Hyvät kuulijat,

Suurlähettiläspäivien avaus on arvokas tilaisuus tehdä kokonaiskatsaus Suomen ulkopoliittisen ympäristön kehitykseen ja siitä toimintaamme varten tehtäviin johtopäätöksiin.

Keskeiset viestini lähtevät siitä arviosta, että ulkopolitiikkaa tehdään uudenlaisessa globaalissa ympäristössä, jossa monenkeskisen toiminnan välttämättömyys korostuu entisestään.

Aloitan siitä, kuinka globaalitason muutokset vaikuttavat Suomeen.

Keskinäisriippuvuus on aikamme hallitseva muutosvoima

Kuluvaa aikakautta muokkaava muutosvoima on keskinäisriippuvuuden kasvu. Sitä vahvistavat lukuisat, toisistaan monilta muilta osin hyvin erilaiset kehityskulut.

Merkittävin näistä on väestönkasvu, joka on toisen maailmansodan jälkeen yli kolminkertaistanut maapallon väestön.

Luonnonvarojen kestämätön käyttö on muuttanut ihmisen ja luonnonympäristön suhteen kriittiseksi. Sen kouriintuntuvin, mutta ei ainoa ilmentymä on ilmastonmuutos. Odotimme ja toivoimme, että Rio

+20 olisi konkreettisesti osoittanut maailman valtioiden sitoutumisen kestävän kehityksen saavuttamiseen, mutta näin ei tapahtunut.

Muita keskinäisriippuvuuteen vaikuttavia trendejä ja asioita ovat muun muassa Aasian nousu maailmantaloudessa, velkaantuminen ja väestön huoltosuhteen heikentyminen länsimaissa sekä jatkuva edistys teknologisissa innovaatioissa ja tiedon saatavuudessa.

Kasvavan keskinäisriippuvuuden vaikutukset ulottuvat lähes kaikille inhimillisen toiminnan aloille niin hyvässä kuin pahassakin. Eristäytyminen tai yksin toimiminen ei tuo kestävää menestystä eikä ylipäätään ole mahdollista millekään valtiolle, kansakunnalle tai ihmisryhmälle.

Niin sanottuna arabikeväänä alkanut tapahtumaketju on sorron syvyydestä ja erilaisten paineiden kasautumisesta johtuen ollut tästä voimakkain osoitus, mutta kansalaisten vaatimukset oikeuksiensa kunnioittamisesta ovat muuallakin vahvistuneet.

Yksilöiden, yhteisöjen ja yritysten sekä muiden ei-valtiollisten ryhmien toiminnan vaikuttavuus kasvaa, vaikka valtiot ja valtioiden väliset järjestöt säilyvätkin normien asettajina ja ratkaisevina turvaverkkoina. Kansalaisyhteiskunnan merkityksen kasvu tulee huomioida myös ulkopolitiikassa. Suomessa tämä näkyy vakiintuneena ja laajana yhteistyönä ja vuorovaikutuksena sekä suomalaisen että kansainvälisen kansalaisyhteiskunnan kanssa.

Kansainvälisen turvallisuuden käsite väistämättä alati laajenee, kun vakavimmat uhkat koskettavat kaikkia. Tämän heijastuminen eri valtioiden tekemiin uhka-arvioihin ja turvallisuuspolitiikan toteuttamiseen kuitenkin vaihtelee, ja mahdollinen muutos tässä suhteessa voi olla hyvin hidasta. Alueelliset jännitteet, kriisit ja konfliktit ovat kansainvälisessä järjestelmässä tulevaisuudessakin valitettavan todennäköinen ilmiö. Maailmanpoliittisesti yhä keskeisempiä kysymyksiä ovat luonnonvarakilpailujen välttäminen sekä rauhanomaisuuden ja vapauden varmistaminen valtamerten, ilmakehän, avaruuden sekä ihmisen rakentaman kybertilan käytössä. 

Suomen ulkopolitiikalle keskinäisriippuvuuden vahvistuminen merkitsee toimimista yhä laajemmassa toimintakentässä ja yhä tiiviimmässä yhteydessä muiden politiikkalohkojen kanssa. Euroopan unioni on Suomelle keskeinen mutta ei ainoa toimintakanava. YK:n asema globaalien kriisien ratkaisussa valtioiden yhteistoiminnan foorumina säilyy.

Pohjoismaisessa yhteistyössä haetaan nyt uusia mahdollisuuksia vahvistaa Suomen toiminnan näkyvyyttä ja vaikuttavuutta. Pohjoismainen yhteistyö ei kuitenkaan ole vaihtoehto EU:n tai kansainvälisten järjestöjen puitteissa tehtävälle työlle, vaan toimintamme eri foorumeilla täydentävät ja vahvistavat toisiaan.

Palaan myöhemmin näihin teemoihin, mutta ensin käsittelen globaalitason multilateralismia ja siihen liittyviä ajankohtaisia kysymyksiä.  

Monenkeskisyyden merkitys kasvaa

Hyvät kuulijat,

Valtioiden välisissä valtasuhteissa ollaan siirtymässä uusiin asetelmiin. Kiinan nousu on laajan tarkastelun kohteena. Kuitenkin myös monien nousevien valtojen ja vaurastuvien kehitysmaiden kasvupotentiaalin rajat ja maailman kyky sopeutua niihin ovat joka tapauksessa tulevaisuuden kysymyksiä.   

