Pekka Sauri, Parempaa kuin seksi. Kaiku Books, 491 s., Porvoo 2014

Sauri

Romaani vai piilohistoria?

Kovin kummoista salapoliisintyötä ei tarvitse tehdä identifioidakseen kirjan päähenkilöiden esikuvat: Pete on kirjoittaja itse, Anja on Heidi Hautala, Tero on Teppo Turkki, Jussi on Pekka Haavisto ja kirjan Darth Vader, Antero Kuikkaneva on Eero Paloheimo, tosin niin että heihin on voitu liittää piirteitä muistakin esikuvista. Muita tunnistettavia vihreän liikkeen hahmoja ei kirjassa esiinny, ei edes Planeetta-lehden (Suomi) porukan ulkoringissä pyörinyt Osmo Soininvaara. Seikka, jonka luen Soininvaaran Saurin kirjaa käsittelevän blogikommentin rivien välistä häntä harmittavan, etenkin kun se johti Hesarin arvostelijan yhdistämään hänet Kuikkanevaan, joka kirjassakin on melkein joka suhteessa Soininvaaran antiteesi.

Pete, Anja ja Jussi ovat muissa yhteyksissä pyhäksi perheeksikin ristitty porukka, joka alulle panemansa puolueen alkuaikoina johti liikettä varsin suvereenisti ja toimi yllämainitussa järjestyksessä sen kolmena ensimmäisenä puheenjohtajana, aivan kuten oikeassa elämässä esikuvat Vihreän Liiton johtajina. Saurin kuvauksen mukaan porukan kunkku oli kuitenkin Jussi, joka jakoi tehtävät ja määräsi Peten toimimaan ensin puoluesihteerinä, sitten puheenjohtajana ja lopulta ottamaan Helsingin kunnallispolitiikan haltuunsa samalla kun Anja ottaisi Eurooppa-politiikan ja Jussi valtakunnan politiikan. Kertomus etenee esikuvahenkilöiden todellisia elämäntilanteita ja tapahtumia myötäillen, vaikka loppua kohden erkaantuu jo todellisuudesta viimeistään silloin, kun Jussista ryhdytään tekemään YK:n pääsihteeriä.

Kirjallisena suorituksena kirja on vaikea arvioitava. Helsingin Sanomien arvostelija ratkaisee lopulta ongelman kertomalla, että teos ”on romaanina hahmoton, kotikutoisen törppö möhkäle. Mutta myös kiinnostava, lämminhenkinen ja hauska”. Näistä jokainen lukija voi valita ne adjektiivit joita haluaa painottaa, ja lisätä niihin omiaankin.

Saurin teos ei tule kilpailemaan sen enempää kauno- kuin tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnosta, mikä ei tarkoita sitä etteikö se voisi ansaita paremman arvosanan kuin moni näiden loppukilpailuun yltänyt. Faktan ja fiktion välimaasto on vaikea maisema, mutta tässä tapauksessa tämän dikotomian ohi nousee kuitenkin teoksen luonne omaelämäkertana, jollaisena pidän sitä kotikutoisen kiinnostavana.

Kirjan kummajaisuus on lyhyinä pätkinä etenevän pääkertomuksen lomassa samanlaisina pätkinä etenevä kuvaus Viipurin miltei vastarinnatta tapahtuneesta siirtymisestä puna-armeijan haltuun kesällä 1944. Sitä puitiin aina korkeinta oikeutta myöten, jossa tuomion osuudestaan Viipurin heikkoon puolustukseen saivat eversti Kemppi ja majuri Bäckman. Kannaksen kesän 1944 tapahtumat ovat kaikkineen edelleen (sota)historiallisen mielenkiinnon ja väittelyn kohteena. Oman lisänsä tähän tuo nyt Sauri, joka kirjassaan antaa ymmärtää, että Viipurin tyhjennys oli suomalaisia joukkoja säästävä teko, jotta vihollinen voitaisiin pysäyttää puolustuksellisesti edullisemmalla linjalla ja oli itse asiassa ylemmältä tulleen salaisen käskyn mukainen.

Epäillä voi, että tämä osio on syntynyt muusta kirjasta ja sen teemoista irrallisena, mutta katsottu mahdolliseksi sijoittaa tähän yhteyteen, jos ei muuten niin sen säikeen varassa, että yksi Viipurin tapahtumiin liittyvä henkilö oli Viipurin puolustuksesta vastaavan armeijakunnan esikunnassa palvellut silloinen everstiluutantti Yrjö Hautala, Heidi Hautalan isä. Avoimeksi jää, onko Saurin Viipurin tyhjennyksestä esittämä kertomus täyttä fiktiota vai teoria, jota kirjoittaja itse pitää ainakin mahdollisena. Tämän pohdinnan soisi jatkuvan jollain historiantutkimuksen foorumilla.

