Komissio haluaa keskustelua siitä, millaista maatalouspolitiikkaa Euroopan Unionissa harjoitetaan 2013 jälkeen, jolloin alkaa taas uusi unionin budjettikausi. Tähän liittyen on hallitus antanut eduskunnalle selvityksen yhteisen maatalouspolitiikan tulevaisuudesta, josta suuri valiokunta antoi viime viikolla hallitukselle eduskunnan vastauksen. Aikaisempaan maatalouspoliittiseen keskusteluun verrattuna tämänkertaisessa käsittelyssä oli enemmän esillä maatalouspolitiikan liittyminen muihin unionin politiikkalohkoihin, ennen muuta kauppa-, kehitys- ja ympäristöpolitiikkaan.  Sekä hallitus että eduskunta painottavat, että tulevan maatalouspolitiikan tulee olla nykyistä enemmän luonnonsuhde-eroja tasaavaa. Sitä kuinka pitkälle on järkevää mennä ns. arktisissa olosuhteissa tapahtuvan maatalouden ylläpitämisessä ei tässä yhteydessä kyseenalaistettu, mutta kyllähän siinäkin rajansa on. Kun maataloutta ei enää voi puolustaa kilpailukykyisenä elinkeinona, nousevat maataloustukien perusteeksi yhä useammin maatalouden tuottamat julkishyödyt. Näitä ovat mm. maatalouden tuottamat ympäristöhyödyt ja luonnon monipuolisuuden ylläpitäminen. Suuri valiokunta kiinnittikin huomiota siihen, että ympäristötukien kohdentuminen ja tuloksellisuus jättää huomattavasti parantamisen varaa. Ei tarvitse ajatella kuin Itämeren tilaa, jota maatalouden päästöt  uhkaavat eniten, tai sitä miten heikolla luomutuotanto vielä EU:ssa on. Oma surullinen lukunsa on EU:n maatalousprotektionismi markkinoiden sulkemisineen ja kehitysmaiden omaa elintarviketuotantoa haittaavine vientitukineen. Eduskunta totesikin, että tavoitteena täytyy olla kauppaa vääristävien ja kehitysmaiden maatalouden kehittämistä vaikeuttavien suorien ja epäsuorien kaupan esteiden purkaminen.

Maatalous on Euroopan talousyhteisön alusta alkaen ollut keskeinen osa yhteisöpolitiikkaa ja se vie edelleenkin melkein puolet EU:n budjetista. Silti tuskin kukaan rohkenee väittää että juuri tämän sektorin varainkäyttö tuo eniten yhteistä eurooppalaista lisäarvoa. On selvää, että yhteistä maatalouspolitiikkaa ja yhdessä sovittuja ja valvottuja tukisääntöjä tarvitaan tulevaisuudessakin, muutoin eivät sisämarkkinat toimi, mutta tukien maksatus voitaisiin renationalisoida eli siirtää jokaisen jäsenvaltion itse omista budjeteistaan hoidettavaksi. Tätä myös eduskunta edelleen haluaa selvitettävän. Muun ohella tällä olisi sekin etu, että se toisi jäsenvaltioille intressin puuttua varojen epätarkoituksenmukaiseen tai säädösten vastaiseen käyttöön aivan toisella tavoin kuin nykyisin, jolloin jokainen jäsenmaa pyrkii maksimoimaan Brysselistä saamansa rahavirrat niiden käyttötavoista pitkälti riippumatta. 27.6. 2010

