USA über alles?
 
Kun Barack Obamalta hänen ensimmäisellä Euroopan matkalla kysyttiin, uskooko hän Yhdysvaltain olevan poikkeuksellinen maa, vastasi hän että kyllä, samoin kuin britit pitävät maataan poikkeuksellisena, tai kreikkalaiset omaansa. Tämä diplomaattinen vastaus on amerikkalaisen oikeiston raivoikkaissa kommenteissa lisätty Obaman syntilistaan osoituksena siitä, ettei presidentti ole aito amerikkalainen.
 
Tämä esimerkki ei löydy Godfrey Hodgsonin kirjasta, joka on julkaistu ennen presidentinvaalin tuloksen selviämistä, mutta se täydentää oivallisesti kirjan analyysiä. Se että amerikkalaiset pitävät itseään poikkeuksellisina – exceptional – ei ole uusi asia vaan on määritellyt maata jo sen itsenäistymisen ajoista alkaen. Omasta erinomaisuudesta vakuuttuminen on inhimillistä, ja tuskin mikään kansakunta on tästä kokonaan vapaa. Mutta minkään muun kansakunnan kohdalla ei tästä puhuta suorastaan kansallista itseymmärrystä määrittelevänä isminä: ’exceptionalism’ on ainakin tässä suhteessa todellinen amerikkalainen erikoistapaus.
 
Vastenmielisestä vaaralliseksi se muuttuu silloin, kun oma erinomaisuus tulkitaan sellaiseksi ylevymmyydeksi muihin nähden, että se antaa myös oikeutuksen näiden toisten ojentamiseen ja alistamiseen. Ei ole sattuma että Hodgson näkee ilmiön vahvistuneen samaan aikaan, kun kylmä sota päättyi amerikkalaisten voittonaan pitämään lopputulokseen ja tilaan, joka jätti Yhdysvallat maailmanpolitiikan ainoana todellisena supervaltana yksin kukkona tunkiolle, tai, kuten termi kuuluu, asemaan jossa voi ”projisoida voimaansa maailmanlaajuisesti”. Hodgson kääntää tämän kyvyksi pommittaa kohteita toisella puolella maailmaa. 
 
Hodgson käy tämän poikkeuksellisuusmyytin kimppuun tutkijan perusteellisuudella. Hän katsoo, että Yhdysvaltain historian alkuaikoina 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa käsitykselle poikkeuksellisuudesta oli enemmän katetta kuin koskaan myöhemmin. Se oli aikaa jolloin tasavaltalaiset arvot ja demokratia olivat Yhdysvalloissa paremmin toteutuneita kuin missään muualla, mutta niiden täydellisestä toteutumisesta oltiin samalla tässä orjuuden sallineessa ja maanosan alkuperäisväestöä kansanmurhanomaisesti hävittäneessä maassa edelleen kaukana. Hogdson osoittaa myös, että liberaalin demokratian ajatukset eivät olleet  amerikkalaisten monopoli, vaan keskeisesti Euroopassa syntyneitä ja myös siellä vaikuttaneita aatteita. 
 
Brittijournalisti ja tutkija Godfrey Hodgsonia ei voi  sivuuttaa vain kateellisena eurooppalaisena mamerovasemmistolaisena, jollaiseksi Amerikan oikeisto mielellään tällaisen kritiikin esittäjät leimaa. Hodgson on asunut ja tehnyt töitä useimmissa Yhdysvaltojen osavaltioissa ja tuntee maan ja sen historian paremmin kuin valtaosa amerikkalaisista itse. Hän tunnustaa olleensa ja olevansa edelleen USA:n ystävä ja ihailija, eurooppalainen liberaali, joka kotimaassaan edustaa lähinnä Chris Pattenin kaltaista valistunutta konservatiivisuutta. Yhdysvalloissa liberaalista on tullut jo oikeiston kirosana jota käytetään puhuttaessa Barack Obaman tai Paul Krugmanin kaltaisista ”sosialisteista”.
 
