Heinäkuun alussa Helsingin Pride-kulkuetta vastaan tehty kaasuhyökkäys on kirvoittanut laajaa kommentointia ja syyttelyä. On itsestään selvää, että kaikilla vähemmistöillä (ja enemmistöillä) on oikeus osoittaa värejään ja mieltään, vaikka se ei kaikkia näihin ryhmiin kuulumattomia miellyttäisikään. Kaikki mielenosoitukset eivät osoita välttämättä hyvää makua, enkä suinkaan viittaa iloiseen Pride-kulkueeseen, vaan viimeisimpänä esimerkkinä Vapaa-ajattelijoiden tilaisuuteen, jonka jippona oli Raamattujen vaihtaminen pornolehtiin. Mutta tahallinenkaan provosointi huonoa makua välineenä käyttäen ei anna minkäänlaista perustetta ymmärtää sitä vastaan kohdistettua viha- ja väkivaltakäyttäytymistä. Kesän tapahtumat ja keskustelu niistä osoittavat, että sellaiseen Suomeen, jossa kaikkea paitsi vihaa ja väkivaltaa tihkuvaa suvaitsemattomuutta osataan suvaita (vaikka kaikesta ei ole pakko pitää) , on vielä pitkä matka. 19.7. 2010
Osuustoiminta kuuluu avoimeen talouteen Helsingin Sanomien Mielipide-palstalla Jorma Bergholmin kanssa 14.7.2010
Helsingin Sanomat käsitteli viime viikolla kolmena peräkkäisenä päivänä HOK-Elannon luottamushallinnon yhteyksiä kunnalliseen päätöksentekoon ja kruunasi sarjan opettavaisella maanantain 12.7. pääkirjoituksellaan. Näitä lukiessa voisi luulla lehden paljastaneen syvästi moraalittoman pääkaupunkiseudun kunnallispolitiikkaa rappeuttaneen ilmiön.
Huolimatta lehden siteeraamista ”kytkyistä järkyttyneiden” kommenteista HS ei esitä ainoatakaan esimerkkiä siitä, että HOK-Elannon päättäjät olisivat kunnallisissa luottamustoimissaan väärinkäyttäneet asemiaan sopimattomalla saatikka lainvastaisella tavalla,
Minkä henkilökohtaisen hyödyn tavoittelu heitä sellaiseen motivoisikaan? He eivät voi toivoa ulosmittaavansa osuuskauppansa menestystä osinkotuloina tai osakkeiden arvonnousuna, eikä rikastumaan pääse myöskään yksityisiin yrityksiin verrattuna vaatimattomilla kokouspalkkioilla tai nyt edustajistolta poistuvilla ostosten henkilökunta-alennuksilla.
HOK-Elannon päättäjät ovat liikkeen yli 500 000 jäsenen suorissa ja avoimissa vaaleissa keskuudestaan valitsemia luottamushenkilöitä. Jäseneksi voi liittyä kuka tahansa. Vaaleissa ehdolle asettuvat ne, jotka haluavat, ja valituiksi tulevat ne, joilla on jäsenten kannatus. Jos monet heistä paljolti samojen valitsijoiden kannattamina ovat mukana kunnallisessa päätöksenteossa, ei tässä ole lähtökohtaisesti mitään sopimatonta, kun esteellisyyssääntöjä tarkoin noudatetaan.
HOK-Elanto on asiakasomistajiensa demokraattisesti ja tasavertaisesti hallitsema yritys. He eivät ole liittyneet osuusliikkeeseen tehdäkseen tuottavan sijoituksen vaan siksi, että voivat saada osansa liikkeen menestyksestä kattavampina ja laadukkaampina palveluina, edullisina hintoina sekä bonuksina ja muina jäsenetuina. Menestyksen hedelmiä ei osuuskunnassa voi jakaa kenellekään osinkoina, osakkeiden arvonnousuna tai johdon optioina. Osuuskuntaan liittyminen on vapaaehtoista, eikä jäsenillä ole velvollisuutta käyttää sen palveluja, vaan he voivat suunnata ostoksensa sinne, minne haluavat.
HOK-Elantoa koskevassa kirjoittelussa on kyse joko osuustoiminnan luonteen täydellisestä ymmärtämättömyydestä, yksityisen kilpailijoiden hädästä ja kateudesta valtakunnallisesti menestyvää kuluttajien osuustoimintaa kohtaan tai markkinafundamentalistisesta ideologiasta kumpuavasta pyrkimyksestä nujertaa kuluttajaosuustoiminta.
