Ladies and Gentlemen,

I would like to start by thanking the organizers of this seminar for choosing a very topical theme, which indeed deserves attention. I am also delighted to welcome our guest, Urban Ahlin, to bring the Swedish perspective to the discussion, His Excellency Mohammed Ariad, Ambassador of Morocco, and Ms. Anneli Jäätteenmäki, Member of the European Parliament.

The issue of Nordic image in the United Nations has been under a lot of discussion during the past year, and rightly so. Recent setbacks for Nordic countries in key UN elections have made us ask ourselves how the world has changed around us and how we can adapt to the new circumstances. These are the questions which I will now address. I would like to start by first drawing a picture of the Nordic countries and their values and how this all comes together in the UN.   

Nordic Values and the UN

The Nordic countries and peoples share the same history, culture and geography. For centuries, our histories have joined our countries and peoples. We have all, in slightly more than a hundred years, developed from poor agricultural countries into modern ones.

Today, the Nordic countries often figure at the top of the lists when the positive issues, such as human development, gender equality, or quality of life are measured by country. I have many times referred to Finland´s status in the yearly published index as the least failed state in the world. But we could also justifiably call this remot Nordic corner up here in the North the least failed region of the planet. It is no wonder, therefore, that there is more and more interest in the so called Nordic model also in the developing world.

One reason behind this development is the fact that our societies are based on values such as respect for human rights, equality and non-discrimination. These are values which are at the very core of the United Nations and its Charter. At the UN these values translate, for example, into support for sustainable peace, poverty reduction, human rights and gender equality, and international law. Sustainable development is a top priority for all Nordics. All of us respect the UN Charter and strongly disapprove of anyone acting outside or against it. We read and interpret it as it was written, and we try live up to the ideas behind the Charter.

This has given us a reputation as good UN citizens. The Nordic countries are strong supporters of the UN in word and deed. We are major political and financial contributors to the UN. Many Nordic citizens have played important roles within the organization and many more have served the UN in various roles. Nordic countries have a good reputation as peacekeepers. All in all, our role in the UN has been more significant than our size might lead one to expect.

Examples of Nordic Cooperation in the UN

Sharing similar values and interests, the Nordic countries are natural partners in the UN. The Nordic cooperation in the UN has traditionally been and continues to be very close, broad, active and easy.

Let me highlight some examples from New York.

The Nordic Heads of Missions meet weekly in New York. Nordic statements are common in the Security Council open debates, especially on thematic issues. In the executive boards of funds and programs, such as UNDP, UNFPA, UNICEF and UN Women, we often act as one with a statement, comment or speech. It is noteworthy, that the Nordic countries are generally amongst the biggest donors to these programs. The ultimate example is UN Women, in which Finland, Sweden and Norway will by far be the top three donors next year.

One of the most important forms of Nordic cooperation in the UN has for decades been the rotation scheme for the most influential organ dealing with international peace and security; the Security Council. Every four years, one Nordic country has been seeking a non-permanent seat in this body. This has been one of the most tangible forms of the Nordic foreign policy cooperation on a whole.

What can we learn from the Nordic failures in UN elections?

The recent election setbacks show that our excellent track record had lulled us Nordics into a false sense of a perpetual special status in the UN. Our defeat in the Security Council elections last October was a bitter one and we have tried to analyze the reasons behind it. Of course, no one reason exists but the reasons underlying vary.

The Finnish failure can be seen in the broader context as one of the other recent failures of Nordic campaigns in UN elections. Iceland lost their bid for the Security Council in 2008 and Sweden even more heavily for the Human Rights Council in 2012.

These setbacks have prompted some soul searching. The Nordic countries have very similar images in the UN. It seems that people do trust us, but not everybody wants to trust us with leading the United Nations.  

What exactly can we then learn from where we are now standing?

Firstly, it is clear that the dynamics in global politics have changed. The number of key players has increased along with the growing potential of the rising powers of the global south. The number of players in general is also much greater than before. It is it is evident that competition within the UN has increased tremendously. More and more countries are seeking a Seat the Security Council or Human Rights Council or any other UN body than ever before. And not only willing, but also able! This readiness to stand for UN Office and take on the responsibilities this entails is in itself a very welcome phenomenon.  One of our lessons learnt is that we must form new kind of partnerships and reach to global partners beyond our traditional peer group.

Secondly, we have learned that we must be cautious in the way we promote our core values. What we in the Nordic countries take as granted, may in some countries be viewed as an attitude of moral superiority. And even if all countries pay, for example, at least some lip-service to gender equality so important for us Nordics, it is not among the top priorities for many others.

Thirdly, it is also evident that Finland should position itself more clearly. This is a continuous process and needs regular updating. It should be crystal clear what we stand for and that our behavior is predictable. There is a need for a sharper focus in Finland’s UN profile and activities.

Tackling these trends in Finland – the new UN Strategy

All Nordic countries are facing these same challenges, both as individual countries and as a group. The ways that Finland is meeting these challenges are set out in the new UN Strategy of the Finnish Foreign Service. The strategy was published in July 2013 and it will help us to work more effectively and consistently to further our goals in the United Nations. The following remarks are made from Finland’s national perspective, but in my view, they pretty much can be applied to the other Nordic countries as well.