Maailmanpolitiikan muuttuvat asetelmat merkitsevät Suomelle sekä muille EU-maille ja vakiintuneille demokratioille ennen kaikkea tarvetta ylläpitää ja vahvistaa monenkeskisyyttä ja kansainvälisen oikeuden noudattamista. Samalla länsimaiden johdolla perustettuja instituutioita, YK:n turvallisuusneuvostoa myöten, on uudistettava tavalla, joka vastaa nykyisen ja tulevan maailman tilaa ja mahdollistaa yhteisten ongelmien hoitamisen.

Nousevat vallat hyötyvät nykyisestä yhteistyöhakuisesta ja vapaakauppaa tukevasta maailmanjärjestyksestä eivätkä ole pyrkineet muuttamaan sen perusteita. Niiden vastuu yhteisten globaalien ongelmien hoitamisessa kasvaa, ja tulevaisuudessa yhä keskeisempää on varmistaa niiden mukaan pääsy ja oma sitoutuminen. Samalla on toimittava sen puolesta, että kansainvälinen normisto ja hallintaprosessit ovat riittävät estämään kestämätöntä kilpailua luonnonvaroista. Demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltiota on puolustettava silloin kun niitä pyritään heikentämään – myönteisen kehityssuunnan vaatimuksesta ei voida luopua minkään valtion osalta.

Monenkeskisyyden ja sen vahvistamisen ytimessä on YK-järjestelmä. Se on korvaamaton globaalin normiston luojana, neuvottelufoorumina sekä kansainvälisen turvallisuuden ylläpidossa tarvittavan toiminnan toimeenpanijana tai toimeenpanon valtuuttajana.

Suomen ulkopolitiikassa on aina ollut tärkeällä sijalla YK-järjestelmän tukeminen sekä aktiivinen osallistuminen sen puitteissa toteutettuun toimintaan aina vaativimpia diplomaattisia ja sotilaallisia tehtäviä myöten. Suomalaisilla on vahva kiinnostus tarjota hyviä palveluitaan YK:n käyttöön, mistä osoituksia ovat muun muassa presidentti Ahtisaaren ja presidentti Halosen tehtävät.

YK:n toimintakyky luonnollisesti riippuu sen tasa-arvoisista mutta käytännössä painoarvoltaan hyvin erilaisista jäsenvaltioista. Ratkaisevaa on kansainvälisessä järjestelmässä kulloinkin vallitseva yhtenäisyys tai sen puute sekä jäsenmaiden keskinäiset suhteet. Vaikka yksimielisyyden saavuttaminen konflikteihin ja kriiseihin puuttumiseksi on turvallisuusneuvostossa helpottunut kylmän sodan päättymisen jälkeen, kyvyttömyys päätösten aikaansaamiseen on edelleen liian usein todellisuutta jopa kaikkein tuhoisimmissa konflikteissa.  

Syyrian tapauksessa pyrkimykset poliittisen ratkaisun hakemiseen entisen YK:n pääsihteerin, erityislähettiläs Kofi Annanin työn kautta ja pyrkimykset akuutin tilanteen rauhoittamiseen UNSMIS-sotilastarkkailijaoperaation avulla ovat olleet oikeita toimintalinjoja. Nämä toimet eivät kuitenkaan ole saaneet kaikkea ansaitsemaansa tukea eivätkä ne ole kyenneet lopettamaan koko ajan yltyvää väkivaltaa. Niiden taakse ei ole kyetty rakentamaan riittävää kansainvälisen yhteisön yhtenäisyyttä, joka pystyisi vaikuttamaan osapuoliin rauhanomaisen legitiimimpään hallintoon siirtymisen toteuttamiseksi. Uudelle erityislähettiläälle, Lakhdar Brahimille, on annettava vahvempi tuki ja turvallisuusneuvoston on vahvistettava kansainvälisiä toimia ja yhtenäisyyttä.     

Libyan ja Syyrian tapaukset korostavat turvallisuusneuvoston tehokkuuden ohittamatonta merkitystä kansainvälisen turvallisuuden ylläpitämisessä. Turvallisuusneuvostossa kaikkien, myös vaihtuvien jäsenten, on kyettävä vaikeisiin päätöksiin ja vastuunkantoon. Suomi on tähän varautunut ja tehtävän hoitamiseen on hyvät edellytykset, mikäli maamme valitaan lokakuun vaalissa turvallisuusneuvostoon vuosille 2013 – 2014, kolmatta kertaa historian aikana. Kyseessä on ministeriön lisäksi myös edustustoverkolle laaja ponnistus, jossa yhtenä haasteena on oikea-aikaisen ja mahdollisimman objektiivisen tiedon saaminen turvallisuusneuvostossa käsiteltäviin kriiseihin liittyen.

YK on keskeinen foorumi Euroopan unionin globaalin roolin toimeenpanossa. Omalta osaltaan Suomi pyrkii johdonmukaisesti siihen, että EU kykenisi ottamaan tuon roolinsa YK:ssa entistä vahvemmin haltuunsa. Tämä on tärkeä ylläpidettävä tavoite, sillä globaalin multilateralismin toimivuudella on laajaa merkitystä EU:n ja sen jäsenmaiden kansainvälisen vaikutusvallan tulevaisuudelle.   

Euroopassa kriisiin on vastattava monella tasolla

Hyvät kuulijat,

Huolimatta tämänhetkisestä kriisistä Euroopassa Euroopan unionilla on paljon muitakin mahdollisia tulevaisuuden suuntia kuin laskevan vaikutusvallan tie.

