua tulevaisuus lopulta on.

 

Historiaa tarkastellessamme olemme sen sijaan kovin herkästi taipuvaisia ajattelemaan, että tapahtumat etenivät vääjäämättä juuri toteutuneella uralla. Tällainen ilmiö on Suomen historian tarkasteleminen joulukuun 6. päivän tirkistysaukosta, jolloin kaikki sitä edeltänyt saadaan helposti näyttämään ikään kuin vääjäämättömältä kehitykseltä juuri tähän itsenäistymistulokseen. Mutta tulevaisuuden luonne on tietysti ollut menneisyydessä yhtä arvaamaton kuin nytkin.

 

Sattumalla on ihmisten välisessä kanssakäymisessä, jota maailmanpolitiikka mitä suurimmissa määrin on, aina sijansa. Suurilla, syvillä ja pitkäkestoisilla yhteiskunnallisilla rakenteilla ja niistä johtuvilla polkuriippuvaisuuksilla on maailmanpolitiikassa niin ikään suuri merkitys. Mutta viime kädessä politiikka on kaikilla tasoillaan ihmisten tekemää.

 

Kaaosteoreetikot tuntevat hyvin ajatuksen siitä, kuinka pienikin paikallinen muutos voi lopulta johtaa valtaviin, koko järjestelmään ulottuviin seurannaisvaikutuksiin. Tunnettuun perhosefektiin rinnastettavia esimerkkejä sattuman roolista maailmanpolitiikassa voi löytää yllin kyllin sekä kaukaisesta historiasta että aivan lähimenneisyydestäkin. Nykyisessä yhä keskinäisriippuvaisemmassa maailmassa tällaisten paikallisten sattumien vaikutusten nopeus ja kattavuus kasvavat alati. Maantieteellinen etäisyys on yhä vähemmän esteenä sattumien seurausten leviämiselle.

 

Viime vuonna muisteltiin näyttävästi kahta Euroopan historian kulkua merkittävästi muuttanutta tapahtumasarjaa, kun ensimmäisen maailmansodan syttymisestä tuli kuluneeksi sata vuotta ja Berliinin muurin murtumisesta 25 vuotta. Molemmissa tapauksissa liikkeessä olivat aikanaan lopulta valtavat historialliset voimat, joiden vaikutukset ulottuvat nykyhetkeen asti, ja joiden takana ei ollut yhtä yksittäistä syytä. Mukana taustasyiden vyyhdissä oli silti paljon sattumaakin.  Australialainen historioitsija Christopher Clark on paljon myyneessä kirjassaan ”The Sleepwalkers” osuvasti kuvannut Euroopan ajautumista suursotaan ilman, että sitä oikeastaan kukaan aktiivisesti halusi. Vallanpitäjien unissakävely oli lukuisten onnettomien sattumien summa, joka johti miljoonien ihmisten kärsimykseen.

 

Myös Berliinin muurin murtuminen neljännesvuosisata sitten oli osa pitkäkestoista murrosta, joka olisi tavalla tai toisella voinut johtaa kylmän sodan päättymiseen muitakin polkuja pitkin. Se, että Länsi- ja Itä-Berliinin rajan ylittäminen muuttui mahdolliseksi juuri 9.11.1989, oli sen sijaan puhdasta sattumaa, jonka alkulähde on paikallistettavissa yhteen yksittäiseen lehdistötilaisuuteen. DDR:n valtapuolueen edustajan huolimaton lausunto rajamuodollisuuksien muuttamisen voimaantulon ajankohdasta sai liikkeelle ihmismassat, joita ei enää voinut pysäyttää. Kuten kulunut sanonta kuuluu, loppu on historiaa. Ja toisin kuin Francis Fukuyama samoihin aikoihin ennusti, historia ei suinkaan loppunut. Sattuman kanssa joudumme tulemaan toimeen jatkossakin.

 

On syytä painottaa, etteivät maailmanpoliittisesti merkittävät sattumat suinkaan aina johda traagisiin murhenäytelmiin, olipa kyse sitten MH17-koneen alasampumisesta Ukrainan ilmatilassa tai erilaisista luonnonkatastrofeista. Esimerkkejä sattumista, joilla on arvaamattoman suuria myönteisiä vaikutuksia, löytyy lähes loputtomasti esimerkiksi tieteen ja teknologian alalta. Tieteellinen perustutkimus, alalla kuin alalla, on paitsi pitkäjänteistä ja systemaattista työtä, myös ovien avaamista sattuman hyödyntämiselle. Jättäkäämme siis myös sattumalle tilaa, ainakin tieteen teossa.