Hodgsonille Amerikan erilaisuus ei enää näyttäydy, niin kuin joskus parhaimmillaan, valistuneena edistyksellisyytenä, vaan jo muutaman vuosikymmenen ajan se on tarkoittanut kasvavaa eriarvoisuutta, säätykierron pysähtymistä, superrikkaan yläluokan vallankaappausta ja moraalista arvorappiota, jossa amerikkalaiset edelleen pitävät kiinni muun sivistyneen maailman jo syrjäänjättämästä kuolemanrangaistuksesta ja puolustavat kidutusta legitiiminä aseena terrorismin vastaisessa sodassa. Listaan olisi voinut lisätä myös sen, että liki puolet amerikkalaisista uskoo kirjaimellisesti luomiskertomukseen. Moni ei-amerikkalainen ja yhä useampi amerikkalainen on kaiken tämän eri tavoin selvittänyt ja kirjoihin pannut, mutta harva yhtä hyvän ja kattavan aate- ja muun historian hallinnan pohjalta ja yhtä tiiviisti ja nautittavasti kuin Hodgson.
 
Heinäkuu 2010 

Brittipolitiikan Grand Old Man of Letters
 
Maaliskuussa 96-vuotiaana kuollut Michael Foot tunnetaan Englannin ulkopuolella lähinnä sinä työväenpuolueen johtajana, jonka aikana puolue vuonna 1983 sai heikoimman sodanjälkeisen vaalituloksensa. Foot ansaitsee kuitenkin tulla muistetuksi ensisijaisesti paljosta muusta, kuten tästä Kenneth Morganin kirjoittamasta elämäkerrasta voi päätellä.   
 
Michael Foot kuuluu pitkään traditioon englantilaisia radikaaleja ja toisinajattelijoita jo suvun perintönä. Hänen asianajajaisänsä Isaac valittiin useita kertoja parlamenttiin liberaalien edustajana samoin kuin hänen vanhempi veljensä Dingle. Myös nuori Michael oli liberaali mutta sai parikymppisenä sosialistisen herätyksen ja toimi siitä alkaen työväenpuolueessa. Parlamenttiin hänet valittiin ensimmäisen kerran vuonna 1945, mutta hän menetti paikkansa kymmenen vuotta myöhemmin. Parlamenttiin hän palasi 1960 täytevaaleissa edesmenneen Aneurin ”Nye” Bevanin walesiläisen vaalipiirin perijänä.
 
Työväenpuolueessa Footin suuri sankari ja esikuva oli juuri kaivostyöläistaustainen Bevan, joka vuonna 1950 erosi hallituksesta ja johti 50-luvulla puoluetta johtaneen Hugh Gaitskellin vastaista oppositiota. Elämänsä viimeisinä vuosina Bevan kuitenkin taipui kompromissiin puoluejohdon kanssa ja toimi kuollessaan varjohallituksen ulkoministerinä. Siinä ominaisuudessa Bevan irtisanoutui yksipuolista ydinaseriisuntaa vaatineen Campaign for Nuclear Disarmamentin ohjelmasta. Tämä erotti hänet CND:n perustajiin kuuluneesta ja Trafalgar Squaren mielenosoituksissa ja Aldermastonin marsseissa usein nähdystä Footista, mutta ei aiheuttanut henkilökohtaista välirikkoa.
 
Michael Foot oli pitkään puolueen ikuinen oppositiohenki. Vielä 1964 hän kieltäytyi hänelle tarjotusta paikasta Harold Wilsonin hallituksessa, mutta kun puolue kymmenen vuotta myöhemmin neljän vuoden oppositiokauden jälkeen palasi valtaan, oli Foot nyt valmis ottamaan vastaan salkun Wilsonin hallituksen työministerinä. Kyse ei ollut niinkään Footin muuttuneesta linjasta vaan työväenpuolue ja ammattiyhdistysliike olivat tällä välin siirtyneet vasemmalle tavalla, joka sijoitti pitkän linjan ikiradikaalin Footin jo lähelle puolueen keskustaa. Wilsonin erottua v. 1976 Foot kilpaili James Callaghanin kanssa puoluejohtajan paikasta. Häntä ei valittu, mutta hyvin menestyneestä Footista tuli nyt Callaghanin kakkosmies ja luotettu tukija, joka erityisesti hoiti suhteita radikalisoituneeseen ammattiyhdistysliikkeeseen.
 