Alivaltiosihteeri Martti Hetemäen työryhmä julkisti eilen veroesityksensä. Päälinjana on esittää uusia suurituloisia suosivia tuloveroalennuksia sekä yhteisöveron alentamista, samalla kun pääomaveroa ja arvonlisäveroa nostettaisiin. Huomattakoon, että Hetemäki nimenomaisesti torjuu kokonaisverotuksen kiristämisen ja haluaa sen sijaan tasapainottaa julkisen talouden uusilla menoleikkauksilla.  Pääomaveroa koskevaa esitystä lukuunottamatta kaikki esitykset menevät väärään suuntaan. Vaikka näitä linjauksia yritetään perustella kasvun suosimisella, ei tällaiseen ole minkäänlaista tutkimuksellista pohjaa. Kyse on avoimen ideologisista uusliberalismia henkivistä linjauksista. Uusi pääministeri Kiviniemi totesi eilisessä ohjelmapuheessaan eduskunnassa, että hallituspuolueet ovat hakemassa valtakirjaa Hetemäen vero-ohjelmalle ensi kevään vaaleissa.  Mielenkiintoista on, että porvaririntama on näin ulkoistanut talouspolitiikan linjauksensa virkamiesvalmistelijoille. Tämähän on jo pitkään ollut maan tapa, aikaisemmissakin hallituksissa. Demokratian tulisi kuitenkin toimia niin, että puolueet esittävät omat vaihtoehtonsa ja näkemyksensä, jotka vaalien jälkeen sitten kirjataan puolueiden neuvotteluissa hallitusohjelmaan, jota virkamiehet lojaalisti toteuttavat.  Politiikan puolustaminen jää nyt oppositiolle. Toivottavasti SDP osaa nyt oikealla tavalla ottaa haasteen vastaan niin, että hallitusneuvottelumahdollisuuden avautuessa neuvotteluihin mennään omilla papereilla, ei virkamiesten piilopoliittisen valmistelun pohjalta. 23.6. 2010

Olin lauantaina Turussa keskustan entisen puoluesihteerin Pekka Perttulan väitöskirjan V.J. Sukselainen 1906-1945 – Taloton talonpoika, maaton maalaisliittolainen tarkistustilaisuudessa toisena vastaväittäjänä. Se oli mielenkiintoinen ja haastava tilaisuus, johon lupautuessani en tullut ajatelleeksi kuinka paljon valmistautumista se vastaväittelijältä edellyttää – väittelijähän on jo työnsä tehnyt, eikä hänellä ennen väitöstilaisuutta ole oikeastaan enää muuta tehtävää kuin jännittää.

Akateemisia väitöstilaisuuksia pidetään usein vain pelkkinä muodollisuuksina, onhan väitöskirja jo saanut työn hyväksymistä ennakoivan painatusluvan tiedekunnalta. Poikkeuksellisesti vain jokin painatusluvan antamisen ja väitöstilaisuuden väliaikana ilmennyt uusi seikka voisi johtaa työn hylkäämiseen, semminkin kun vastaväittäjät useimmiten ovat jo ennakkotarkastajina tai muutoin osallistuneet työn ohjaukseen. Itse jouduin kuitenkin puhtaalta pöydältä arvioimaan työtä ja esitin siitä myös varsin kriittisiä huomautuksia, jotka synnyttivät juuri sellaista keskustelua ja pohdintaa, jota väitöstilaisuuksissa pitäisi useamminkin käydä.

V.J. Sukselainen on kaksinkertaisena pääministerinä, monivuotisena eduskunnan puhemiehenä, maalaisliiton pitkäaikaisena puheenjohtajana sekä tärkeänä sosiaalipoliitikkona Kansaneläkelaitoksen pääjohtajan ja Väestöliiton puheenjohtajan rooleissa ollut sellainen yhteiskunnallinen vaikuttaja, jonka työtä on perusteltua historiantutkimuksessa arvioida, olkoonkin ettei hän ole ihan niin tuntematon tai vähätelty vaikuttaja, kuin Perttula väitöskirjansa alussa katsoo. Sukselaisesta ei ole aiemmin kirjoitettu elämäkertaa eikä väitöskirjaansa sinnikkäästi puolustaneella Perttulalla ole aihetta ainakaan kritiikin vuoksi luopua suunnitelmastaan jatkaa työtä myös vuoden 1945 jälkeisen ajan osalta. Nyt käsiteltyyn väitöskirjaan palaan vielä kirjavinkin merkeissä, kunhan olen kirjallisen lausuntoni tiedekunnalle viimeistellyt.