Unioni on ollut maailmanlaajuisesti edelläkävijä yhteisten sääntöjen ja hallintamekanismien synnyttäjänä ja levittäjänä. Silloin kun unioni kykenee yhteiseen toimintaan ja johtajuuteen, se myös tuottaa tuloksia. Ilman unionia ei meillä olisi esimerkiksi Kioton sopimusta tai kansainvälistä rikostuomioistuinta.

Valitettavasti jäsenvaltioiden sitoutuminen EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan on suoraan sanoen riittämätöntä, ja se näkyy EU:n vaikutusvallan heikkoutena monissa asioissa, joissa maailma olisi tarvinnut ja odottanut EU:lta johdonmukaisuutta ja johtajuutta.

Unioni on eksistentiaaliseksi luonnehdittavassa kriisissä, jonka voittamiseksi tarvitaan asiakysymyksiin pureutuvaa perusteellista ja rehellistä keskustelua. On välttämätöntä, että tämä tapahtuu avoimesti ja demokraattista valmistelua ja päätöksentekoa kunnioittaen, sillä EU:ssa on nyt eurokriisin ohella myös sekä sen rakenteista että toimintatavoista syntynyt unionin legitimiteettiä kalvava demokratian kriisi.

Kriisin voittamiseen unionin on haettava voimaa sen perustana olevista yhteisistä arvoista ja perinteisestä lähestymistavasta viedä integraatiota näiden arvojen pohjalta jatkuvasti pienin askelin eteenpäin. Unionin on säilytettävä esimerkin voimaan perustuva vetovoimansa samalla kun pyritään parempaan taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kestävyyteen ja kilpailukykyyn.

Demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion noudattamisessa ei voida sallia jäsenmailta taka-askelia, ja mekanismeja tämän varmistamiseen on tarvittaessa käytettävä ja vahvistettava. Monimuotoinen ja moniarvoinen yhteiskunta on yhteinen etumme.

Kaikkiin jäsenyyttä hakeviin maihin on sovellettava samoja kriteereitä. On varmistettava, että unionin vetovoima säilyy, eikä esimerkiksi Turkin kaltaisen strategisesti merkittävän ja taloudeltaan dynaamisen maan jäsenyysprosessin tielle aiheuteta ylimääräisiä ongelmia.  

Unionin on ylipäätään parannettava kykyään yhteisen toimintaympäristön arvioinnin ja tavoitteiden asettamisen pohjalta tapahtuvaan strategiseen vaikuttamiseen. Suhteissaan muihin globaaleihin toimijoihin unionin on kyettävä parempaan yhtenäisyyteen ja eri politiikkalohkojen ja instrumenttien johdonmukaisempaan käyttöön tavoitteiden edistämiseksi. Jäsenmaiden irtiotot yhteisestä linjasta estävät unionin todellisen vaikutusvallan uusista rakenteista huolimatta. 

Vaikka unionin ulkoisessa toiminnassa yhtenäisyys on toistuvasti koetuksella, tähän asti kriiseistä on noustu voimakkaampina. Poliittisesta tahdosta riippuen unionilla on edellytykset kokonaisvaltaiseen toimintaan, ja niitä on kehitettävä myös yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan alaisessa yhteisessä turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Tälläkin alalla yhteistyötä kolmansien maiden kanssa sekä niiden mahdollisuuksia ja asemaa EU-johtoiseen toimintaan osallistumisessa tulee parantaa.

Laajasti EU:n ulkosuhteissa yksi Suomen kannalta erityisen tärkeä kokonaisuus on EU-Venäjä –suhteet, josta kollegani, Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov puhuu myöhemmin tänään. 

Yhteyksiä Venäjälle kannattaa laajentaa 

Euroopan unionin ja Venäjän välille on kehittynyt tiivis yhteistyösuhde, josta molemmat hyötyvät. Suhteiden kulmakivi on taloudellinen yhteistyö. Venäjän ja Euroopan unionin keskinäisriippuvuus on vahvaa, joskaan yhteistyö ei aina ole ongelmatonta, ja osapuolet eivät kaikilta osin jaa samoja arvoja. 

EU:lle keskeisiä tavoitteita ovat neuvottelut uudesta perussopimuksesta, modernisaatiokumppanuus ja oikeusvaltiokehitys. Liikkuvuuden lisääminen on tärkeä elementti EU:n ja Venäjän kumppanuuden syventämisessä, mutta viisumivapauden toteutuminen edellyttää kriteerien täyttämistä.

Venäjän WTO-jäsenyyden toteutuminen 19 vuoden neuvottelujen jälkeen sitoo maata entistä tiiviimmin globaaliin järjestelmään, lisää ennustettavuutta, selkeyttää pelisääntöjä ja luo uusia kaupan mahdollisuuksia. Suomelle Venäjän merkitys kauppakumppanina lisääntyy entisestään.

Ulkopoliittisesti Yhdysvaltain ja Venäjän suhteiden ”reset” tuotti uuden START-sopimuksen ja avasi uutta pohjaa myös Naton ja Venäjän yhteistyössä. Avauksien konkretisointiin ei kaikissa tapauksissa, kuten ohjuspuolustukseen liittyen, vaikuta olevan helppoa löytää molempia osapuolia tyydyttäviä tapoja, mutta keskustelut jatkuvat.