Callaghan ei enää vaalit hävittyään viihtynyt radikalisoituneen työväenpuolueen johdossa ja Footista tuli hänen seuraajansa lyötyään oikeistosiiven ehdokkaan Dennis Healyn johtajavaalissa. Osa oikeistosta Roy Jenkinsin ja David Owenin johdolla jätti tämän jälkeen työväenpuolueen ja perusti Social-Democratic Partyn, joka myöhemmin yhtyi liberaaleihin nykyiseksi liberaalidemokraattiseksi puolueeksi. Kolme vuotta myöhemmin Foot vuoden 1983 vaalien jälkeen luopui johtajan tehtävistä ja hänen seuraajakseen valittiin Neil Kinnock.
 
Footin kausi puolueen johdossa osui ajankohtaan jolloin tuskin kukaan muukaan olisi selviytynyt paremmin. Foot oli pienin yhteinen nimittäjä, joka piti koossa suurimman mahdollisen joukon tilanteessa, jossa itsetuhoisella kurssilla ollut puolue olisi voinut pudota paljon syvemmällekin. Näin olisi käynyt, jos Tony Benn olisi saanut puolueen haltuunsa. Kun Benn 50-luvun alussa valittiin parlamenttiin hän liikkui sujuvasti työväenpuolueen valtavirrassa ja piti pesäeroa Footin kaltaisiin vasemmistolaisiin. 70-luvun alussa Benn alkoi liukua vasemmalle ja oli Footin valinnan aikoihin sen sekalaisen, ay-aktivisteista trotskilaisiin ulottuvan vasemmistosiiven sankari. Suurimmat, niin menettelytapoja kuin poliittista linjaa koskevat kiistat Footin kaudella käytiin näiden kahden välillä. Ne ratkesivat vasta Kinnockin kaudella, kun trotskilaisille alettiin osoittaa ovea ja Benn marginalisoitui.
 
Vaikka Footin karriääri vei hänet aina työväenpuolueen johtoon asti, voi kysyä oliko politiikka kuitenkaan koskaan Footin ominta alaa. Parlamentti, paremmin kuin hallitus tai puoluekaan, oli hänen rakkain poliittinen toimintakenttänsä. Kun hän niukasti Callaghanille hävittyään sai mahdollisuuden valita minkä tahansa salkun hallituksessa, hän halusi alahuoneen parlamentaariseksi johtajaksi. Ei Foot mikään huono ministeri Morganin mukaan ollut, mutta senkaltainen hallitustyöskentely ja siihen liittyvä systemaattisuus –  sekä poliittinen intrigointitaito –  jota puolueen ja hallituksen johdossa vaadittiin, ei ollut hänen vahvinta alaansa.
 
Sosialistina Foot oli jo nuorena Marxinsa lukenut, mutta marxilainen hän ei koskaan ollut. Hän oli aina hyvin vahvasti arvosidonnainen aatepoliitikko, kirjallinen intellektuelli joka romantisoi työväenluokkaa ja työväenliikettä. Talouspolitiikkaa hän ei harrastanut eikä höystänyt puheitaan Keynes-sitaateilla. Hän oli tietenkin internationalisti, mutta samanaikaisesti hyvin brittisidonnainen nationalisti, vähän samaan tapaan kuin Footin arvostama George Orwellkin. Kun Sunday Times Oleg Gordijevskin juorupaljastusten perusteella v. 1995 yritti tehdä hänestä neuvostoagentin, juttu päättyi lehden anteeksipyyntöön ja suuriin korvauksiin. Naurettavien syytösten torjunnassa Footia tuettiin laajasti yli puoluerajojen ja esimerkiksi thatcherilainen konservatiivipoliitikko Alan Clarck vertasi häntä prinsessa Dianan ja kuningataräidin kaltaisiin kansallisiin aarteisiin, joiden syyttäminen epäisänmaallisuudesta oli naurettavaa.
 