With the new strategy, Finland will focus its efforts on the areas in which we have worked for long and where we can bring added value. The strategy specifies four spearhead themes in Finland’s UN Policy: 1) conflict prevention and resolution; 2) the promotion of gender equality; 3) support for democratic institutions and for the development of rule of law; and 4) the eradication of extreme poverty, the reduction of inequality and the promotion of environmental sustainability.

One of the objectives of the new strategy was to narrow down the range of themes that we actively advocate. The chosen themes are not necessarily considered to be more important than certain other themes. The reality is, that a country the size of Finland, cannot take an active or leading role in all matters it considers essential. Prioritizing gives us a better chance to put more effort into fewer issues, and thus hopefully more substantial influence.

It will also help us in acquiring a clearer UN profile. Mediation, which is one of the sub-themes in our conflict prevention and resolution activities, is already very much associated with Finland in the UN. Another subtheme, Strengthening the role of Special Political Missions in UN crisis management, is also becoming more often linked with Finland in the minds of other countries. And that is how our profile is steadily shaping.  

Regarding partnerships, our traditional reference groups, the EU and the Nordic countries, are duly acknowledged in the Strategy. Although the EU is still the single most important reference group for Finland in the UN, the painfully slow progress in the field of common foreign and security policy has in reality once again increased the demand for Nordic collaboration.

A novelty idea in the Strategy is that of stronger global partnerships outside our traditional peer groups. Finland has actively sought such partnerships and we will increasingly do that in the future. In the upcoming High level week of the UN General Assembly, Finland will organize three different events in the margins of the assembly. All of these are organized with respected and inspiring global partners. First one of the events is the traditional meeting of the friends of mediation which we will organize with Turkey. The other one is a peacekeeping event which we will organize with Uruguay. The third one is an event on gender equality which we will organize with Liberia.  

Reaching out to new partners does not been abandoning our old ones. I believe Nordic cooperation is more important than ever. I am convinced that we have a responsibility to promote our common values –human rights, rule of law, gender equality and social coherence. We have this responsibility towards the people – although their leaders might not always appreciate our efforts.

To avoid stepping into a minefield of moral superiority, we have to look for new innovative ways to convey our message. We have to be results-oriented in a way that we do not bang our head to the door but rather find ways to crack it. We have to respect different cultures and different ways to achieve the same end. We have to support rather than dictate.

We should not set ourselves as model students but emphasize that promoting these values is a universal task and a continuous challenge in our own countries too. One of the examples is the alarmingly high ratio of gender-based violence in Finland. Its elimination is our national challenge.

We have to be modest enough and keep our tone right. At same time we need to be clear that we are not reneging on key principles. Also, we must strongly signal that we are not shying away from promoting controversial issues, such as girls’ and women’s rights. We shall keep our principled positions, but our policies shall be gauged and tuned in the appropriate way. With clearly defined areas of action, openly articulated positions and the appropriate partnerships we can create a more responsive atmosphere for our message.

How to make Nordic cooperation more efficient

I am convinced that the Nordic cooperation does help in achieving greater leverage in the United Nations. This helps us further our aims more effectively. Influencing will require concerted, systematic and focused effort. I believe it is time for the Nordic countries to step up our cooperation and focus our activities on commonly shared priorities.

One of the areas, which clearly is a Nordic priority, is the promotion of gender equality. In the past two decades the general atmosphere for the promotion of equality has become less favorable, and the Nordic countries must work to achieve a change for the better. To Finland’s satisfaction, the Nordics have been very active in advocating sexual and reproductive health and rights in New York. This theme has gained surprisingly much momentum during the past year, not least because of the participation of several other partners from around the globe.

As to partnerships outside the Nordic countries, I think we are on the right track. Building up on the models of the Nordic+ configurations and the high-level meetings with certain regional groups (like CARICOM, SICA and ECOWAS) the Nordic countries should continue searching closer cooperation with other like-minded countries and groups of countries in a flexible manner. These wider global partnerships can be applied on a case by case basis, whenever considered efficient. Joint initiatives with other regional grouping would certainly help the Nordics further our causes, for example, in the post 2015 process.

The Nordic countries have been major contributors to UN peacekeeping over the decades. We are all looking into ways and means to give a real value added also in the future. The environment of peacekeeping operations has grown more challenging, the mandates more complex and the needs for resources more demanding. The Nordic countries have capabilities and expertise that would be valuable also for today´s UN peacekeeping. For example, like other international actors the UN has made efforts to improve its rapid reaction capabilities. This demand is likely to grow, due to the environment in which peacekeeping takes place – conflicts arise and expand fast, and draw the attention of the international community accordingly. The Nordic countries have developed their rapid reaction capabilities through the Nordic Battle Group, and could consider offering their expertise in this respect for the benefit of UN peacekeeping. Also, the Nordic countries have solid experience in combining military and civilian crisis management, as well as all other aspects of a comprehensive approach to conflicts. One of the rising tasks for international actors in crisis situations is capacity building, and here the Nordic countries have much to contribute.

There is also room for improvement of the co-operation between the EU and UN in crisis management. The operation in Chad and Central African Republic was one model for co-operation – the EU started the military crisis management operation, which then was continued by the UN. Finland was involved in this operation both under the EU as well as under the UN, and this was also an example of good Nordic co-operation in peacekeeping.

