Suomen alkaessa 90-luvun alussa pohtia suhdettaan vielä silloisiin Euroopan Yhteisöihin ja mahdollista jäsenyyttään Euroopan Unionissa oli yksi keskeinen kysymys jokseenkin kaikissa pohdinnoissa miten tämä tulisi vaikuttamaan Suomen ja Venäjän suhteisiin.

Joillekin kysymys liittyi perinteiseen sotilaalliseen turvallisuuspolitiikkaan ja se saattoi johtaa täysin päinvastaisiin johtopäätöksiin. Itse pidin tätä jo silloin ja vielä enemmän tänä päivänä täysin vanhentuneena kysymyksenasetteluna, sekä EU-jäsenyyttä puoltavana tai sitä vastaan puhuvana perusteluna. Toki EU-jäsenyyteen liittyi sitä puoltanut turvallisuuspoliittinen aspekti, mutta enemmänkin suhteessa uusiin laaja-alaiseen turvallisuuteen liittyviin kuin perinteisiin sotilaspuolustuksellisiin kysymyksiin, mutta suhteessa Venäjään tämä ei ollut ainakaan minulle ratkaisevaa.

Tätä oleellisempi oli kysymys, millä tavoin unionin jäsenyys vaikuttaisi Suomen ja Venäjän kauppaan, taloudelliseen yhteistyöhön ja muuhun kanssakäymiseen, taustalla se miten Suomelle oli sodanjälkeisinä vuosikymmeninä ollut talouden kehityksellemme monin tavoin eduksi Suomen ja Neuvostoliiton välinen laaja kahdenvälisiin sopimuksiin perustuva kauppa.

Kuvittelimme myös, että Suomella olisi sellaista erityisosaamista jota arvostettaisiin ja käytettäisiin myös EU:n Venäjänsuhteiden hoidossa.

Tätä keskustelua käytiin tilanteessa, jossa idänkaupan aiempi 20 ja 30 % välillä liikkunut osuus koko Suomen ulkomaankaupasta oli romahtanut muutamaan prosenttiin. Lopputulema olikin, että jo silloin EU:n ja Venäjän väliset sopimukset antoivat vähintään yhtä hyvät mahdollisuudet kaupan ja talousyhteistyön kehittämiseen Venäjän kanssa kuin mitä meillä kahdenvälisesti oli olemassa, mikä osaltaan puolsi unioniin liittymistä.

Ja kuinka sitten kävikään?

Vähän päälle kuusi vuotti sitten puhuin Suomi-Venäjä-Seuran ”hyvän naapuruuden tulevaisuus”-seminaarissa ulkoministerinä hyvin positiivisesti Suomen ja Venäjän suhteiden kehityksestä ja myös pohjoisesta ulottuvuudesta ja muista EU:n uusista askelista.

Totesin kuitenkin myös ettei yhteistyö ole aina sujunut kovin tasaisesti, vaan ”tulokset ja tunnelmat ovat vaihdelleet huippukokouksesta toiseen. Unionin puolella – Suomi mukaan luettuna – esimerkiksi viimevuotinen Pietarin huippukokous arvioitiin menestykselliseksi, kun taas sitä seurannutta Rooman huippukokousta pidettiin monessa suhteessa pettymyksenä.” 
 
Vaikka silloista puheenvuoroani leimasi tietty virallisen optimismi ei sitä tarvitse kuitenkaan hävittää arkistoista. Suomen ja Venäjän suhteet ovat edelleen vakaat ja hyvät, eikä niissä ole mielestäni ole varsinaisia Suomi-spesifisiä ongelmia, joita ei muillakin EU-mailla vastaavissa asioissa olisi, ja voi katsoa, että Suomella on myös muita paremmin toimivat vakiintuneet tavat ratkoa niitä. Ja kuten EU:n osalta sitaatin lopussa totesin ”Pietarin kokous menestys, Rooman kokous pettymys” on EU:n ja Venäjän suhteissa senkin jälkeen nähty samanlaisia askel eteen, askel taakse tanssikuvioita.
 
Uuden Lissabonin sopimuksen myötä EU on uusinut ulkosuhteiden hoidon rakenteitaan, mutta tulokset tästä eivät vielä toistaiseksi kerro merkittävistä uusista saavutuksista. Mikään ei tietenkään muuttunut siinä suhteessa, että EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka menestyy vain, jos EU kykenee yhtenäiseen toimintaan niin, että kaikki jäsenvaltiot sitä tukevat ja kunnioittavat eivätkä sitä omalla lyhytnäköisellä eduntavoittelullaan heikennä.

