Olen muutamassa yhteydessä puhunut viime aikoina luotettavan tiedon ja ulkopoliittisen analyysin tarpeesta. Tämä korostuu erityisesti senkaltaisissa konflikteissa, jollainen on nyt Ukrainassa käynnissä. On kuitenkin heti kärkeen todettava, että vaikka parempi ja luotettavampi tieto on aina tervetullutta, emme me suomalaisina päätöksentekijöinä sentään minkäänlaisessa pimennossa toimi. Suomen ulkoministeriö ja edustustoverkkomme tuottaa kiitettävän laadukasta raportointia. Sen suurin ongelma on se, että enemmillä resursseilla voisimme tuottaa sitä enemmän ja useammista paikoista, sen sijaan että nyt joudumme pohtimaan vieläkö edustusverkkoa on edelleen harvennettava.

Oma raportointimme kattaa politiikan, talouden, kulttuurin ja median. Esimerkiksi Kiovan ja Moskovan lähetystöjen kautta tulee päivittäin laajoja katsauksia ja ajoittain selventäviä analyysejä ja arviota. Säännöllistä tietoa tuottavat myös suojelupoliisi ja sotilastiedustelu, jonka lisäksi EU:n ulkoasiainhallinnon katsaukset ja raportit ovat soveltuvin osin käytettävissämme. Ministeriössä on osaavaa väkeä, joka kokoaa ja käyttää tätä tietoa Suomen käymien neuvottelujen ja päätöksenteon pohjaksi. Voimavarat ovat tietysti jonkinlainen rajoite, mutta kriittisimmissä tilanteissa voidaan resursseja kohdentamalla varmistaa kulloinkin tarpeellinen seuranta ja kannanottovalmius, vaikka se tapahtuisi muiden vähemmän kiireellisten asioiden kustannuksella.

Kun konflikteissa ns. informaatiosodan osuus käy koko ajan merkittävämmäksi, joutuu myös saadun tiedon luotettavuuden varmistaminen koetukselle. Päivittäinen informaatiovirta kaikissa median muodoissa lisääntyy koko ajan ja iso osa tästä ei ole oikeata informaatiota vaan tahallista tai tahatonta disinformaatiota. Kun päättäjiltä edellytetään lähes välittömästi reagointia, on vaarallista antaa kommentteja saatikka tehdä päätöksiä puutteellisen, vahvistamattoman tai suoraan väärän tiedon perusteella.

Propaganda, jollaista esim. Venäjän valtiollisessa ohjauksessa olevan median informaatio valtaosaltaan on, on kohtuullisen helppoa tunnistaa sellaiseksi ja suhtautua siihen riittävällä epäluulolla. Toisaalta propagandaväitteenkin takana voi olla jokin todellinen tapahtuma, jota sitten suurennellaan tai vääristellään omiin tarkoituksiin. Mutta minkään maan media ei kuitenkaan ole – eikä minkään maan tiedustelutietokaan – sellaista että sitä kritiikittä ja vahvistamatta kannattaa niellä. Juuri tämän informaatiovirran käsittelemiseksi olen peräänkuuluttanut sellaista luotettavaa ja mielipiteistä pidättyvää analyysikeskusta, joka pystyisi tätä tietomassaa perkaamaan ja kertomaan kuinka luotettavaa tai epäluotettavaa kulloinenkin tieto on, kuinka lähellä lähde yhtä tai toista osapuolta on, ja myös sanomaan milloin tietoa ei voida vielä sen enempää vahvistaa kuin todeta vääräksi.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tai sen osa-alueita käsitteleviä tutkimuslaitoksia on kohtuullisen paljon. Parhaimmillaan ne tuottavat laadukasta ja hyödyllistä tutkimusta ja analyysiä, jonka arvo ei ole kiinni siitä voidaanko sitä käyttää välittömän päätöksenteon pohjana, vaan miten se päätöksentekijöiden yleistä tietoa ja ymmärrystä lisää. Se on tarpeen ja hyödyllistä silloinkin, kun päätöksentekijä ei päätyisikään samaan toimintalinjaan mitä tutkija mahdollisesti suosittelee. Tutkijoilla saa ja itse asiassa pitäisikin olla mielipiteitä, mutta myös erityisen kehittynyt lähdekritiikki ja kyky erottaa mielipiteet analyysistä ja se mikä on oikea paikka ja yhteys esittää niitä. Erilaiset ideologiset tai koulukunta-taustat sekä sidonnaisuudet on myös syytä aina tuoda avoimesti esiin.

Tutkimuksen enempää keskittämistä en pidä kuitenkaan oikeana ratkaisuna, sillä näen jo päätetyissä yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen keskittämisissä valtioneuvoston kansliaan riittävästi potentiaalisia ongelmia.

30.7. 2014

Edellinen blogitekstini on erityisesti naisten asemaa konflikteissa ja niiden ratkaisemisessa koskevan lopun osalta herättänyt keskustelua ja erilaisia tulkintoja. En todellakaan ole halunnut virittää keskustelua siitä mitä yksittäiset naiset ja miehet eri tilanteissa ja asemissa voivat tehdä tai ovat tehneet, eikä sellaiseen osallistuminen ole relevanttia. Kaikki naiset eivät valta-asemissa käyttäydy kuin Hitler ja Stalin yhtä vähän kuin kaikki miehet ovat pääministereinä kuin Margaret Thatcher tai Indira Gandhi. Se mikä on ratkaisevaa on, millaisessa yhteiskunnassa ja millaisten prosessien kautta he sukupuoleen katsomatta ovat valta-asemaansa nousseet.