Ladies and gentlemen,

Last but not least: The Nordics must continue their well-established practices in UN elections. Competition to key UN organs has increased tremendously. Nordic response to increased competition cannot and must not be shying away from seeking a seat in the coveted organs. There is room for examining whether the current frequency of Nordic candidatures is too high for certain positions. However, we should strive to have a Nordic Country on a regular basis in the Security Council or Human Rights Council and many other organs – not for the sake of it – but to influence world affairs from a Nordic perspective.

In order to be successful in future campaigns we need to have a common understanding on the rotation scheme. A key factor here is that we declare our candidacies early, preferably as the first candidate for a certain position.  As to the Nordic rotation in the Security Council elections, I find it hard to imagine a rotation system that would be more favorable for us than the current one. Nevertheless, it can be discussed whether the frequency should be modified to perhaps six years instead of the current four.

Ladies and Gentlemen,

We must learn from our failures and successes to make the best of Nordic cooperation, and to adjust to changing circumstances. This is a continuing learning procedure, and we will do our best to evolve. Although at times it may be challenging to get our message through to other countries, we must keep on trying. We have to be creative and find new ways of trying. The message, in my view, is too important to be changed.

Thank you.

Valtioiden asemaa ja ulkopolitiikkaa on yleensä tarkasteltu maantieteestä ja historiasta lähtien. Koska maantiedettä tai historiaa emme voi muuttaa on tämä edelleenkin tarpeen, mutta se ei vielä riitä. Aihetta voi ja pitää tarkastella myös toisesta, ns. kahden todellisuuden näkökulmasta.

Yhtäällä on vanhan reaalipolitiikan maailma, jossa valtiot nojaavat voimapolitiikkaan ajaakseen kansallista etuaan, myös muiden kustannuksella jos mahdollista ja sallittua. Tämä on se maailma, jossa sotilaalliset uhat ovat hallitseva uhkakuva ja jossa turvallisuus on varautumista ja sen välineinä varustautuminen ja sotilaallinen liittoutuminen.

Toisaalla on keskinäisen riippuvuuden maailma, jossa uusiin turvallisuushaasteisiin kukaan ei voi vastata vain yksin ja/tai vain voimapolitiikan keinoin vaan joiden hallinta edellyttää mahdollisimman laajaa monenkeskistä yhteistyötä. Tässä maailmassa turvallisuutta voidaan ja pitää yhdessä rakentaa ja sotilaallisten voimavarojen painotus siirtyy aluepuolustuksesta kriisinhallintaan.

Vanhan todellisuuden maailma on hallinnut käsityksiä Suomen asemasta näihin aikoihin asti. Historiasta olemme oppineet, miten Itämeren ja myös sen ulkopuolisten valtioiden vaihteleva vastakkainasettelu, kilpailu ja yhteistyö ovat tätä aluetta hallinneet. Tukholman, Pietarin ja Berliinin kolmio on hallinnut Pietarin yli kolmesataa vuotta sitten tapahtuneen perustamisen jälkeen niin Suomen kuin Viron ja muiden Baltian maiden kohtaloita. Ennen Pietaria ja Berliiniä myös Varsova ja Kööpenhamina olivat isoja tekijöitä. Ajoittain ovat Pariisi ja Lontoo olleet myös vierailevia vaikuttajia, mutta ilman pysyvämpää kiinnitystä alueeseen.

Näilläkin vierailuilla on ollut merkityksensä. Oolannin sodan kestävin perintö on ollut Ahvenanmaan demilitarisointi. Tärkeä brittivierailu oli myös kun Royal Navy ilmaantui Tallinnan redille joulukuun 12. päivänä 1918, Viron vapaussodan synkimpinä hetkinä puna-armeijan ollessa vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Tallinnasta. Brittien vaikutusvalta oli tuolloin suurimmillaan myös Suomessa, kun keisarillisen Saksan romahdus teki lopun myös aikeesta tehdä Suomesta saksalaisen kuninkaan hallitsema vasallivaltio.  

Uudessa tilanteessa Suomi nojautui britteihin jopa siinä määrin, että antoi heidän perustaa Koivistoon sotilastukikohdan ilman Suomen hallituksen kanssa tehtyä saatikka eduskunnalle alistettua sopimusta. 20 vuotta myöhemmin Stalin muistutti suomalaisia tästä perusteena vaatimuksilleen todeten, etteivät toista kertaa halunneet nähdä kolmannen valtion perustavan Kronstadtia ja Pietaria uhkaavaa tukikohtaa rajalleen.

Pariisi ja Lontoo olivat tuolloin kaukaisia pääkaupunkeja eivätkä voineet tarjota Moskovalle parempaa porkkanaa kuin Berliini elokuussa 1939, eikä Suomelle talvisodan aikana ojennettu tarjous kepistä hyökkäävän neuvostoliiton torjumiseksi ranskalais-englantilaisen armeijakunnan muodossa ollut uskottava. Baltian maat ja Suomi joutuivat viime kädessä yksin järjestämään suhteensa Neuvostoliittoon ja tekivät sen suhteen eri valintoja tunnetuin seurauksin.