Footin ystäväpiiri oli hämmästyttävän laaja-alainen, eikä se suinkaan rajoittunut vain työväenpuolueen aatetovereihin. Tasavaltalainen Foot tuli erinomaisesti toimeen kuningatar Elisabethin kanssa ja oli erityisen läheinen juuri kuningataräidin kanssa. Prinssi Philipiä hän piti kuitenkin sietämättömänä. Hänellä oli paljon ystäviä myös konservatiivipoliitikoissa jopa Enoch Powellia myöten, jonka rasistiksi leimaamista Foot piti aiheettomana. Jos Bevan oli hänen idolinsa työväenpuolueessa, niin hyvin hän toimi yhdessä  Callaghanin ja myös Roy Jenkinsin kanssa, niin kauan kun jälkimmäinen pysyi puolueessa. Footin suhde vasemmistolaisena parlamenttiuransa aloittaneeseen Wilsoniin jäi etäiseksi ja Wilsonin edeltäjään Gaitskelliin se oli suorastaan jäätävä, mutta ei ollut paljoa parempi myöhempien aikojen Tony Benniinkään. Parlamenttiuraansa aloittava Tony Blair lähetti 80-luvulla Footille ihailijapostia ja heidän henkilökohtaiset välinsä pysyivät aina hyvinä, vaikka Foot armottomasti Blairia erityisesti Irakin sodan aikana arvostelikin. 
 
Jos Footia pitäisi luonnehtia yhdellä käsitteellä se ei olisi poliitikko tai parlamentaarikko. Se ei olisi myöskään toimittaja, vaikka journalismi oli myös keskeinen osa hänen elämäntyötään. Foot oli ennen kaikkea man of letters, kirjallisiin harrastuksiin orientoitunut laaja-alainen intellektuelli. Pisimmän toimittajauran Foot teki Labourin vasemmistosiiven Tribune-lehden toimittajana. Journalistinia hän solmi myös merkittävimmän ja merkillisimmän ystävyyssuhteensa Express-ryhmän kanadalaissyntyisen ja mielipiteiltään monissa asioissa äärioikealle sijoittuneen lehtimagnaatin lordi Beaverbrookin kanssa. Beaverbrook kuitenkin arvosti Footin journalistisia kykyjä ja palkkasi hänet iltalehti Evening Standardiin ja teki hänestä sodan aikana myös lehden päätoimittajan.  Footin ja Beaverbrookin ystävyys jatkui myös sen jälkeen, kun Footista tuli aktiivinen vasemmistopoliitikko. Beaverbrook myös useissa vaiheissa tuki Footia taloudellisesti.
 
Michael Foot tuli laajemmin tunnetuksi kesällä 1940 kahden muun tekijän kanssa alunperin yhteisellä salanimellä julkaistun pamfletin Guilty Men kirjoittajana. Kirja tuomitsi värikkäin ja kovin sanoin Neville Chamberlainen ja muut 30-luvun lopun myöntyvyyspolitiikasta ja kevään 1940 vetäytymisestä vastanneet brittipoliitikot ja nostatti churchilliläisessä hengessä kansakunnan vastarintatahtoa.
 
Oxfordissa tutkinnon suorittanut Foot ei koskaan ole ollut varsinainen tutkija ja hänen laajassa kirjallisessa tuotannossaan lähinnä Jonathan Swiftiä –  yksi hänen suuria kirjallispoliittisia sankareitaan –  käsitellyt The Pen and the Sword  täyttää akateemisen tutkimuksen vaatimukset. Hänen tunnetuin teoksensa on kaksiosainen elämäkerta hänen suuresta poliittisesta sankaristaan Aneurin Bevanista. Se on mukaansatempaavaa luettavaa, mutta objektiivisena tutkimuksena sitä ei Foot itsekään pitänyt. Footin ala oli poliittis-kirjallinen esseistiikka ja siihen liittyen hänen laajaan tuotantoonsa kuuluu lukuisia henkilökuvia mm. Beaverbrookista, Byronista, Hazlittista, H.G. Wellsista ja monista muista. Kirja-arvosteluja hän julkaisi useita satoja ja vakituisena televisiopanelistina hän oli värikäs ja haastava väittelijä. Minäkin seurasin kymmenvuotiaana 50-luvulla hänen tv-esiintymisiään niitä suuresti ihaillen.
 
Aiemmin mm. Lloyd Georgesta, Keir Hardiesta ja Callaghanista elämäkerrat kirjoittanut Morgan tuntee hyvin sekä asiat, aikakauden että henkilöt joista kirjoittaa. Vaikka Morgan ei mitenkään peittele Footin heikkouksia poliittisena johtajana maalaa hän samalla ymmärtävän ja sympaattisen kuvan mitä rakastettavimmasta radikaalista, jonka harva olisi halunnut nähdä pääministerinä, mutta jota ilman niin brittien parlamentaarinen kuin kirjallinen elämä olisi ollut paljon köyhempää.
 
Heinäkuu 2010