Tammikuu 2015

Uuden vuoden alkaessa

 

Vaiherikas ja vaikea vuosi 2014  on historiaa. Sen aikana maailmalla eniten huolta ja kärsimystä ovat tuottaneet satoja tuhansia tappanut ja  miljoonia pakolaisiksi ajanut sotiminen Syyriassa ja Irakissa, kulkutauti ebola ja Gazan sota. Ebola on, toivottavasti, saatu hallintaan ja epidemian leviäminen estettyä. Sen sijaan väkivallan nopea päättyminen lähi-idässä ei näytä todennäköiseltä ja rauhanprosessin puuttuessa on myös suuri vaara, että konflikti Israelin ja palestiinalaisten kesken purkautuu uuteen väkivaltakierteeseen.

Suomessa uutisointia on hallinnut Ukraina ja Venäjä, itsessään ymmärrettävistä ja perustelluista syistä samoin kuin niiden Suomeen heijastuvien vaikutusten vuoksi. Venäjän toimet Ukrainassa, tuki separatisteille ja Krimin kansainvälisen oikeuden ja sopimusten vastaisella tavalla toimeenpantu miehitys ja anneksointi ovat tulleet laajalti tuomituiksi ja johtaneet EU:ssa päätettyihin Venäjään kohdistettuihin pakotetoimiin. Myös Suomi on näihin kantoihin ja toimiin varauksitta liittynyt.

Pakotteiden tarkoituksena ei ole tuottaa Venäjälle pysyvää vahinkoa vaan tukea poliittisen ratkaisun löytämistä ja toimeenpanoa Ukrainan konfliktiin. Venäjän talouden jyrkkä heikkeneminen ei ole niinkään pakotteiden aikaansaannos vaan siihen ovat vaikuttaneet yhtä lailla öljyn hinnan lasku, Venäjän reformien tyrehtyminen, voimapolitiikan suorat kustannukset sekä autoritaarinen sisäinen kehitys, jotka kaikki leikkaavat kasvun mahdollisuuksia. Tämä merkitsee myös kaikille muille Euroopan maille lisää huolia ja tappioita.

Miten Venäjä suuntautuu näiden haasteiden edessä on edelleen avoinna. Toivottavin seuraus olisi sen toteaminen, että vastakkaisuuksia kasvattava voimapolitiikka ei tuota kenellekään pysyviä etuja vaan ainoastaan taloudellisia tappioita, ja orientoitua sen mukaisesti aidosti tukemaan konfliktien rauhanomaista ja kestävää ratkaisua. Venäjällä on kuitenkin voimia, jotka hakevat ratkaisuja aivan päinvastaiselta, voimapolitiikkaan ja eristäytymiseen tukeutuvalta suunnalta.

Euroopan unionin ja muun maailman on oltava tiukkana kaiken voimapolitiikan käytön suhteen ja estettävä houkutukset kerätä sillä pikavoittoja. Samalla on välttämätöntä pitää ovi avoinna yhteistyöhön perustuville neuvotteluratkaisuille. Vaikka EU olisikin esimerkiksi  itäisen kumppanuuden politiikassaan tehnyt virhearviointeja vastakkaisuutta ruokkivalla tavalla, ei se anna mitään oikeutusta Venäjän käyttämälle voimapolitiikalle. Oman politiikan arviointi on silti tärkeätä jotta voitaisiin vielä rakentaa paluuta aitoon yhteistyövaraiseen politiikkaan.

*                    *                    *

Kasvanut kansainvälinen jännitys heijastuu Suomeen ennen kaikkea muutoinkin yskivään talouteemme. Mutta voimapolitiikan käyttö Euroopassa ja sotilaallisen voiman näyttäminen myös Itämeren piirissä herättää Suomessa huolestuneita kysymyksiä siitä, vaikuttaako se myös Suomen sotilaalliseen turvallisuuteen.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tälläkin vaalikaudella laajalla konsensuksella vahvistettu peruslinjaus sisältää: jäsenyyden Euroopan unionissa, kumppanuusyhteistyön Naton kanssa, tiivistyvän puolustusyhteistyön Pohjolan toisen sotilaallisesti liittoutumattoman maan Ruotsin kanssa sekä huolehtimisen niin oman puolustuksemme riittävyydestä kuin siitä, ettei Suomi salli aluettaan käytettävän kenenkään itselleen uhaksi kokemiin sotilaallisiin tarkoituksiin. Tämä on osoittautunut kestäväksi myös ja nimenomaan nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa.

Tätä linjaa on pieni mutta runsasta julkisuutta saava vähemmistö aina halunnut muuttaa viedäkseen Suomen sotilasliittoon. Toki tätä saa ja voi vapaasti esittää, yhtä lailla kuin me jotka emme jaa tätä käsitystä voimme olla eri mieltä sekä itse asiasta että siitä, kuinka perusteltua ja viisasta viholliskuvilla pelottelu ylipäätään on.

Tasavallan presidentti Niinistö on kiitettävästi pyrkinyt rauhoittamaan keskustelua niin, ettei siitä tulisi jakavaa tekijää Suomen politiikkaan. Useimmat liittoutumisen kannattajat  sentään ymmärtävät, ettei tämän kortin heiluttaminen nyt ainakaan vahvista Suomen asemaa. Vastaavasti liittoutumisen torjuminen näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa ei tarkoita sitä, etteikö Suomi suvereenina valtiona pidätä itselleen oikeutta harkita sitäkin mahdollisuutta, jos se käy perustelluksi.

1.1.2015