Haastatteluni Daily Telegraphissa on tuottanut runsaasti ja lähes yksinomaan myönteistä palautetta. Osin on tosin kiitetty sitä osiota, jota en ollut sanonut enkä tarkoittanut ja jota Reuters vielä sekoitti levittämällä ensin uutista, jossa Timo Soinin samassa DT:n artikkelissa sanoma oli pantu minun nimiini. Perusasia on tämä, jonka kiteytin facebook- päivitykseeni: ”Suomi ei ole hajottamassa euroa, vaan jatkaa ponnisteluja sen pelastamiseksi. Olisi kuitenkin vastuutonta olla varautumatta tällaiseenkin mahdollisuuteen, vaikken sitä toivo saatikka aja.”Eurokriisin hoidossa ja laajemminkin Eurooppa-politiikassa paha ongelma on ainoan vaihtoehdon syndrooma. Valtakirjattomat päättäjät valmistelevat suljetuissa tiloissa ilman avointa keskustelua toimintalinjan, joka sen jälkeen on ainoa mahdollinen vaihtoehto – kunnes se ilman avoimuutta tehdyn valmistelun jälkeen todetaan toimimattomaksi ja vaihdetaan uuteen, yhtä ehdottomaan totuuteen. Kulloinkin ainoaksi totuudeksi julistetun linjan kyseenalaistaminen ja jopa avoin arviointikin tuomitaan heti veneen keikuttamiseksi. Tuomitsemisen motiivina ei tarvitse olla edes autoritaarinen mielenlaatu vaan pelkkä markkinavoimien pelko. Tällaisessa asetelmassa tarvitaan Thomas Wallgrenin kaltaisia ääneenajattelijoita, jotka tarttuvat näihin vaikeisiin kysymyksiin. En ole suinkaan aina hänen kanssaan samaa mieltä, mutta pidän hänen Eurooppa-keskusteluun liittyviä avauksiaan tervetulleina. Allaolevan tekstin Wallgren on tarjonnut julkaistavaksi kotisivullani:Hajoittaako totuuden voima euron?Kaikki tietävät, että kaikilla euromaiden hallituksilla on suunnitelma sen varalta, että euro hajoaa. Kun ulkoministeri Tuomioja sanoi tämän itsestäänselvyyden ääneen Daily Telegraph -lehden haastattelussa siitä syntyi valtava kohu.Tanskalaisen Hans Christian Andersenin satuklassikko, Keisari ilman vaatteita, kertoo meille missä oloissa kaikkien tunteman totuuden julkisanominen voi herkimmin aiheuttaa skandaalin. Näin käy kun hurskastelu ja tekopyhyys, nämä valheessa elämisen yleisimmät inkarnaatiot, ovat vahvoilla.Sellaisissa oloissa yhteiskunnallinen murros voi olla lähellä, kuten Tsekin edesmennyt presidentti, entinen dissidentti, kirjailija Vaclav Havel hyvin tiesi.Havelin paras essee on hänen 1970-luvulla mielipidevankina kirjoittamansa kirje Tsekkoslovakain kommunistisen puolueen johtajalle, herra Husakille. Havel varoittaa Husakia ystävällisesti, että hän on viemässä maataan yhä syvempään kriisiin. Jonain päivänä saattaa kuitenkin käydä niin, että vihanneskauppias NN pienkaupungissa X poistaa kauppansa pienestä ikkunasta kyltin jossa ylistetään kommunismin saavutuksia. Vihanneskauppiaan asiakkailta tämä pieni muutos ei jää huomaamatta, totuuden voima leviää kulovalkeana kautta maan ja kommunistisen puolueen valta romahtaa. Husak tekisi viisaasti, jos hän huomioisi tämän mahdollisuuden.Havelin kirjeen ennuste toteutui kymmenessä vuodessa. Husak joutui lähtemään ja Havelista tuli Tsekkoslovakian presidentti.Eurokriisi vaan on sikäli hankalampi kuin Tsekkoslovakian kriisi, ettei meillä ole ilmeistä esikuvaa sille mitä me mahdollisen romahduksen jälkeen uudella vapaudella teemme. Ellei euron jälkeisen elämän hyviä vaihtoehtoja ajoissa hahmoteta, meille uhkaa jäädä vain huonoja kortteja käteen.18.8. 2012