Olisiko näillä mailla ollut toisenlaisia vaihtoehtoja ja millaisen seurauksin on edelleen historioitsijoiden debatoima kysymys. Varmaa vastausta ei ole, ja omalta osaltani tyydyn vain vastaamaan että tuskin.

Toisen maailmansodan päättyessä tilanne oli kuitenkin se, että yksi valtio hallitsi sotilaallisesti Itämerta. Se oli paradoksaalista aikaa, sillä samat tahot jotka rituaalimuodoin juhlivat Itämerta rauhanmerenä – Ostsee / Friedenssee – olivat tehneet siitä yhden maailman militarisoiduimmista alueista. Kuitenkin jo kylmän sodan aikana perusteet tälle olivat mm. aseteknologian kehityksen vuoksi vanhentuneet. Yksi osoitus tästä oli Neuvostoliiton valmius vetäytyä Porkkalan tukikohdasta vuonna 1956 lähes 40 vuotta ennen kuin alkuperäinen vuokrasopimus vuodelta 1944 olisi päättynyt.

Politiikan puolella muutosta joudutti liennytys ja Willy Brandtin uusi Ostpolitik ja ennen muuta Euroopan Turvallisuus- ja Yhteistyökonferenssin Helsingissä 1975 allekirjoitettu päätösasiakirja, joka vastoin jokseenkin kaikkien odotuksia osoittautuikin totalitaaristen kommunistipuolueiden vallankäytön perusteita tehokkaasti nakertavaksi instrumentiksi.

Vanhan todellisuuden maailmassa Suomen asema on tänään vahvempi kuin koskaan ennen. Itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus ovat turvatut. Suomalaisten turvallisuus ja vauraus ovat kansainvälisesti korkealla tasolla. Suhteemme Venäjään ovat vakaat ja toimivat. Vaikutusmahdollisuudet kansainvälisiin asioihin ovat merkittävästi kasvaneet EU-jäsenyyden myötä. 

Nykyään Itämeri on lähestulkoon Euroopan Unionin Mare Nostrum, mutta koska EU:lla ei ole sen enempää tarvetta, haluja kuin kykyjäkään kehittyä sotilaalliseksi supervallaksi, ei tähän liitetä enää samankaltaisia huolia ja pelkoja kuin vanhassa maailmassa.  EU:n Venäjä-suhteissa on ongelma, mutta niiden ohi on syytä korostaa että EU:n pohjoinen ulottuvuus, jossa Venäjä kokee osallistuvansa tasavertaisena kumppanina EU:n, Norjan ja Islannin kanssa, on ollut kiistaton menestys.

Saman voi todeta Itämeren maiden neuvoston CBSS:n puitteissa tapahtuvasta laajasta yhteistyöstä. Alueellisen yhteistyön verkostot, jotka ulottuvat terveydestä ja ympäristöstä turvallisuussektoriin, ovat tehokas ja käytännönläheinen tapa rakentaa Suomen turvallisuutta ja lähialueemme vakautta.

Jäännöksellinen jakolinja on toki edelleen olemassa Itämeren piirissä, jossa kuusi maata on mukana Natossa – kaksi ns. vanhaa Nato-maata ja neljä uutta – kaksi on sotilaallisesti liittoutumatonta ja sitten on vielä Venäjä, jonka suhdetta Natoon voi luonnehtia monimielisesti dialektiseksi. Tämän vanhaan todellisuuteen liittyvän asetelman ei silti tarvitse eikä pidä antaa olla esteenä kaikelle sille yhteistyölle, jota uudessa todellisuudessa täälläkin tarvitsemme.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita että vanhojen sotilaallisten turvallisuusuhkien varjo olisi kokonaan väistynyt. On ymmärrettäviä historiallisia syitä siihen, miksi uhkia koskevat huolet ja pelot vaikuttavat paljon pitempään ihmisten mielissä vaikka ne nykymaailmassa olisivat vanhentuneita. Vaikka voimapolitiikka on tämän päivän maailmassa kykenemätön tuottamaan pysyviä etuja missään päin maailmaa eikä ainakaan Itämeren piirissä, on tietty varautuminen kuitenkin perusteltua niin kauan kuin on vielä johtajia ja toimijoita, jotka tätä eivät olisi havainneet. Tämä koskee niin voimapolitiikan aloitteentekijöitä kuin sen uhrejakin.

Voimapoliittisia asetelmia voidaan myös liennyttää ja purkaa, kuten kylmän sodan pahimpinakin kausina tehtiin. Itämeren alueella on edelleen liian paljon aseita, joiden vähentämiseksi on tehtävä työtä. Alueelliset aloitteet näiden vähentämiseksi ovat aina tervetulleita. Nämä aseet on kuitenkin sijoitettu etupäässä muista kuin alueeseen itsensä liittyvistä syistä, joten myös niiden vähentäminen tulee todennäköisimmin toteutumaan osana kattavampia ja laajempia aseriisunta- ja asevalvontajärjestelyjä ja sopimuksia.