Nyt HOK-Elanto ja S-ryhmä ovat alansa markkinajohtajia kovassa kilpailussa saavuttamillaan tuloksilla. Näin ei ole aina ollut. Menestys on perustunut oman toiminnan arvopohjan uudelleen löytämiseen (jäsenen, asiakasomistajaan etu), oikeaksi osoittautuneisiin liiketoimintaratkaisuihin (muun muassa tehokas ketjutoiminta) ja sitkeään työhön.
Suomen talouden vahvuuksiin kuuluu omistuksellinen sekatalous, jossa toimivat rinnakkain avoimessa kilpailussa niin pörssi- ja perheyritykset, valtion ja kuntien omistamat yritykset kuin osuustoimintakin.
Erkki Tuomioja
HOK-Elannon edustajiston jäsen
Jorma Bergholm
puheenjohtaja
HOK-Elannon hallintoneuvosto
Julkaistu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 14.7.2010
Thomas Bodström, Idealisten, Nordstedts, 364 s., Falun 2009
Sisäpiirilämmin ruotsalaisdekkari
Dekkarikirjallisuuden luvatussa maassa Ruotsissa muu kirjallisuus potee verenvähyyttä, kun kaikki ovat alkaneet kirjoittaa omia jännitys- ja salapoliisiromaaneitaan. Vaikka jotkut ovat nousseet merkittävään kansainväliseen suosioon, kuten Henning Markell ja Stieg Larsson, on kyseenalaista onko tämä kuitenkaan jättänyt positiivisia jälkiä Ruotsin kirjallisuuden tasoon. En seuraa tätä genreä mitenkään kattavasti, mutta ainoa joka on erityisen ansioituneena mieleeni jäänyt on dekkarikirjallisuudesta romaaneihin siirtynyt Kerstin Ekman jonka Händelser vid vatten sai ansaitusti Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon.
Menestyvien dekkarinikkareiden maassa ei ole ihmeteltävää, jos poliitikotkin ryhtyvät kokeilemaan siipiään alalla. Näin on tehnyt kuusi vuotta Ruotsin sosialidemokraattisen hallituksen oikeusministerinä toiminut Thomas Bodström, joka vuonna 2008 julkaisi ensimmäisen dekkarinsa Rymmaren. Varovaisen ymmärtävästi vastaanotettu esikoisdekkari on saanut vuotta myöhemmin jatkokseeen Idealistenin, jonka antisankarit ovat samoja kuin edellisessä kirjassa.
Dekkareiden tekeminen ei kuitenkaan tunnu olevan moniottelija-Bodströmin vahvin laji. Kirja onkin, tahallisesti tai tarkoittamatta, enemmän jonkinlaista poliittista satiiria kuin aitoa ja uskottavaa murhatutkimusta kuvaava salapoliisiromaani. Kirjasta saattaa nauttia enemmän joku sellainen, joka ei heti ensimmäiseksi ihmettele miksi poliisi pidättää väärän miehen eikä näy harjoittavan minkäänlaista rikosteknistä tutkimusta, ei kai ei ruotsalainenkaan poliisi voi olla näin ammattitaidoton.
Bodström vinoilee raskaimman jälkeen kaikille niille ammattienharjoittajille, joista hänellä itsellään on asianajajana, kansanedustajana, lakivaliokunnan puheenjohtajana ja entisenä oikeusministerinä sekä allsvenskanissakin pelanneena jalkapalloilijana kokemusta. Eikä vinoilu rajoitu vain tekaistujen nimien taakse mahdollisesti kätkeytyviin esikuviin, vaan esim. kriminologian professori ja Bodströmiä menestyksekkääpi dekkarintekijä Leif G.W. Persson esiintyy nimellään omahyväisenä ja vähän naurettavana rikoskommentaattorina.
Lähtökohtaisesti poliitikkojen kirjat voivat olla yhtä hyviä tai huonoja kuin kenen muun tahansa, mutta niitä olisi myös arvioitava samanlaisin kriteerein kuin muidenkin tekemiä. Myös silloin kun kustantajat tekevät julkaisupäätöksiä.
Heinäkuu 2010
Osuustoiminnan kriminalisointi
Helsingin Sanomien jo aiemminkin virittelemä kampanja kuluttajien osuustoimintaa vastaan on taas heinäkuussa puhjennut uuteen kukkaan. Kun lukee Hesaria voisi luulla lehden paljastaneen mafiaan verrattavan rikollisen syöpäläisjoukon, joka on ottanut pääkaupunkiseudun kunnallispolitiikan panttivangikseen. Kyse HS:n kampanjassa ei ole siitä, että HOK-Elannon päättäjät olisivat väärinkäyttäneet asemiaan kunnallispoliittisessa päätöksenteossa. Ei lehti sitä suoraan väitä, mutta siteeraa valikoiden kommentteja ”kytkyistä järkyttyneeltä” ministeri Vapaavuorelta ja muilta antaakseen tällaisen vaikutelman. Kyse on siitä, että yksityisten kilpailijoiden kannalta on sietämätöntä, että Suomessa ylipäätään on olemassa vahva ja kilpailukykyinen kuluttajien osuustoiminta. HOK-Elannon jäseninä siihen on liittynyt yli puoli miljoonaa Helsingin seudulla asuvaa ihmistä, jotka arvostavat ja haluavat käyttää osuusliikkeen tarjoamia jäsenetuja.