Musta Mannerheim
Yleisradion minibudjetilla Keniassa teettämä Mannerheim elokuva on ehtinyt kuumentaa tunteita jo ennen kuin kukaan on nähnyt ensimmäistäkään otosta kyseisestä tuotteesta. Reaktiot eivät siis vielä kerro yhtään mitään elokuvasta tai Mannerheimista, mutta kylläkin mielipiteen esittäjistä. On myös mahdollista, että elokuvakin kertoo enemmän tekijöistään kuin Mannerheimista. Historioitsijana on vaikea uskoa, että käsitykseni Mannerheimista voisi enää taiteen keinoin muuttua, mutta historiaa vähemmän tuntevien ihmisten mielikuviin ne voivat toki vaikuttaa.Sinänsä se, että jalustalle nostettuja historian merkkihenkilöitä jatkuvasti arvioidaan uudelleen paitsi tutkimuksen myös taiteen keinoin, ei ole suinkaan arveluttavaa vaan päinvastoin tarpeellista ja tervetullutta. Tällöin tietysti on arvioitava myös uusia arvioita yhtä kriittisin menetelmin kuin niiden tekijätkin ovat kohdettaan käsitelleet.On myös hyvä, ettei kansallisten suurmiesten – harva nainen on toistaiseksi tähän kategoriaan nostettu – arviointi tapahdu vain samaa yhteisöä edustavien tutkijoiden ja taiteentekijöiden toimesta. Parhaimmillaan se avaa uusia näkökulmia, tarkentaa kuvaa ja lisää ymmärrystä. Reaktiot tällaiseen ovat myös hyvä kansakunnan aikuisuuden mittari.
16.8.2012
Peruskoulu vaatii huomiota
Suomessa on monia hyviä asioita, joissa menestyksemme on herättänyt muissakin maissa kiinnostusta. Suomalainen peruskoulu on tällainen, ja ulkoministerinä olen saanut välittää monia tiedusteluja siitä, miten voisimme jakaa menestyksen oppejamme muiden kanssa. Koululaitoksemme menestys vahvistui suuresti rinnakkaiskoulujärjestelmän lopettaneen ja maksuttoman yhtenäiskoulujärjestelmän luoneen koulu-uudistuksen myötä.
Olen kuitenkin koulumenestyksestämme kiinnostuneita jo pitkään varoittanut, että PISA-tulokset tai muut arviot koululaitoksestamme eivät kerro koko totuutta, vaan hyvinvointivaltion heikentyminen näkyy myös koululaitoksessamme. Yksi huolenaihe on se, että kouluihin kohdistetaan myös voimakkaita säästö- ja leikkauspaineita. Ne ovat aina ongelmallisia, mutta jotenkin ymmärrettäviä niin kauan kun kyse on ikäluokkien supistumisen antamista säästömahdollisuuksista. Enempiin leikkauksiin ei kuitenkaan ole enää varaa.
Koulu ei toimi irrallaan ympäröivästä yhteiskunnasta eikä ole sattuma, että koulutusjärjestelmämme tulokset paranivat juuri niinä vuosina, kun suomalaista hyvinvointivaltiota rakennettiin ja vahvistettiin ja tuloerot ja muut eriarvoisuuden ilmentymät vähenivät. Nyt kun kehitys on kulkenut jo pitkään toiseen suuntaan ei ole yllättävää, että myös koulu kärsii. Yksi erityisen huolestuttava kehityspiirre on ollut koulujen välisten erojen kasvaminen ja niin hyvän kuin heikon menestyksen kasaantuminen. Siksi kaikki tuki opetusministeri Gustafssonille, joka näkee koulujen välisten erojen vähentämisen nyt erityisen tärkeänä tehtävänä. Siinä hän voi onnistua, jos myös muu yhteiskuntapolitiikka on samalla asialla eriarvoisuuden vähentämiseksi. Näin ainakin hallitusohjelman mukaan pitäisi ollakin.