Kuitenkin myös Itämeren alueen maiden kannattaa olla aktiivisia aseriisunta- ja asevalvonta-agendan kehittämisessä. Näyttää siltä, että aika on lopullisesti ajanut ohi vuodesta 2007 jäädytettynä olleesta, jo ennen Naton laajentumista tehdystä TAE-sopimuksesta, eli tavanomaisia aseita Euroopassa maakohtaisesti rajoittavasta sopimuksesta, johon liittyminen ei ollut useimmille Itämeren maille edes mahdollista. Kun TAE-maailma ei muutoinkaan enää vastaa niihin luottamuksen ja avoimuuden säilyttämiseen ja lisäämiseen liittyviin kysymyksiin on tarpeen virittää keskustelua uudenlaisesta tavanomaisten aseiden valvontaregiimistä, joka vastaisi niihin muutoksiin, joita asevoimien toimintatavoissa ja rakenteissa on tapahtunut. Tämä voisi olla yksi asia, jonka positiivinen nosto agendalle voisi olla ETYJ+40 merkkivuoden konkreettisin saavutus.

Entä Suomen asema keskinäisen riippuvuuden todellisuudessa?

Tämä todellisuus voimistuu koko ajan. Tärkein tekijä siinä on väestönkasvu joka 1945  ̶  2013  välillä on nostanut maailman väkiluvun  2,3 miljardista 7,2 miljardiin. Tämän maailman suurin haaste on pysäyttää ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestämätön kehitys.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan täytyy ottaa huomioon molemmat. Voimapolitiikkaankaan varautumista ei voi kokonaan jättää syrjään, sillä vaikka voimapolitiikka yksinään ei enää kestäviä etuja toisi, on vielä johtajia, jotka elävät vanhassa todellisuudessa.

Siksi nämä kaksi todellisuutta ja niihin vastaaminen ovat keskeiset pilarit Suomen ulkopolitiikassa. 

Merkittävin perusta ulkopolitiikalle on silloin sen ymmärtäminen, että kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa kaikki, myös Suomi, ovat paitsi kasvavassa määrin taloudellisesti sidoksissa toisiinsa, yhtä lailla alttiita globaaleille ja muille ei-valtiollisille uhkille.  

Meillä saattaa parhaassakin tapauksessa olla vain muutama vuosikymmen aikaa maailmanlaajuisesti täyttää ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimukset. 

Jos tähän emme kykene, joudumme myös varautumaan siihen, että kaiken muun ohella se voi lisätä alttiutta perinteiseen voimapolitiikkaan ja sotilaallisiin konflikteihin. Jos näitä syntyy luonnonvarojen hallinnasta, niin kohteena eivät enää ole ehkä lainkaan öljyvarat, vaan vielä arvokkaampi neste eli puhdas vesi. Elämä ilman öljyä on mahdollista, ilman vettä ei.

Keskinäisriippuvuuden maailmassa on myös vastattava siihen, miten pystymme säilyttämään menestyksekkään hyvinvointiyhteiskunnan mallin. Vahvuutenamme on muiden pohjoismaiden tavoin pitkälle kehitetty, hyvään ja korruptiosta vapaaseen hallintoon, avoimeen demokratiaan ja kaikkien ihmisten tasa-arvoiseen kohteluun perustuva pohjoismainen hyvinvointivaltio, jonka vaaliminen ja edelleen kehittäminen on myös jatkossa menestyksemme perusedellytys.

Hyvinvointimallimme kestävyys ei kuitenkaan ole annettu asia, eikä se riipu vain omasta tahdostamme ja osaamisestamme. Monet niistä talous- ja yhteiskuntapolitiikan välineistä, joilla malliamme on rakennettu, eivät ole enää samalla tavoin kuin ennen yksin oman kansallisen päätöksentekomme käytössä. Ymmärrys tästä on ollut yksi peruste sille, että olemme hakeutuneet Euroopan Unioniin, joka voi halutessaan ja osatessaan tehokkaammin käyttää näitä välineitä kuin mihin meillä omatoimisesti on mahdollisuus.

Suomen nykyinen ja tuleva asema on ennen kaikkea eurooppalainen. Vaikutamme maailman asioihin eniten EU:n kautta. EU:n suurin uhka on sen heikkenevä legitimiteetti kansalaisten silmissä. 

Euroopan unionin laajentuminen on ollut keskeistä vakauden, hyvinvoinnin ja demokratian vahvistamisessa Euroopassa. Nobelin rauhanpalkinto EU:lle maailmanhistorian ehkä menestyksekkäimpänä rauhanprojektina on ansaittu, mutta vain jos Unioni jatkossakin on avoin kaikille jäsenkriteerit täyttäville ja siihen mukaan haluaville maille. 

Muissa suhteissa EU on kuitenkin kieltämättä vaikeuksissa ja uusiutumistarpeen edessä, enkä nyt tarkoita vain taloutta ja eurokriisin hoitoa. Siinä tehdyt virheet ja EU:n institutionaaliset valuviat  heikentävät Unionin legitimiteettiä kansalaisten silmissä ja ovat johtaneet vakavaan demokratiakriisiin. Unionia ei voi enää rakentaa euroeliitin ylhäältä alas annetun viisauden varaan, vaan avoimuuden, demokratian ja unionin omien päätöksentekosääntöjen kunnioittamisen.