Venäjän yhteiskunta- ja oikeusvaltiokehitykseen liittyy myös huolestuttavia piirteitä, kuten lainsäädännön muutosten ennakoimattomuus ja epäselvyys, epäluulo kansalaisyhteiskunnan toimintaa kohtaan, päätöksenteon keskittyminen ja valikoiva oikeudenkäyttö.

Suomenkin kannalta hyvin tärkeän Venäjän myönteisen potentiaalin toteutuminen riippuu Venäjän sisäisestä kehityksestä ja Venäjän valinnoista. Pitkällä aikavälillä modernisaatiopyrkimykset onnistuvat parhaiten, kun kansalaisten oikeudet huomioidaan ja demokratian vahvistamisessa edetään.

Suomen ja Venäjän välinen kanssakäyminen on laajaa ja moniulotteista, mutta potentiaalia on edelleen. Kanssakäyminen ja toistensa tunteminen lisää paitsi taloudellista menestystä myös turvallisuutta. Opiskelijavaihto Suomen ja Venäjän ja laajemmin EU:n ja Venäjän välillä on yksi laajasti tulevaisuuteen vaikuttava mahdollisuus, joka tällä hetkellä jää paljolti käyttämättä. Molemmin puolin tarvitaan aloitteita ja tukea yhteistyön huomattavalle tiivistämiselle tällä alalla.

Pohjoismainen malli on tulevaisuutta

Hyvät kuulijat,

Monet tekijät puhuvat tänään pohjoismaisuuden yhä vahvemman uuden tulemisen puolesta. Tasa-arvoon, yhdenvertaisiin mahdollisuuksiin, vapaaseen kauppaan sekä ekologiseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen kestävyyteen perustuva monipuolinen malli on toistuvasti nostanut Pohjoismaat erilaisten kansainvälisten vertailujen kärkeen.

Monien kriisien maailmassa kehittyvä pohjoismaisen hyvinvointivaltion malli näyttäytyy tänä päivänä edelläkävijänä ja menestyksen tekijänä. Tulevaisuuden maailmassa yhteiskunnallinen vakaus, yhteiskunnan perustoimintojen luotettavuus, tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä, taloudellinen kilpailukyky ja elinympäristön viihtyisyys ovat alati kasvavassa arvossa samalla kun ihmisten, palveluiden ja pääomien liikkuvuus lisääntyy.

Hyvinvoinnin luominen ja ylläpitäminen vaatii tietysti jatkuvaa työtä. Myös Suomessa ja muissa pohjoismaissa on tässä suhteessa lukuisia laajentuneita haasteita muun muassa väkivallan, syrjäytymisen ja eriarvoistumisen suhteen.

Ulkopolitiikassa voidaan hyödyntää kansainvälisesti hyvin myönteistä suhtautumista pohjoismaihin sekä esimerkin voimaa. Pohjoismaille on luontevaa edistää johdonmukaisesti eri foorumeilla omien vahvuusalueidensa teemoja kuten sukupuolten tasa-arvoa, avoimuutta, korruption torjumista ja oikeusvaltioperiaatetta. Sovittelun ja neuvotteluratkaisujen yhteiskuntamalli antaa hyviä valmiuksia palveluiden tarjoamiseen kansainvälisissä prosesseissa ja tehtävissä, rauhanvälityksessä ja muilla aloilla.

Pohjoismaisella yhteistyöllä on jo pitkät perinteet myös ulkopolitiikan alalla, muun muassa YK:ssa. Erityisen nopeasti on viime vuosina kehittynyt verrattain uusi pohjoismainen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen yhteistyö. Tällä on Pohjoismaissa kansalaisten vahva tuki.

Pohjoismaissa, kuten muuallakin Euroopassa, puolustusvoimiin kohdistuu merkittäviä säästöpaineita samalla kun käytettävä materiaali kallistuu. Toimintakenttä on jatkuvasti kehittynyt kylmän sodan päättymisen jälkeen vastakkainasettelun väistyttyä ja kriisinhallinnan sekä rajat ylittävien uhkien merkityksen lisäännyttyä. Tämän myötä merkitykseltään kasvavia aiheita pohjoismaisessa yhteistyössä, sekä laajemmin EU:n ja Naton puitteissa, ovat muun muassa sotilaallisten voimavarojen kehittäminen, yhteiskäyttö ja jakaminen.

Pohjoismaiden kokoaan vahvempi kansainvälinen asema perustuu muun ohella niiden rooliin ja aktiiviseen toimintaan kansainvälisen turvallisuuden, vakauden ja vaurauden tuottajina, ei kuluttajina. Näin on oltava myös jatkossa. Pohjoismaat voivat samalla olla toistensa parhaita kannustajia ja esikuvia vaikkapa kehitysavussa, kriisinhallinnassa ja rauhanvälitystoiminnassa.

Johdonmukaista ja käytännöllistä ulkopolitiikkaa

Hyvät kuulijat,

Suomen menestystä palvelee parhaiten johdonmukainen ja käytännöllinen ulkopolitiikka. Siihen kuuluu pitkäjänteinen Suomen aseman rakentaminen aktiivisella osallistumisella sekä toimiminen samojen periaatteiden ja arvojen ohjaamina kaikissa kahden- ja monenvälisissä suhteissamme. Tällä toimintatavalla on Suomessa laaja poliittinen tuki ja kansalaisten luottamus.

Johdonmukaisuus perustuu myös siihen, että toiminta eri sektoreilla, kuten ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, kauppapolitiikassa ja kehityspolitiikassa tukee toisiaan.