Kysymys on siis yleensä tasa-arvosta ja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta. Yhteiskuntien laatua ja ominaisuuksia ei voi arvioida yksittäisistä johtajista käsin. Se mitä minä olen historiasta ja yhteiskuntien vertailusta oppinut on, että mitä paremmin tyttöjen koulutus sekä naisten täysimääräiset ja rajoittamattomat osallistumisoikeudet ja -mahdollisuudet ovat toteutuneet – osana yleistä tasa-arvoa – sen paremmin nämä yhteiskunnat menestyvät kaikkien yleisesti tavoiteltavina pidettyjen kriteerien täyttymisen suhteen. Tämä pitää paikkansa myös ja erityisesti sen suhteen, miten paljon eri yhteiskunnissa esiintyy sisäistä väkivaltaa ja miten todennäköistä niiden osallistuminen ulkoisiin aseellisiin konflikteihin on.

En usko että yksikään naisten oikeuksia rajoittava maa – olivat rajoitukset sitten kulttuurisia, uskonnollisia, taloudellisia tai lainsäädännöllisiä – voisi koskaan tulla arvioiduksi maailman vähiten epäonnistuneeksi valtioksi , nousta inhimillisen kehitysindeksin perusteella maailman kärkeen tai osoittautua kestävän kehityksen edelläkävijäksi. Sama koskee myös maita, jotka rajoittaisivat vain miesten oikeuksia samalla tavoin, vaikka näitä emme historiasta tunne.

Konfliktien ehkäisyssä, kriisien hallinnassa ja ratkaisemisessa tämä korostuu samalla tavoin. Se on ymmärretty ja tunnustettu YK:n turvaneuvoston päätöslauselmassa 1325 ”Naiset, rauha ja turvallisuus” jonka toteutuksen edistäminen on keskeisellä paikalla ulko- ja turvallisuuspolitiikassamme.

24.7. 2014

Euroopan Unionin ja ASEAN -maiden ulkoministereiden kokouksessa tänään Brysselissä Saksan kollega Frank-Walter Steinmeier totesi puheenvuorossaan, että aselepo ja tulitauko eivät riitä, tarvitaan myös poliittinen ratkaisu. Hän puhui Ukrainasta. Omassa puheenvuorossani lainasin tätä ja totesin sen koskevan myös Gazaa ja Israelin ja palestiinalaisten tilannetta. Ukrainassa poliittisen ratkaisun on kunnioitettava Ukrainan suvereenisuutta ja koskemattomuutta, Lähi-idässä Israelin turvallisuutta ja palestiinalaisten oikeutta elinkelpoiseen ja suvereeniin omaan valtioon.

Yhtäläisyyksiä on muitakin. Molemmissa tapauksissa taustalla on kyse alueiden laittomasta miehityksestä ja haltuunotosta, ja molemmissa tapauksissa on yhtä johdonmukaisesti vaadittava kansanvälisen oikeuden kunnioittamista ja suhtauduttava sitä rikkoviin samalla tavoin. Sivullisten siviilien surmaaaminen on aina rikos, jolla on oltava seuraamuksia.

Kummassakaan tapauksessa kestävät poliittiset ratkaisut eivät synny siten, että jokin osapuoli ajetaan nurkkaan ja kaikki sen argumentit mitätöidään. Molemmissa tapauksissa tarvitaan myös valmiutta asteittain tiukennettaviin toimiin ja pakotteisiin, mutta ne on rakennettava siten ne tarjoavat myös mahdollisuuden kunnialliseen sovintoratkaisuun.

Molemmissa konflikteissa voi myös kysyä missä ovat naiset. He eivät ole niitä jotka surmaavat siviilejä, pahoinpitelevät vastustajia eivätkä niitä jotka antavat käskyjä näihin tekoihin. He ovat kuitenkin näissäkin konflikteissa mukana itse uhreina ja muita uhreja surevien joukossa. Kestäviä rauhansopimuksia ei saada, ellei niitä tekemään saada mukaan myös naisia täysivaltaisina ja itsenäisinä ratkaisijoina.

23.7 2014

Valtiovarainministeriön työryhmä ehdotti viime viikolla, että suomalaiset saisivat oikeuden siirtää osakesijoituksiaan hallintarekisteriin, jonka tiedot olisivat julkisia vain neljä kertaa vuodessa ja vain isojen osakemäärien osalta. Tätä salailulakia perustellaan sillä, että EU:n direktiivi sitä edellyttäisi, mikä sekin näyttää olevan väärä tulkinta. Ja vaikka ei olisikaan on tämä asia, jossa Suomen tulee viimeiseen saakka pitää kiinni avoimuuden puolustamisesta ja torjua harmaata taloutta vastaan toimimisen vaikeuttaminen.

Nykyisin suomalaisten kaikki sijoitukset pörssiyhtiöihin ovat julkisia arvopaperikeskuksessa jatkuvasti. Myös hallitusohjelman mukaan arvopaperimarkkinoiden omistuksen julkisuus ja läpinäkyvyys tulisi säilyttää ”vähintään nykytasolla”. Työryhmän julkisuutta rajoittava ja niin verohallinnolle kuin pienomistajille tarpeettomia vaikeuksia aiheuttava esitys joutaakin tältä osin suoraan roskakoriin.

9.7. 2014