Tämä pätee luonnollisesti myös ja nimenomaan EU:n ja Venäjän suhteisiin. Isommilla EU-mailla on valitettavasti vielä edelleenkin ajoittain näkyvä taipumus hakea erikoistuja, todellisia tai kuviteltuja, EU-yhteisesiintymisen ohittavilla avauksilla ja toimilla. Berlusconi kunnustautui tässäkin huomiota herättävästi ja viimeksi on Saksan ja Ranskan johtajien erillistapaaminen Medvedjevin kanssa herättänyt pienempien maiden epäluuloja. On luonnollista ja välttämätöntä että kaikki maat hoitavat myös kahdenvälisiä suhteitaan Venäjän kanssa, eikä se suinkaan heikkenä Euroopan ääntä, jos viesti on yhteisen linjan mukainen.

EU:n ja Venäjän suhteita, jota nyttemmin kutsutaan strategiseksi kumppanuudeksi – voi luonnehtia samanaikaisesti sekä toteamuksella ”unfinished business” että ”business as usual” – yhdistettynä siis ”unfinished business as usual”. Tähän keskeneräiseen osioon kuuluvat mm Venäjän WTO-jäsenyys, neuvottelut uudesta EU-Venäjä perussopimuksesta että pitkän aikavälin tavoitteeksi otetun viisumivapauden toteuttaminen. Yhteistyö kuitenkin etenee olemassa olevienkin sopimusten puitteissa ja voi uusimpana alana tiivistyä myös ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kun puolin ja toisin vanhojen vastakkainasettelujen sitkeät muistot haalistuvat ja ymmärrys yhteistyön välttämättömyydestä uusien turvallisuusuhkien kohtaamisessa vahvistuu.
 
Suomessa on käyty keskustelua siitä, pitäisikö Suomen hoitaa Venäjän suhteitaan ensisijassa kahdenvälisesti vai EU:n kautta. Pettymykset EU:n yhteisen politiikan suhteen ovat voineet ruokkia halua painottaa kahdenvälisyyttä. Tällainen vastakkainasettelu Venäjän-suhteissa on kuitenkin perusteetonta. Suomen on luonnollisesti jatkettava kahdenvälisten suhteiden aktiivista hoitoa ja kehittämistä yhtä lailla kuin EU:n yhteisen Venäjän-politiikan vahvistamista. Lähtökohtaisesti ei ole syitä jonka vuoksi nämä ajautuisivat ristiriitaan, vaan ne päinvastoin tukevat toisiaan.
 
Suomen Venäjän-osaamista arvostetaan edelleen EU:ssa ja on meidän asiamme pitää huolta siitä, että osaamiseen kohdistuvalla luottamukselle löytyy myös katetta. Tältäkään kannalta ei ole mitään perusteita lähialueyhteistyön alasajoon, jota kustannussyistä halutaan. On myös syytä kehittää venäjänkielen parempaa osaamista Suomessa ja nähtävä kasvava venäjänkielistä maahanmuuttajien joukko edelleen alikäytettynä voimavarana.
 
Vaikka kauppa on edelleen luonnollisesti tärkeätä tulee Suomen ja Venäjän suhteiden kehitys perustumaan aikaisempaa enemmän kansalaisyhteiskunnan toimintaan ja yhteyksiin. Sekin on ala, jossa peritty kokemus neuvostoaikaisesta yhteistyömallista ei enää ole juurikaan relevantti. Tämä ei tietenkään koske vain Suomea vaan kaikkia EU-maita, joiden Venäjän kokemukset ja asenteet ovat niiden oman historian muokkaamia. Olisikin mielenkiintoista nähdä samanlaisia vertailuja myös venäläisten eroista ja yhtäläisyyksistä muihin eurooppalaisiin kuin mitä Arto Mustajoki meille esitti venäläisten ja suomalaisten eroista.

Euroopan maiden erilaiset kokemukset kanssakäymisestä Venäjän kanssa sekä vaikuttaa että kenties omalla tavallaan myös vaikeuttaa EU:n Venäjän politiikan muotoilemista ja täytäntöönpanoa.

Menneiden sukupolvien ja historian painolastista ei pääse eroon eikä tulevaisuudenhallintaa ole ilman avointa menneisyydenhallintaa, eri maiden yhteisen ja erilaisen historian tuntemusta ja molemminpuolista ymmärtämistä. Tämä on tärkeätä kaikkien Euroopan maiden keskinäisissä suhteissa kuin myös suhteessa Venäjään. Kannustan siksi lopuksi meitä arkistojen avaamiseen kaikkien tutkijoiden käyttöön ja vuoropuheluun ja yhteistyöhön historiantutkimuksessa. Historian avoin käsittely ja hyvä tuntemus on paras keino välttää jämähtämistä historian vangiksi.

Kaikki kansakunnat voisivat ottaa oppia siitä, millä tavoin Saksa on pyrkinyt käsittelemään omaa monessa suhteessa vaikeaa ja kauhistuttavaakin 20. vuosisadan historiansa. Suomi on niitä harvoja kieliä joihin käsite vergangenheitsbewältigung kääntyy  luontevasti yhdellä sanalla menneisyydenhallinta. Saksa on hyvänä esimerkkinä monille maille, joille tällainen menneisyydenhallinta on vieläkin vaikeaa ja vierasta.