Uusi valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko on tarkoitus antaa eduskunnalle kuluvan vuoden aikana. Hallitus valmistelee selontekoa hyvässä yhteistyössä tasavallan presidentin kanssa, ja eduskunnassa asiaa seuraa parlamentaarinen kontaktiryhmä.

Selontekomenettely edistää vuorovaikutusta eduskunnan kanssa sekä yhteiskunnallista keskustelua ja tietoisuutta turvallisuus- ja puolustuspolitiikan asiakysymyksistä. Menettelyllä myös tuetaan Suomessa arvostettua laajaa poliittista konsensusta ja kansalaisten tukea tällä sektorilla.

Tämänkertainen selonteko on ennen kaikkea kattava arvio globaalien muutosten turvallisuuspoliittisesta merkityksestä Suomelle. Toimintalinjauksessa korostuu sitoutuminen Euroopan unioniin perustavaa laatua olevana turvallisuuspoliittisena valintana. Puolustusvoimien uudistamisen suhteen selonteossa katetaan sekä vuoteen 2015 mennessä toteutettava puolustusvoimauudistus että tämän jälkeisiä pidemmän tähtäimen näkymiä ja tarpeita. Yhteiskunnan kokonaisturvallisuuteen vaikuttavien tekijöiden käsittely on luonteva osa laajaan turvallisuuskäsitykseen perustuvaa selontekoa, mutta selonteko ei muuta kotimaan hyvin toimivia toimivaltasuhteita, eikä tarkoituksena ole turvallisuusajattelun erityinen korostaminen suomalaisessa yhteiskunnassa. Selonteon painopiste säilyy ulkoisessa toiminnassa.

Hyvät kuulijat,

Turvallisuuspolitiikassa on huomioitava, että kansainvälisen sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan tarpeet ovat jatkossakin merkittävät. Suomen tulee jatkaa vastuullista osallistumistaan.

Tämänhetkisten suunnitelmien mukaan lähivuosina merkittävässä asemassa osallistumisessa on Suomen vahva rooli YK:n UNIFIL-operaatiossa Libanonissa. Suomalaisjoukkojen vahvuus UNIFIL:ssä on tällä hetkellä enintään 200, mutta meillä tulee olla valmius tarpeen mukaan harkita vahvuuden nostamista. Myös uusia operaatioita on harkittava kansainvälisistä tarpeista ja päätöksistä riippuen.

Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa Suomessa suunnitelmien mittaluokkaan verrattuna poikkeuksellisen suurta huomiota osakseen on saanut mahdollinen Suomen ja Ruotsin osallistuminen Islannin ilmavalvontaan kuuluvaan lentotoimintaan. Taustalla ovat Norjan entisen ulkoministerin Thorvald Stoltenbergin Pohjoismaiden ulkoministerien pyynnöstä vuonna 2009 laatima raportti, joka sisälsi joukon ehdotuksia Pohjoismaiden ulko- ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön kehittämiseksi. Suomelle asian selvittäminen ja harkinta on ennen kaikkea Islannin kiinnostukseen perustuva pohjoismainen hanke. Lentotoimintaa toteutetaan ajoittaisissa lyhyissä vuoroissa selkeästi rauhanajan tehtävänä. 

Turvallisuuspoliittisia teemoja, joissa toivoisin Suomen profiilia pidettävän erityisen korkealla ja vahvistettavan, ovat myös rauhanvälitys, naiset kansainvälisen turvallisuuden kysymyksissä sekä asevalvonta. Viimeksi mainitulla sektorilla Suomi tulee toimimaan aktiivisesti sen puolesta, että viivästyksestä huolimatta liikevoima kansainvälisen asekauppasopimuksen aikaansaamiseksi säilytetään eikä saavutettua edistystä menetetä.

Suomella on myös merkittävä tehtävä Lähi-idän joukkotuhoaseetonta vyöhykettä käsittelevän konferenssin tunnustelussa alivaltiosihteeri Laajavan johdolla, mikä tukee samalla laajemmassa perspektiivissä myös Suomen osaamista ja osallistumista Lähi-idän vaikeiden ongelmien käsittelyssä.

Ulkoministeriössä osataan ja kannustetaan

Hyvät kuulijat,

Suomella on ulkoasiainhallinnon henkilöstössä osaava ja itsestään paljon antava voimavara. Työn ja perhe-elämän yhteen sovittaminen on ajoittain raskasta, varsinkin niillä joiden työhön kuuluu paljon erilaisten kriisitilanteiden hoitamista joko ministeriössä tai ulkomaan edustuksessa. Kuluneen vuoden aikana esimerkiksi Afganistanin ja Syyrian tilanteet ovat aiheuttaneet aivan erityisiä vaatimuksia henkilöstöllemme.

Kiitän ulkoasiainhallinnon työntekijöitä ja heidän perheitään korvaamattoman arvokkaasta panoksesta.

Suomalaisten luottamus ulkoasiainhallintoon on vankka ja kutsumusammatissaan toimiva henkilöstö vaikuttaa työssään tärkeisiin asioihin. Työhyvinvointiin ja johtamisen kehittämiseen panostetaan, jotta ulkoministeriö menestyisi jatkossakin yhtä hyvin kilpailussa osaavan ja motivoituneen työvoiman saamisesta ja säilyttämisestä. 

Ulkoasiainhallinnon koko yhteiskunnalle tuottamien palveluiden arvoa ei kyseenalaisteta, mutta niitä ei ole saatu resursoitua niiden kysyntää vastaavalla tavalla. Myös ulkoministeriön toimintamäärärahoja leikataan noin 6 % osana hallituksen valtiontalouden tasapainottamisohjelmaa.