 

Toivotan tämänvuotisille tieteen päiville menestystä ja antoisia keskusteluja mielenkiintoisesta ja haastavasta aiheesta!

 

4.1.2015

Hyvinvointivaltio ei toimi vain hyväntekeväisyyden varassa

Pari viikkoa sitten levisi sosiaalisessa mediassa linkki brittilehti Guardianin uutiseen prestonilaisesta taidealan opiskelijatytöstä, joka oli järjestänyt reilut 20 000 puntaa tuottaneen keräyksen asunnon hankkimiseksi häntä viimeisillä varoillaan auttamaan tarjoutuneelle kodittomalle miehelle. Miestä jäljittäessä tytölle selvisi miten paljon asianomainen oli monia muitakin pyyteettömästi auttanut.

Liikuttava tarina joka, sen tunnustan, nosti vedet minunkin silmiini, kuten yleensä ihmisten vilpittömästä altruismista kertovat jutut. Silti tunteiluuni tunkeutui myös epäilevä riitasointu.

Samalla kun iloitsin siitä, että yhden asunnottoman ihmisen asia saadaan järjestymään onnellisella tavalla, jäin kysymään miten saataisiin asiat kuntoon niille tuhansille, kaikille Lontoossa vieraileville suomalaisturisteille tutuiksi käyneille anonyymeille kodittomille, jotka joka yö nukkuvat maan suurten kaupunkien kaduilla.  Kaikki heistä eivät suinkaan ole mallikansalaisia,  vaan monilla voi olla paljon muitakin ongelmia huumaavien aineiden ja sosiaalisten normien kanssa, mutta se ei saa johtaa heidän tarpeittensa sivuuttamiseen.

Hyväntekeväisyys ei koskaan voi olla vaihtoehto hyvinvointivaltiolle. Riittävä toimeentuloturva ja kohtuullinen elämänlaatu kuuluu tällaisessa valtiossa jokaisen kansalaisen perusoikeuksiin. Näiden toteuttamisessa voidaan toki käyttää myös kolmannen sektorin kansalaisjärjestötoimintaa täydentämään ja joskus myös sopimuksiin perustuen hoitamaan julkisen sektorin järjestelyvastuulla olevia tehtäviä.

Kirkko, jonka diakoniatyöhön yhä useampi Suomessakin joutuu tuloerojen ja syrjäytyneiden ihmisten määrän kasvaessa turvautumaan, tietää hyvin miten ja miksi vapaaehtoistyön tarve on viime vuosina kasvanut. Kirkko on myös kiitettävästi protestoinut kaikkia niitä leikkaustoimia, jotka heti näkyvät diakoniatyön asiakasmäärien kasvuna.

Suomalaiset osallistuvat katastrofitilanteissa varsin avokätisesti esim. Punaisen Ristin keräyksiin. Pienituloiset ovat yleensä tuloihinsa nähden anteliaimpia, eivätkä he myöskään odota että tätä tuettaisiin verovähennyksin, jotka suosivat aina suurituloisimpia. Veroja ei tarvitse rakastaa, mutta jokaisen tulee ymmärtää,  että hyvinvointiyhteiskunnan perusturva ja palvelut edellyttävät vakaita ja tulojen mukaan suhteutettuja verotuloja niiden rahoittamiseksi. Universaaliperiaatteella toimivassa hyvinvointivaltiossa emme jakaudu maksajiin ja edunsaajiin vaan kaikki ovat eri elämänkaaririskien toteutuessa samanlaisen sosiaaliturvan ja palvelujärjestelmän kattamia.

Alussa mainittu  tapaus herätti myös keskustelua siitä, miksi meillä rahankeräys on niin tiukasti säädeltyä, että tavallisen kansalaisen on varsin vaikea käynnistää tällaista keräystä. Tosiasiassa meillä on kymmeniä yleishyödyllisiä yhteisöjä, jotka voivat tarvittaessa toimia myös yksityisten alullepanemien hankkeiden kummeina. Olisinkin varovainen nykyisen valvotun linjan löysäämisen suhteen. Kokemukset muualta osoittavat, että vain jälkikäteisvalvonnan puitteissa toimivaa hyväntekeväisyyttä käytetään myös laajalti ikävällä tavalla väärin.

(Julkaistu kolumnina Länsimedian lehdissä 3.1. 2015)