12.8.2012
Joni Krekola, Maailma kylässä 1962. Helsingin nuorisofestivaali. Like, 309 s., Riika 2012
Nuorisofestivaalit Helsingissä1962
Tänä kesänä on Suomessa jälleen muisteltu 60 vuoden takaisia olympiakisoja. Paljon vähemmälle huomiolle ovat jääneet 50 vuotta sitten Helsingissä järjestetyt maailman nuorison VIII Rauhan ja Ystävyyden festivaalit, vaikka ne olivat osanotoltaan Suomen toistaiseksi suurin kansainvälinen tapahtuma, joka keräsi yli 13 000 osanottajaa 137 maasta, siinä missä olympiakisoissa oli mukana vajaa 5000 urheilujaa 69 maasta. Ero on tietenkin siinä, että olympialaiset olivat tapahtuma, joka kykeni ylittämään kylmän sodan maailman rajalinjat, kun taas festivaalit olivat Neuvostoliiton ja sen liittolaisten tiiviissä ohjauksessa totetutettu kiinteä osa kylmää sotaa. Olympialaiset olivat maailmanlaajuinen suuri mediatapahtuma, festivaalit sitä vain itämediassa; länsimediassa niitä käsiteltiin vähän ja eniten niiden vastustamiseksi organisoitua toimintaa selostaen. Suomen media kansandemokraattista lehdistöä lukuunottamatta lähestulkoon vaikeni koko tapahtumasta.
Helsingin festivaalit olivat jo toiset itäblokin ulkopuolella järjestetyt, edelliset oli pidetty kolme vuotta aikaisemmin Wienissä. Suomessa niiden järjestäminen oli mahdollista, virallisen Suomen viileästä pidättyvyydestä huolimatta siksi, että SKDL ja SKP olivat 60-luvun alussa Suomen parhaiten järjestäytynyt ja eniten vaalikannatusta kerännyt poliittinen liike. Kansandemokraattienkaan resurssit eivät tietysti yksin olisi riittäneet tapahtuman järjestämiseen ilman Neuvostoliiton valtapiiriin kuuluvien maiden ja liikkeiden kautta kanavoitua mittavaa toveriapua.
Suomen hallitukselle hanke tuoda festivaalit Suomeen oli hankala. Sen pelättiin edelleen vahvistavan mielikuvaa Suomesta Neuvostoliiton valtapiiriin kuuluvana maana, mutta puolueeton maa ei niiden pitämistä halunnut eikä oikein olisi pystynyt kieltämään. Selvä enemmistö Suomen Nuorisojärjestöjen Edustajistoon (SNE) kuuluneista järjestöistä Suomen ylioppilaskuntien liiton johdolla vastusti hanketta eikä halunnut olla sen kanssa missään tekemisissä. Lisäksi yksityisesti mobilisoitiin kokoomuksen ja sosialidemokraattien tuella ja osin toimestakin monet tahot Suomalaisen Yhteiskunnan Tuen (SYT) johdolla hankaloittamaan niiden järjestämistä, alkaen siitä, että hotellihuoneita varattiin hyvissä ajoin muiden käyttöön ja julkisten tilojen saanti festivaalien käyttöön yritettiin evätä.
Noottikriisi syksyllä 1961 tuli kuitenkin sopivasti festivaalijärjestäjien avuksi. Joni Krekolakin viittaa siihen, että nootti ”monikärkiohjuksena” vähintäänkin auttoi kääntämään virallisen Suomen päätä festivaaleille myönteisemmäksi, vaikkei todisteita ole siitä, että tästä olisi nimenomaisesti keskusteltu myös Novosibirskissä, minne Kekkonen matkusti selvittämään noottikriisiä Hrutsevin kanssa. Kansainvälisen festivaaliyhdistyksen pitkään takunnut rekisteröinti Suomessa onnistui tämän jälkeen ja samoin Helsingin koulut saatiin festivaalien käyttöön majoitustiloina sen jälkeen, kun presidentti Kekkonen oli ensin soittanut asiasta ylipormestari Lauri Aholle. Maalaisliitto ja Ahti Karjalainen, joiden johdolla uusi porvarihallitus noottivaalien jälkeen keväällä 1952 muodostettiin, neutraloivat hallitukseen päässeen kokoomuksen aktiivisemman vastustuksen ja maalaisliiton nuorisojärjestö, lähtemättä mukaan viralliseen festivaalivaltuuskuntaan, osoitti vieraanvaraisuuttaa festivaalinuorille.