Säästöt iskevät edustustoverkkomme laajuuteen. Muutokset toteutetaan osana kokonaisvaltaista pidemmän aikavälin kehityssuunnitelmaa. Voimavaroja keskitetään maihin ja alueille, joiden taloudellinen ja poliittinen merkitys on Suomen kannalta kasvamassa.

Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että siirrämme lakkautusratkaisujen yhteydessä vapautuvia henkilöstövuosia priorisoituihin tehtäviin niihin edustustoihin, jotka ovat erityisen kovan työpaineen alla. Erityistä huomiota kiinnitetään mahdollisen turvallisuusneuvostokauden tarpeisiin, mutta myös esimerkiksi maahantulotehtävien hoitoon.

Ulkomaanedustuksen kehittämisessä myös hyödynnetään ja kehitetään yhteistyötä EU:n puitteissa ja Pohjoismaiden kanssa, pyrkimyksenä muun muassa lieventää edustustoverkon supistamisesta syntyviä haittavaikutuksia.

Käytännön työssään edustustot turvautuvat yhä enemmän asemamaasta rekrytoituun henkilöstöön. On tärkeää, että työyhteisöjä johdetaan siten, että tähän henkilöstöryhmään kuuluvat tuntevat aina olevansa täysiveroisia työyhteisön jäseniä.

Venäjän edustustoissamme toimivat paikalta palkatut viisumityöntekijät muodostavat oman erityisryhmänsä, koska useimmat siirtyvät tehtäviinsä Suomesta. Viisumikysynnän useamman vuoden jatkunut raju kasvu on asettanut aivan erityisiä kapasiteettihaasteita. Hyvät viisumityöntekijämme ovat jatkuvasti venyneet aivan poikkeuksellisiin työnsuorituksiin.

Hakemusten vastaanoton ulkoistamisratkaisut olivat aivan välttämättömiä ja ovat onnistuneet hyvin. Jatkuneen kasvun myötä UM on innovatiivisesti luonut maantieteellisestä sijainnista riippumattoman sähköisen viisumikäsittelyprosessin. Kouvolaan on perustettu viisumipalvelukeskus, joka ryhtyy käsittelemään viisumihakemuksia valikoitujen edustustojen puolesta.

Kotimassa supistuksina lakkautetaan Eurooppatiedotuksen maakuntapisteet Rovaniemeä lukuunottamatta, ja toiminta keskitetään Helsingistä käsin toteutettavaksi.

Useista ulkomaan ja kotimaan toimipisteiden lakkautuksista huolimatta tarpeellisia säästöjä ei saada kokoon ilman Helsingissä toimivan henkilöstömäärän melko raskasta leikkausta. Käytännössä leikkaus on noin 100 henkilöstötyövuotta vuoteen 2016 mennessä, minkä lisäksi matkustuskustannuksia leikataan noin 10 %:lla.

Säästöjen vuoksi ulkoasiainhallinnossa tarvitaan yhä enemmän töiden tärkeysjärjestyksen asettamista ja resurssien joustavampaa kohdistamista sen mukaisesti. Esimiestehtävissä toimivilla henkilöillä on erityinen vastuu siitä, että prioriteetteihin panostettaessa samalla vähemmän tärkeissä asioissa työmäärää karsitaan. Töiden priorisointi ja henkilöstön jaksaminen kaikilla tasoilla on minusta tärkeä aihe ministeriön ja henkilöstöjärjestöjen keskusteluissa.

Henkilökohtaisesti pidän erittäin tärkeänä, että ulkoministeriö on muutostilanteessa hyvä työnantaja. Haluan tehdä kaiken tarvittavan sen varmistamiseksi, että edustustoverkon uudistaminen ja töiden priorisointi johtavat henkilöstön työpanoksen tehokkaampaan käyttöön saamiseen ja sitä kautta myös työn palkitsevuuden kasvuun.     

Toivotan kaikille työn iloa, inspiraatiota ja jaksamista matkallamme kohti mahdollista YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvan jäsenen tehtävää ja muita tulevaisuuden haasteita.

·         The European Union is in the midst of an existential crisis. Economic and Monetary union – which was supposed to be a higher stage of integration – is in deep trouble. Today we contemplate possibilities that were previously unthinkable: will some euro area members leave the euro, can the euro break up.

·         Before, euro was fuelled by hope – hope that the euro would make the euro economies converge so strongly that big differences between economic performances would be ironed out. Now, the euro is kept together by fear – fear of the unforeseen consequences of collapse.

·         I want to make clear from the outset, that I am not advocating a breakup of the euro. But we would be totally irresponsible, if we did not take into account the possibility of a break-up, contrary to all our efforts and wishes.

·          It is clear, at least with the benefit hindsight, that the euro was, and still is, a good solid idea, but that our wish to make it into the flagship for European unity and integration was premature – it could only succeed with a high degree of economic integration and convergence which was not  and still is not there, and as part of a much further reaching financial and political integration. Political ambition forced the project through on the usually unpronounced hope, that the political will then lacking to set up the fiscal and political union for the euro to function would inevitable appear later in time to guarantee the euro’s success.

·         This has not been the case, and I don’t think the present crisis will create the will either – the lack of democratic legitimacy which has characterized the management , or perhaps more to the point the mismanagement of the crisis,  has made this less rather than more likely today.