HOK-Elannon päättäjät eivät ole saavuttaneet asemiaan rahalla ja omistuksella eivätkä yksityisliikkeiden osakkeenomistajien tavoin tavoittele rikastumista osinkotuloilla ja osakekaupoilla. Rikastumaan ei pääse myöskään yksityissektoriin verrattuna kohtuullisilla kokouspalkkioilla tai nyt edustajistolta poistuvilla ostosten henkilökunta-alennuksilla. Osuusliikkeen päättäjät ovat liikkeen jäsenistön suorissa ja avoimissa vaaleissa valitsemia luottamushenkilöitä. Vapaissa vaaleissa ehdolle asettuvat ketkä haluavat ja valituksi tulevat ne, joilla on jäsenten kannatus. Ne heistä, jotka toimivat myös kunnallisissa luottamustehtävissä kuntalaisten avoimissa vaaleissa valitsemina, osaavat tehdä sen jääviyssääntöjä kunnioittaen.
Olen itse HOK-Elannon edustajiston jäsen ilman mitään samanaikaisia kunnallisia luottamustehtäviä, mutta olen kyllä aikanani ollut samanaikaisesti sekä Elannon hallintoneuvoston puheenjohtaja että Helsingin apulaiskaupunginjohtaja. Pidin silloin tarkkaan huolta, että en osallistunut mihinkään Elantoa koskettavien asioiden päätöksiin tai niiden valmisteluun, enkä myöskään poliittisiin neuvotteluihin, joissa tällaisia asioita oli esillä. HOK-Elanto -kirjoittelussa ei ole kyse kuitenkaan tästä vaan markkinafundamentalisteja menestyksellään loukkaavan kuluttajien osuustoiminta-aatteen tietynlaisesta kriminalisointiyrityksestä, josta silloin tällöin EU-instansseille tehdyissä osuustoimintaa vastaan suunnatuissa valituksissakin on kyse. Tällainen kampanjointi tuki osaltaan pyrkimystä hävittää hyvin menestynyt Helsingin Puhelinyhdistys ja tehdä siitä kvartaalitaloudessa leijuva pörssiyritys, josta ainakaan tavallisille puhelimen käyttäjille ei ole iloa koitunut. 10.7. 2010
Seppinen ja agenttitarinat
Helsingin Sanomat kertoo Jukka Seppisen pahoittaneen mielensä Kimmo Rentolan Supo-historiasta Ratakatu 12 löytyvästä viittauksesta. Sen mukaan Seppinen olisi 80-luvun alussa ulkoministeriön virkamiehenä mahdollisesti ollut osallisena jutussa, jossa suomalainen yliluutnantti tuomittiin vankeuteen Neuvostoliittoa koskevien tietojen toimittamisesta Ranskan tiedustelupalvelua edustaneelle diplomaatille. Voi hyvin olla, että Seppisen yhteydenpito kyseiseen ranskalaisvakoojaan ei sisältänyt mitään sopimatonta, eikä Rentolakaan sellaista väitä. Seppinen kertoo odottavansa Rentolalta vähintään anteeksipyyntöä, koska hänet on yhdistetty väärällä tavalla vakoilutapaukseen. Lisäksi Seppinen katsoo että ”Rentolalla on vihamielinen asenne” häntä kohtaan. On huvittavaa, että Seppinen kokee nyt kärsineensä vääryttä sellaisesta tarkistamattomiin tietoihin perustuvasta vihjailevasta vihamieliseen asenteeseen perustuvasta kirjoittelusta, jota hänen oma kirjallinen tuotantonsa on täynnä. Lista ihmisistä, joille Seppinen olisi näillä kriteereillä anteeksipyynnön velkaa on lähes yhtä pitkä kuin hänen kirjojensa henkilöhakemisto. Ehkä törkeimmän kohtelun kohteeksi joutunutta Kalevi Sorsaa – Seppisen mukaan KGB:n kouluttama mies – anteeksipyyntö ei enää tavoita.
Kun Seppinen paheksuu Rentolaa ei kyse ole pata kattilaa soimaa -asetelmasta, sillä vain jälkimmäinen on vakavasti otettava historiantutkija. 7.7. 2010