Aktiivinen vastustus jäi sosialidemokraattien ja heidän nuorisojärjestönsä SNK:n varaan. Tukea vastahankkeille saatiin erilaisten kanavien kautta CIA:lta lännestä, joskin osa runsaskäitestä avusta päätyi yksityisiin taskuihin. Näin ainakin kirjaa varten haastatellun demarinuorten silloisen varapuheenjohtajan Pauli Burmanin mukaan, joka sanoo amerikkalaisrahoitusta junailleen ja myöhemmin feministiaktivistina tunnetun Gloria Steinemin nuorisojärjestöjen kommunismin vastaiseen työhön antaman huomattavan suuren 35 000 dollarin summan päätyneen festivaalien jälkeen kahdelle SNK:n jäsenelle, jotka jakoivat potin keskenään. Haastattelussa Burman ei näitä halunnut nimetä, mutta toivottavasti tietoa ei lopullisesti haudattu hiljan kuolleen Burmanin mukana.
Festivaalit ovat myös jääneet historiaan niiden ympärillä tapahtuneen mellakoinnin vuoksi, vaikka Helsingissä vanhan ylioppilastalon tienoille muutamana yönä keskittynyt hulinointi jäi myöhemmin muualla Euroopassa koettuun nähden vaatimattomaksi. Joni Krekola käy tutkimuksessaan huolellisesti nämäkin tapahtumat läpi, mutta ei pysty antamaan yksiselitteistä vastausta siihen, kuinka ja kenen toimesta organisoidusta aktiosta lopulta oli kyse. Festivaalivieraat käyttäytyivät poliisinkin käsityksen mukaan hyvin, vaikka festivaalien alkaessa tilanteeseen huonosti varautunut ja varustautunut poliisi ei heidän suojelemisekseen aluksi liikaa vaivaa nähnyt. Provokaattoreita oli tosin puolin ja toisin – Krekola mainitsee venäläiset kaiutinautot ja kuvausryhmät mutta tiedot länsimaisesta viskivetoisesta yllytyksestä jäävät hatarammiksi – mutta enimmäksi osaksi näyttää kyseessä olleen aika suunnittelemattomasta ylilyönteihin johtaneesta uhoilusta. Supon päällikkö Alhava halusi vielä vuosia myöhemmin kiistää CIA:n osuuden mellakointiin ja katsoi koko tapahtumasarjan saaneen ”alkunsa tavasta, millä eräät eteläisten maiden festivaalivieraat ’iskivät’ suomalaistyttöjä Vanhan ylioppilastalon edustalla”. Krekolakaan ei suurentele CIA:n osuutta, mutta ampuu kyllä perustellusti muutoin alas Alhavan teorian.
Erityisen herkkiä oltiin loikkauksiin yllyttämisen ja niiden estämisen suhteen. Tässä suhteessa festivaalien saldo jäi lopulta vähäiseksi. Suuresta neuvostovaltuuskunnasta ei irtaantunut yhtään loikkaria ja DDR:n valtuuskunnasta heitä löytyi yhdeksän. Vartiotoimien tiukkuus – kymmenen prosenttia DDR:n valtuuskunnasta oli eriasteisia Stasi-agentteja – esti enemmät tappiot ja yhden loikkarin yritys päättyi huonosti pikapalautukseen rahtilaivalla emämaahan.
Huomiota herätti se, miten presidentti Kekkonen mellakoinnista pahastuneena päätti festivaalien vielä jatkuessa sittenkin osallistua yhteen festivaalitilaisuuteen, joksi luontevasti valikoitui Unkarin valtuuskunnan konsertti. Krekola ei kuitenkaan halua varauksettomasti niellä Kekkosen ratkaisun spontaania motiivia.