·         This need not mean the end of the euro experiment. The euro has grave problems – a federal currency without a federation – but the cost of returning to national currencies is still estimated to be greater than saving the euro.

·         During the crisis a lot of right and necessary decisions have been taken, such as the passing of the six-pack of legislation for better economic coordination and fiscal responsibility and sanctions needed to enforce this, and the creation of the permanent European Stability Mechanism.

·         If these had been in place at the outset it is possible that the crisis could have been averted, and would certainly not have reached these proportions. We also have a good chance of preventing future crisis. However their worth will be tested and seen once we have made it through the present crisis.

·         So we need still to do more. One step is building a credible system for European banking supervision. Irresponsible lending is a major root cause of the euro area crisis and fear of banking collapses is the number one economic concern in the euro area. The financial sector needs stronger controls. Mervyn King has said that if a bank is too big to fail, it is too big. Another quote worth repeating from him is: banks are global in life, but national in death.      

·         Reforming financial markets is crucial. Our financial system has, in a sense, become too dynamic. Better European bank supervision is one step. Taxing financial transactions is another important tool in making a healthier financial system. Financial institutions should also be made to pay for their mistakes – investor responsibility for losses and collecting funds from the financial sector itself to deal with bad bank banks and solid deposit guarantee schemes. They should not be taxpayer liabilities. We have all seen what moral hazards have been created by making states the rescuers of first resort. Thus proposals for a Banking Union are right and necessary – provided that the primary responsibility for implementing and financing the commonly agreed provisions remain with the national governments.

·         One further – long-term – dimension in rebalancing the European economy is addressing this imbalance in the internal market – more should be done to develop the internal market in goods and services and promoting mobility.

·         Another step is macroeconomic rebalancing within the euro area – in practice: Germany has to pay higher wages and consume more. The euro area periphery will not recover without strong demand from the centre. Euro area demand is mainly generated from the euro area. I don’t really remember Germany complaining about debt-fuelled demand in Southern Europe before the crisis started.

·         I may at sometimes be critical of German economic policies, but the German government deserves great recognition for the fact that no populist anti-EU political movement has emerged in the German political scene. The pirate party has other things in mind. 

·         One should not be too pessimistic – history has been on the side of European integration. It had a crucial role in cementing peace after the Second World War. It assumed a central role in reuniting a divided Europe after the Cold War by enlarging east. European integration is also an important tool in dealing with globalisation – the central problems of the world cannot be addressed in the confines of the nation state. We need a supranational approach.

·         Perhaps one of the underlying tensions within the union has been the fact that the four freedoms underpinning the internal market are in fact at very different stages of integration – people, goods, services and capital are all supposed to move freely, but this is not really the case. In fact only capital has achieved  unhindered movement to an unhealthy degree, while the internal market in goods and services is incomplete.

·         The mobility of people and labour has been very modest. People don’t move with jobs, they stay put. The difference with the Unites States – another big internal market – is striking. We can lament this from a theoretical point of view, but we should not underestimate or disparage people’s attachment to their language, culture and established networks – why else would we continue with regional policies in all our members states?

·         Four presidents (European Council, Commission, ECB, Eurogroup) have been tasked to prepare ideas toward a genuine economic and monetary union. They have already made some tentative proposals, of which those concerning a banking union must and can be addressed immediately.

·         Otherwise a remain deeply sceptical about entrusting these four with preparing much further reaching changes for how the Union works. We already suffer from a huge democracy and transparency deficit in the EU, which has grown during the crisis and is seriously undermining the democratic legitimacy of the whole European project. Continued bypassing of normal, open and transparent procedures with the full involvement of all member states and their national parliaments will only serve to hasten the demise of European democracy.

·         I think that no one in their right mind would argue that the June European Council and Euro Area Summits were great successes – big decisions in the early hours, opaque summit statements and an all-out communication war on what was really decided. No wonder citizens feel alienated by Europe.

·         One major lesson from the crisis is that we have to reform the way we manage our affairs. Resorting to summits and deals between the strong were perhaps necessary crisis measures, but at the same time we seem to have created a ’directoire’, decisions by the few, rubberstamped by the rest – this was not supposed to be how the union works and it needs to be countenanced by a strong community method: transparent preparation, joint decision-making. Fair decision-making is crucial for legitimacy.

·         I believe that sustainable EU decisions need a parliamentary anchor. And this parliamentary anchor is not the European Parliament, which has not been able to build a genuine link with the European public. Sure, it is elected, but do citizens really feel that their voice, their legitimate interests, are channelled by the European Parliament, or has it become another unaccountable institution detached from citizens.

·         In Finland parliamentary accountability is based on the national parliament and Finnish EU policy is genuinely built on a dialogue between government and parliament. We may have very strict – some perhaps feel unreasonably strict – views on how to manage the crisis in the euro area, but these views are strongly anchored with our parliament, reflecting a popular will. One way to improve the quality of decision making in the euro zone is reinforcing parliamentary accountability – this is one major way to improve governance and address the democracy deficit.

·         Many visions about building a genuine economic and monetary union are quite detailed on integrated financial, budgetary and economic policy frameworks but vague on strengthening democratic legitimacy and accountability. This is a serious, maybe even fatal mistake – we should start with strengthening our democratic framework and opening a genuine debate on the development of economic and monetary union rather than jumping straight to the conclusions.

·         Our aim in Finland is to start this process by joint deliberations between government and parliament and I would encourage others to follow suit. Then we need an open process, where outcomes reflect member state views, rather than technocratic preference.      