Japani ja Serbia ovat tästä silmiinpistäviä esimerkkejä, mitä Balkanilla pyritään ehkä vähän anteeksipyydelleen selittämään toteamalla, että alueella tuotetaan enemmän historiaa kuin sitä pystytään kuluttamaan. Tähän voi liittää joukkoon kenties Yhdysvallatkin. Iso-Britannialla, Ranskalla ja muilla entisillä siirtomaavalloilla on kaikilla menneisyydessään mustia aukkoja, joita tulisi valaista ja avoimesti tarkastella, kuten siirtomaasodat Keniassa ja Algeriassa. Mutta näihin puuttuvat tutkijat ja historioitsijat eivät kuitenkaan enää kohtaa sellaisia esteitä aina heidän fyysiseen koskemattomuuteensa ulottuvia uhkia myöten kuin tutkivat journalistit ja historioitsijat voivat kohdata Venäjällä, joka on varmasti huolestuttavin esimerkki historiankieltämisestä tämän päivän Euroopassa.

Toisaalta on kuitenkin myös rohkaisevia esimerkkejä Venäjän valmiudesta kohdata historian vaikeimpia vaiheita. Suomalaisten osalta historiantutkijoiden vuoropuhelu ja yhteisymmärryksen etsiminen alkoi jo neuvostoaikana, mutta saattaa edelleenkin tökkiä esimerkiksi arkistojen avoimuuden osalta. Myös muiden osalta Venäjä on tehnyt arvostettavia avauksia, kuten traagisen lento-onnettomuuden vuoksi poikkeuksellisen huomion ja merkityksen saanut Katynin joukkomurhan yhteinen huomioiminen Puolan kanssa.

Tämänkaltaista lähentymistä kiihkottoman ja avoimen historian läpikäymisen merkeissä odottaisi ja toivoisi myös Venäjän ja Baltian maiden välillä. Se saattaisi vähitellen tehdä kiistelyn eri aikakausien vallankäyttäjien pystyttämien muistomerkkien ympärillä tarpeettomaksi. Kun valta vaihtuu on sillä aina tapana johtaa puhdistuksiin ja historian uudelleen kirjoittamiseen. Diktatuurien kaatuessa on ymmärrettävää ja kenties välttämätöntäkin, että niiden pystyttämät konkreettiset muistomerkit ja patsaat myös kaatuvat.

Vallanvaihdoksen jälkihoitoa on toteutettu monin tavoin, summittaisista teloituksista ja näytösoikeudenkäynneistä totuuskomissioihin ja pitkiin korvausprosesseihin. Fasistit ja kommunistit ovat käyttäneet yleensä ensin mainittuja menetelmiä, demokraatit ovat koittaneet toimia paremmin. Kaikki vallanvaihdokset lisäävät historiankirjoituksen kysyntää. Historioitsijoiden tulee toki olla valmiita antamaan kokemuksensa ja tutkimustuloksensa myös hallitusten käynnistämien virallisten prosessien käyttöön, mutta viranomaisiksi saatikka tuomareiksi heidän ei tule ryhtyä.

Vallanvaihdokset eivät voi merkitä historian poispyyhkimistä eikä kaiken vanhan vallankäytön jättämien konkreettisten muistojen hävittämistä. Tasapainoinen suhtautuminen historiallisiin monumentteihin jättää jälkeensä ympäristön, jossa kaikki menneisyyden kerrostumat voi vielä tunnistaa silloinkin, kun ne kertovat vastenmielisistä ja tuomittavista historian jaksoista. Ajan kuluessa niihin voidaan suhtautua historiallisina relikteinä joiden ei tarvitse häiritä tulevien polvien mielenrauhaa, mutta jotka ovat kiintopisteitä jotka auttavat ymmärtämään yhteistä menneisyyttä. Kunnioitusta ja ymmärrystä tarvitaan erityisesti niissä tapauksissa, joissa tällaiset jäänteet herättävät ristiriitaisia muistoja, tuntoja ja intohimoja eri kansallisuuksien ja väestöryhmien kesken. Selvää on, että eniten tällaisia kipukohtia eri puolilla Eurooppaa löytyy juuri Saksan ja Venäjän historiaan liittyen.

Politiikan asia ei ole säätää historiallisista totuuksista tai tulkinnoista, politiikan tehtävänä on varmistaa vapaan historiantutkimuksen edellytykset pitämällä huolta tutkimuksen rahoituksesta ja arkistojen avoimuudesta. Politiikka voi myös kohdistaa erityistä tukea tärkeille erillisprojekteille, jollainen on Suomessa ollut vuosien 1914-1922 sotasurmien selvittäminen, mikä on myös edellyttänyt hyvää yhteistyötä suomalaisten ja venäläisten kesken. Olisiko jo mahdollista tehdä tällaisesta yhteistyöstä myös yksi osa-alue EU:n ja Venäjän välisessä kanssakäymisessä?