Pohjoismaiden yhteistyö elää eräänlaista renessanssikautta. Tämä koskee kaikkia aloja eikä vain suurimman mielenkiinnon kohteena ja dynaamisessa vaiheessa olevaa pohjoismaista puolustusalan yhteistyötä. Käytännönläheinen yhteistyö kattaa harjoittelua, koulutusta, kriisinhallintaa, hankintoja ja valvontatehtäviä ja siinä voidaan toimia myös eri kokoonpanoissa. Kaikessa eivät kaikki viisi ole mukana, usein toimitaan Norjan, Ruotsin ja Suomen kokoonpanossa, mutta meidän kannaltamme eniten syventämismahdollisuuksia on luonnollisesti Ruotsin kanssa.

Edelleenkään ei ole realismia eikä tarpeen pyrkiä minkäänlaiseen Suomen ja Ruotsin laajaan puolustusliittoon. Suomi ja Ruotsi tekevät tulevaisuudessakin itsenäiset päätöksensä, mutta ovat aina ottaneet toisensa huomioon ennen ratkaisujaan. Nyt päätöksiä ei enää tehdä ilman sitä edeltävää tiivistä keskinäistä konsultointia, jonka jälkeen todennäköisyys päätyä erilaisiin ratkaisuihin on hyvin pieni.

Pohjoismaista yhteistyötä koko laaja-alaisen turvallisuuden saralla on kuitenkin edelleen mahdollista ja syytä merkittävästi kehittää. Olemmekin pohjoismaisten ministerikollegoiden kanssa sopineet siitä, että valmistamme syksyllä tätä käsittelevän yhteisen strategia-asiakirjan.

Pohjoismaita yhdistää myös yhteinen solidaarisuusjulistus, joka kuitenkin on jäänyt vähälle huomiolle. Paljon enemmän onkin Suomessa kiinnitetty huomiota EU:n perustuslaillisen sopimuksen artiklaan 1-41/7, jota meillä myös turvatakuulausekkeksi kutsutaan. Sen suhde pohjoismaiseen solidaarisuusjulistukseen ja muihin EU-maiden velvoitteisiin on hyvin epäselvä ja tulkinnanvarainen.

Olenkin esittänyt, että pohjoismaiden osalta ristikkäisyyden ongelma voitaisiin ratkaista sillä, että Norja ja Islanti liittyisivät erityisellä samankaltaisella erillisellä sopimusjärjestelyllä kuin ovat mukana Schengen-alueessa EU:n kyseisen artiklan piiriin. Tällä olisi myös se etu, se pakottaisi EU:n vakavammin pohtimaan ja sopimaan siitä, mitä kyseisellä artiklalla todellisuudessa tarkoitetaan ja mihin se velvoittaa.

Hyvät kuulijat,

Suomessa voi säännöllisin välein lukea valituksia siitä, kuinka meillä ei keskustella ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Kun tarkemmin katsoo tarkoittaa tämä useimmiten sitä, että valituksen esittäjä ei ole saanut vastakaikua toiveilleen Suomen Nato-jäsenyydestä.

Tässä on kieltämättä epätasapainoinen, tai sanoisinko asymmetrinen asetelma. Eniten äänessä ovat ne jotka haluavat nykyiseen sotilasliittoon kuulumattomaan olotilaan muutosta. He myös saavat näkemyksilleen auliisti tilaa mediassa. Ne jotka eivät halua olotilaan muutosta eivät tällaiseen keskusteluun tunne monestakaan syystä tarvetta.

Naton puolesta käytetyt puheenvuorot ovat usein sen verran inttämisenoloisia, ettei se houkuttele vastaamaan. Muutoinkin vastaaminen antaa automaattisesti tietyn edun aloitteentekijälle ja rakentaa mielikuvaa vastaajasta altavastaajana. Kun Suomella ei ole aietta tai aihetta eikä suomalaisten vankalla valtaenemmistöllä halua muuttaa nykyistä olotilaa, luo jatkuva asian esilläpito tietynlaista epävarmuutta ja perusteettomia odotuksia siitä, että jotain muutosta valmisteltaisiin.

Samaa kuvaa luo myös suomalainen media, jonka täytyy jokaisen amerikkalaisen tai venäläisen tavattua suomen valtiojohtoon kuuluvia esittää ensimmäisenä kysymyksenään, miten vieras suhtautuu Suomen Nato-jäsenyyteen. Kun hän sitten vastaa täysin ennakoidunmukaisesti – amerikkalaiset että Suomi on tervetullut ja venäläiset, että eivät pidä ajatuksesta – niin vierailu otsikoidaan niin kuin asianomaiset olisivat tulleet Suomeen vain tällä sanomalla, vaikka asiasta ei olisi puhuttu sanaakaan heidän tapaamisissaan suomalaisten kanssa.

Asetelman asymmetrisyyteen kuuluu myös se, etteivät nykyiseen olotilaan tyytyväiset näe järkeväksi perustella kantaansa samankaltaisella ehdottomuudella kun jäsenyyden puoltajat. Näin siksi että hekin hyväksyvät sen, että ns. Nato-optio – joka ei tarkoita muuta kuin sitä, että asiaan voidaan palata jos olosuhteet muuttuvat – pidetään voimassa.