·         Dealing with the Euro area crisis raises a difficult question for the development of the union. Do we go ahead at 28 or should the euro – seventeen member states – form a firm core. The situation is not black and white – the euro is already a core, with its euro-institutions like the ECB and it has a genuine need to develop policies because a common currency necessitates a deeper degree of integration.

·         But we should be very cautious about creating any new unnecessary divisions. One key item is to keep EU and euro institutions integrated – the European Commission needs to be the central administration for both EU27 and €17. Any deepening euro area cooperation should remain in the union, not outside.

·         Judging from headlines the euro area crisis seems to be the only game in town, but we should not forget about other pressing global issues – climate change, sustainable development, human security, global governance and justice, peace.

·         The European Union is a unique global actor – not just because of its economic weight (biggest economy, trader, development aid provider), but because it can combine a wide variety of tools – not only traditional foreign policy instruments, but also things like aid, trade, visas, norms, immigration, technical assistance.

·         The Lisbon treaty was supposed to make a qualitative leap in reinforcing the Union’s capacity to act coherently using all the tools it has at its disposition by pooling all aspects of external action in the EEAS (European external action service) combining both issues belonging to member states and the Commission. But old habits and perceived interests are restraining this new order, and sad to say the EU is in fact weaker in its external policies than before.

·         Member states are not giving the EU High Representative and her service all the support needed. From my current and earlier experience as Foreign Minister, I have to say that in some respects, the political will of the member states to work through joint institutions, act together and speak with one voice has diminished in recent years.  

·         Another problem is the continuing disagreements over institutional roles within the EU. For instance, it seems that the Commission wants to see the EEAS as an old second pillar actor – dealing with CFSP (Common Foreign and Security Policy) issues only.   However, reducing external action to CFSP  would totally undermine the EU’s capacities to advance stability and prosperity in the European neighbourhood as well as to have influence on the global stage.

·         Soft power, especially the perspective of a membership for European countries has been EU’s most effective foreign policy tool ever. In these times of crisis for the EU, there is all the more reason to work especially hard to keep the Union strong in its values of democracy and human rights – required of every member state – as well as to keep the Union economically and socially competitive.

·         The needs and expectations for the EU as a global actor are growing. The world is undergoing enormous changes of ever-increasing interdependence which is nurtured by globalization, population growth and technological, demographic and environmental developments. A change of this magnitude has to reflect fundamentally in how international security is defined and what is done to achieve it. This is centrally relevant to the relative merits and efficiency of hard and soft power .

·         Without the soft-power EU, so to speak, many key processes tackling major challenges of our time may not have started or survived. Take for example the Kyoto Protocol on Climate Change, the International Criminal Court, the upholding of international efforts in the Middle East peace process, or the launching of the Doha Round at the WTO. European Union is also working to influence Iran’s decisions on the nature of its nuclear programme. These are relevant examples also because work in these areas need sustained and reinforced efforts as difficulties persist.

·         Throughout its membership in the EU, Finland has consistently supported efforts to strengthen the Union’s global and international role. This is true also for security and defence policy. Membership in the Union is, among other things, a fundamental security policy choice for Finland.

·         Finland’s strong commitment in this regard will be reaffirmed in the new white paper on security and defence policy which is due by the end of this year. Finland has contributed actively in the development of the EU’s Common Foreign and Security Policy. The CFSP, and the Common Security and Defence Policy as part of it, has progressed step by step. It needs strengthening in a way that is up to date and commensurate with the challenges of our time. 

·         Since the framework for what currently is the CFSP was set up in Helsinki in 1999, altogether well over 20 crisis management operations, including both civilian and military crisis management operations, have been undertaken by the EU. Today, efforts need to be continued, among other things towards setting up permanent civil-military conduct capability so that EU instruments can be used in a more coordinated and comprehensive manner. The recent achievement of the full operational capability of the EU Operations Centre for the CSDP missions in the Horn of Africa is positive development.    

·         As security problems continuously growing more diverse, less visible and less predictable, what is needed more is comprehensive approach, more coherent use of EU’s instruments and better cooperation between the Union and third countries and organizations. Among those security challenges that are growing in severity for the EU – or for NATO for that matter – are proliferation of weapons of mass destruction and the related materials and means of delivery, failing states; terrorism; cross border crime; cyber attacks and threats to communication, transport and transit routes. 

·         The evolving threat assessments have to be taken into account also in national defence planning and in civil emergency planning in European countries. Civil-military co-operation needs strengthening both home and internationally. And as the importance of international crisis management, international interoperability and security of supply continues to increase, proportionately more attention needs to be paid to these areas of work. Capabilities for receiving and providing international assistance are needed in each European country, regardless of, and without prejudice to, the choice of the national defence solution.

·         Defence forces in Europe face a double challenge: growing budgetary pressures and adaptation to the changing security environment with requirements growing in some areas of work. To facilitate this situation, national defence forces should increase multinational development of capabilities, or ”pooling and sharing”. More efficient ways of building European capabilities need to be identified and encouraged. This will require a systematic way of co-operating on the long-term basis, which brings up the issue of multinational solutions requiring a high level of trust. For Finland, Nordic countries are a close community capable of such co-operation, along with the wider international frameworks provided by the EU and NATO.

·         With forward-looking views, which I have in this short while illustrated to some extent, Finland will continue its active role in the strengthening of the CFSP. Continuing development in this area counts for our country as one of the priorities in improving and deepening European integration and cooperation in a way that has the support of our citizens.