Itse festivaalitapahtumat urheilun ja kulttuurin osalta sujuivat tarkoin orkestroiduissa ja näennäisen epäpoliittisissa merkeissä. Keskustelutilaisuuksissa saattoi olla enemmän väreilyä, mutta festivaalivastustajien yritykset tuoda toisenlaisia näkemyksiä torjuttiin päättävisesti. Helpointa se oli silloin kun toisinajattelijat eivät kuuluneet festivaalivaltuuskuntiin. Kaikki valtuuskunnat myös pysyivät hyvin poliittisessa kontrollissa, Vaikeuksia syntyi vain srilankalaisten kanssa, joiden valtuuskunta hajosi kahtia joukossa olleen vahvan trotskilaisedustuksen vuoksi.
Festivaalivieraiden joukossa oli kaksi superjulkkista, kosmonautti Juri Gagarin ja runoilija Jevgeni Jevtushenko. Gagarinin osuus sujui ennakkokaaveilujen mukaisesti mutta Jevtushenko kykeni nostamaan profiiliaan hulinointiöiden jälkeen kirjoittamallaan runolla ”räkänokkainen fasismi” ja varmistamaan asemansa neuvostonomenklatuuran hovirunoilijnaa. Kaikki eivät Jevtushenkoon ollleet ihastuneita. Erityisesti hän onnistui ärsyttämään Pentti Saarikosken, joka koki tunnetumman runoilijan kilpailijakseen eikä viihtynyt hänen mahtipontisessa seurassaan.
Festivaalit Suomessa järjestettiin murrosajankohtana. Vain muutama vuosi myöhemmin olisi tilanne ollut jo sellainen, että suomalaiset nuorisojärjestöt olisivat kokoomusnuoria myöten kaikki kilpailleet näykyvästä paikasta järjestäjien joukossa. Tämä olisi tietysti ollut suomettumista pelänneiden kauhukuva, mutta myös festivaalitapahtumat olisivat olleet silloin laajapohjaisempia ja enemmän aitoa moniarvoisuutta suosivia. Mahdollisuutta järjestää festivaalit uudemman kerran Suomessa selvitettiinkin myöhemmin vakavasti, mutta yritys tuoda ne 1985 toisen kerran Suomeen kariutui sosialidemokraattien asettamiin ehtoihin.
Helsingin Festivaalit on aihe, jonka tutkimukselliseen käsittelyyn aika on sopivasti kypsynyt. Joni Krekolan teos täyttää sekä lähdepohjaltaan että käsittelytavaltaan hyvän historiankirjoituksen vaatimukset. Joistain esitystavan valinnoista voi olla toista mieltä – esim. kaikkea tietoa lähteistä ei olisi kannattanut jättää vain alaviitteisiin – mutta se on jo enemmän saivartelua
.
Elokuu 2012
Lomakausi lähestyy loppuaan
Kesä on ollut katastrofiuutisten ja -ennusteiden aikaa, ja loman pito on jäänyt risaiseksi. Syyria on liekeissä eikä väkivallan yltymiselle ole vieläkään näköpiirissä pysäyttäjää. Elokuussa lomailevaa Eurooppaa jäytää pelko siitä mitä eurolle tapahtuu, kun syksyllä jälleen kerran nähdään, etteivät komissio, keskuspankki ja isot maat ole löytäneet oikeaa tapaa kriisin hoitamiseen ja luottamuksen palauttamiseen. Paisutetuista ja kaupallisuuden läpitunkemista olympiakisoistakaan ei enää ole hyvien uutisten lähteeksi. Edes asekauppaa säätelevää kansainvälistä sopimusta ei saatu aikaiseksi YK:ssa, ainakaan vielä.
Huonot uutiset ja pettymykset eivät kuitenkaan saa ja voi olla syy minkäänlaiseen epätoivon tai epävarmuuden aiheuttamaan toimettomuuteen. Hyvä ohje on, että juuri eurokriisin luomissa epävarmuuden oloissa on luotettava arvoihin ja toimittava sen mukaan, mitä pitää oikeana. Sosialidemokraattien orastava toipuminen on pitkälti juuri sen ansiota, että olemme pitkästä aikaa selvästi toimineet liikkeenä, jonka johtaa toimintansa arvoistaan käsin.
6.8. 2012