Keskusteluun vaikuttaa myös se, että monet eivät halua osallistua keskusteluun, jossa voisi joutua esittämään muihin maihin kohdistuvaa arvostelua tilanteessa, jossa ei ole tarvetta tälläkään tavoin rasittaa suhteita mihinkään suuntaan. Tässä voidaan yhtä lailla tarkoittaa Venäjää, Yhdysvaltoja tai molempia.

On selvää, että  Suomen Nato-jäsenyyttä voidaan sekä kannattaa että vastustaa erilaisin, mutta molempia myös samanlaisin perustein. Yksi keskeinen jakolinja kulkee siinä, pitääkö Venäjää sotilaallisena uhkana Suomelle vai. Molemmissa tapauksissa sillä voidaan perustella sekä Nato-jäsenyyttä että sotilasliittoon kuulumattomuutta.

Tämä nelikenttä voidaan kuutioittaa monella lisäkysymyksellä. Yksi on se, muuttaisiko Suomen jäsenyys Natossa Itämeren alueen nykyistä vakautta ja sen ennustettavuutta ja toisiko se uusia jännitteitä. Toinen lisäkysymys on esimerkiksi se, muuttuuko asianomaisen suhde Nato-jäsenyyteen, jos perusta sotilaallisen uhan olemassaolosta tai sen poissaolosta muuttuisi.

Jokainen voi sijoittaa itsensä näissä nelikentissä ja kuutioissa itselleen sopivaan lokeroon. Siihen ei kuitenkaan pidä tyytyä, sillä on kyettävä perustelemaan sotilaallisen liittoutumisen etuja ja haittoja muuhunkin kuin sen vanhan voimapolitiikan  määrittämän reaalipoliittisen todellisuuden maailmaan liittyen, johon edelliset kysymykset ensi sijassa liittyvät.

Vanhan maailman  todellisuudessa ei Nato-jäsenyys ole, ainakaan minun ja suomalaisten enemmistön mielestä,  perusteltavissa sillä, että se olisi omalle turvallisuudellemme tarpeen tai että siitä ylipäätään olisi enemmän hyötyä kuin haittaa turvallisuudellemme.

Jos siinä ei voi liittoutumista perustella, niin miten sitten keskinäisriippuvuuden todellisuudessa, tai vastauksena ns. laaja-alaisiin uhkiin?

Tässä kohdin on syytä myös muistuttaa siitä, mitä sotilaallinen liittoutumattomuus keskinäisriippuvuuden maailmassa on ja mitä ei. Se ei ole puolueettomuutta vanhaan todellisuuteen liittyvässä merkityksessä.  Suomi luopui määrittämästä politiikkaansa puolueettomuudeksi liittyessään Euroopan Unioniin kohta 20 vuotta sitten. Sotilaallinen liittoutumattomuus ei ole sekään linjanmääritys sellaisenaan vaan kertoo vain sen, että Suomi ei ole sotilasliiton jäsen tai sitä vastaavassa sopimussuhteessa.

Kun Nato-jäsenyyttä arvioidaan keskinäisriippuvuuden todellisuudessa on ensimmäiseksi tarpeen muistuttaa, että Nato sotilasliittona on nimenomaan perustettu vanhan voimapolitiikan todellisuudessa vuonna 1949. Siitä seuraa, että tuon todellisuuden väistyessä keskinäisriippuvuuden hyväksi sotilasliitto on joutunut etsimään uutta roolia ja perustelemaan olemassaoloaan uusilla haasteilla.

Tämän ns. tranformaatio-prosessiin liittyen Naton Lissabonin kokouksessa 2010 hyväksyttiin uusi sotilasliiton strateginen konsepti. Se säilyttää edelleeen Naton peruskirjan artikla 5 kollektiivisen puolustuksen järjestön ykköstehtävänä – mikään muu ei olisi kelvannut kylmän sodan päättymisen jälkeen mukaanliittyneille Keski- ja Itä-Euroopan maille – mutta nostaa sen rinnalle sekä valmistautumisen ja osallistumisen kriisinhallintatehtäviin että yhteistyövaraisen turvallisuuden edistämisen.

Viime mainitun merkeissä perustetut kumppanuudet, joissa mukana ovat, paitsi Suomi ja muut Euroopan liittoutumattomat maat (pl. Kypros ja Malta) sekä Naton jäseniksi pyrkivät maat,  myös muita kumppanimaita Australiaa ja Uutta Seelantia myöten. Melkein kaikki kumppanimaat ovat myös osallistuneet YK:n turvallisuuneuvoston mandaatilla toimiviin Naton kriisinhallintaoperaatioihin Balkanilla ja Afganistanissa.

Natolla ei ole kilpailijoita mitä tulee valmiuksiin ja kykyihin toteuttaa vaativia sotilaallisia kriisinhallintaoperaatioita.  Sen haasteena on, että nykymaailman kriisit ovat usein sellaisia joissa sotilaallinen osuus voi ylivertaiseen voimaan nojautuvalle olla helppo tehtävä, mutta se ei riitä kriisien rauhoittamiseen ja ratkaisemiseen. Nato haluaa laajentaa osaamistaan ja keinovalikoimiaan, mutta tässä suhteessa se ei koskaan kykene tarjoamaan samankaltaista laajaa kriisinhallintakeinojen valikoimaa kuin Euroopan Unioni.

EU:lla on sotilaallisten kykyjen lisäksi huomattavan laaja valikoima muita siviilikriisinhallinnan, taloudellisen yhteistyön, kaupan ja valtiorakentamisen keinoja käytettävissään, vaikka EU:n osaaminen niiden koordinoidussa käytössä jättää vielä paljon kehittämisen varaa. Jos sikseen tulee niin myös YK:lla on vastaavanlainen valikoimakirjo olemassa, jos sen kaikkien erityisjärjestöjen osaamista kyettäisiin käyttämään tehokkaasti ja koordinoidusti.

Yhteistyövaraisen turvallisuuden edistäminen on keskinäisriippuvuuden todellisuudessa globaali tehtävä. Sen mukaisesti Naton toiminta-alue on laajentunut alkuperäisestä pohjois-atlanttisesta alueesta maailmanlaajuiseksi vastauksena havaintoon, että sotilasliiton täytyy toimia ”out of area” tai se on ”out of business”.

Tämän johdosta voi tietysti ensinnäkin kysyä, että jos sotilasliitto jää ”out of business” eli virattomaksi, niin onko se lainkaan paha asia? Eikö se päinvastoin ole juuri maailmanlaajuisesti toivottava ja tavoiteltava olotila? Ja vaikka sitä ei nykymaailmassa näin vielä nähtäisi, niin tulevaisuudenvisiona se voi hyvinkin olla vielä joskus toteutumassa.

Voidakseen menestyä kestävästi yhteistyövaraisen turvallisuuden maailmanlaajuisena edistäjänä olisi Naton nautittava myös jakamatonta maailmanlaajuista luottamusta ja toimittava vain YK:n peruskirjan ja päätösten antaman legitimiteetin nojalla.

Tämä ei ole helpolla saavutettavissa ottaen huomioon myös sen, miten Naton sisällä on suuntaa ja esim. voimankäyttöperiaatteita koskevia erilaisia näkemyksiä ennen muuta Atlantin eri puolin. Toisin kun kylmän sodan aikana Nato-jäsenyys edellyttää nykyisin demokratiaan sitoutumista, mutta tämän lähtökohdan puitteissakin on Nato arvoyhteisönä paljon heterogeenisempi kuin EU. Jos jotain niin erot ovat tässä suhteessa paremminkin kasvaneet kuin vähentyneet.

Kielteistä olisi, jos Naton globaalista roolista tulisi jakava ja vastakkainasettelua lisäävä tekijä. Tämäkin on täysin mahdollista varsinkin jos vielä avoimessa kehitysvaiheessa oleva BRICS-yhteistyö laajenee ja muodostuu sille jonkinlaiseksi vastapooliksi.

Suomen Nato-suhteen kannalta voi yhteenvedonomaisesti todeta seuraavaa:

 – Suomi ei näe Naton artikla 5:n tarjoamaa suojaa turvallisuuttaan lisäävänä emmekä näe perustelluksi olla osallisena siitä seuraavissa velvoitteissa.

– Suomi käyttää Naton kumppanuusyhteistyön tarjoamia mahdollisuuksia täysimääräisesti hyväksi oman puolustuksensa kehittämisessä ja on oman tapauskohtaisen harkintansa pohjalta valmis aktiivisesti osallistumaan yhteistyövaraisen turvallisuuden kehittämiseen sekä YK:n mandaatilla tapahtuvaan kriisinhallintaan ja sen harjoitteluun.

– Suomen oman puolustuksen kehittämisessä käytetään täysimääräisesti pohjoismaisen yhteistyön ja EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan sekä myös Naton kumppanuuden antamia mahdollisuuksia.

– Keskinäisriippuvuuden maailmassa Suomi toivoo myös Natolta rakentavaa osallistumista yhteistyövaraisen turvallisuuden vahvistamiseen mutta ei näe, että oma jäsenyytemme Natossa ainakaan parantaisi mahdollisuuksiamme antaa panoksemme globaalin globaalin turvallisuuden hyväksi.

 – Suomi osallistuu aktiivisesti kansainvälisen turvallisuusarkkitehtuurin kehittämiseen ja on valmis tarkistamaan linjauksiaan sen muutosten luomia mahdollisuuksia hyväksikyttäen.

– Näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa ei ole tarpeen tarkistaa näitä lähtökohtia. Näköpiirissä oleva tulevaisuus ulottuu myös seuraavien eduskuntavaalien ja hallitusohjelman laatimisen tuolle puolelle.

Se, että olen näillä ajatuksilla halunnut tarkastella Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa laajemmin ja pitkävaikutteisimmin kuin mitä hallitusohjelmassa on tehty, ei tarkoita, että pyrkisin Suomen linjaa muuttamaan. Olen päinvastoin halunnut korostaa sen vaalikausien yli ulottuvaa jatkuvuutta erityisesti vanhan voimapolitiikan hallitseman todellisuuden kysymyksissä. Samalla olen myös halunnut avata näkökulmia siihen, miten keskinäisen riippuvuuden uudessa todellisuudessa myös Suomen on pohdittava ja vahvistettava aktiivisuuttaan ja osaamistaan sen määrittämien uusien haasteiden suhteen.