21.6. 2010

Tänään kesäkuun 18. päivänä on kulunut 70 vuotta kahdesta merkittävästä radiopuheesta. Molemmat lähetettiin BBC:n toimesta Lontoosta. Ranskan romahduksen seurauksena Lontooseen siirtynyt kenraali Charles de Gaulle ei hyväksynyt aselepoa, jonka Ranska oli allekirjoittanut Saksan salamasodan ylivoiman edessä, vaan Ranskan hallituksen virkaiältään nuorimpana ja tuntemattomimpana jäsenenä kehotti kaikkia ranskalaisia Vapaan Ranskan nimissä jatkamaan Saksan vastaista taistelua. Samana päivänä Englannin pääministeri Churchill piti brittien alahuoneessa myös erikseen radiopuheena toistamansa puheen, jossa totesi taistelun Ranskasta päättyneen ja taistelun Britanniasta alkavan. Puheensa hän päätti kehotukseen toimia siten, että tuhannenkin vuoden kuluttua ihmiset tulisivat muistamaan tämän Britannian ylväimpänä hetkenä – Their Finest Hour.

Suomessa katsottiin samoina viikkoina, miten ensin Tanska ja Norja alistettiin rautakoron alle ja kohta sen jälkeen Baltian maat pyyhittiin itsenäisten valtioiden kartalta. Siinä tilanteessa täällä ei pahemmin Lontoon puheita noteerattu, ei silloin eikä sodan jälkeenkään. Nyt kun olemme toisin tavoin sitoutuneet eurooppalaiseen perheeseen ja historiaan, tulisi näiden johtajien edustama vastarinta tunnustaa meillekin merkitykselliseksi.

Retoriikka yksin ei kansallissosialistista Saksaa pysäyttänyt, mutta sillä oli oma merkityksensä taistelutahdon ylläpitäjänä Hitlerinvastaisen rintaman synkimpänä hetkenä. Se johtajuus, jota Churchill ja de Gaulle silloin edustivat, pelasti Euroopan joutumasta ehkä vuosikymmeniksi natsien hirmuvallan alle kaikkine hirveyksineen, joita siitä olisi seurannut ja pohjusti myös sitä, ettei koko Eurooppaa annettu toisenkaan totalitaarisen diktatuurin alaisuuteen sodan jälkeen. Historian ironiaa on, että nämä johtajat eivät kovin suuresti toisiinsa luottaneet, mutta ranskalaiset tarvitsivat de Gaullensa ja britit Churchillinsä. Molemmat sodan ajan johtajat menettivät rauhan tultua paikkansa, molemmat tekivät vielä paluun, joskin Churchillin osalta se jäi vaisuksi ja turhaksi jälkilämmittelyksi. Paradoksi on, että näistä sotajohtajista ammattisotilas De Gaullen voi katsoa paremmin menestyneen rauhan ajan johtajana, vaikka aika ajoi hänenkin ylitseen vuonna 1968.

Tämän päivän Eurooppa ei onneksi tarvitse sotajohtajia. Sen sijaan se tarvitsisi visionääristä johtajuutta, jolla globalisaatiota holtittomasti vievä finanssikapitalismi saataisiin taltutetuksi ja markkinavoimat palautetuksi siihen ihmisten palvelijan asemaan, josta ne ovat karanneet herravallan käyttäjiksi.

18.6. 2010

Olin viikonvaihteessa Friedrich Ebert-säätiön seminaarissa Berliinissä puhumassa Itämeren alueesta rauhan ja turvallisuuden vyöhykkeenä. Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto ja DDR pyrkivät monopolisoimaan teeman Itämeri – Rauhanmeri -tunnuksellaan, mikä ei alueen kahden militarisoiduimman maan suusta kuulostanut aina kovin uskottavalta.

Tänään tilanne on tyystin toinen ja ennenkokematon. Itämeri on lähestulkoon EU:n sisämeri, mutta kun EU:lla ei ole sen enempää pyrkimyksiä, tarvetta kuin välineitäkään kehittyä supervallaksi tai rakentaa omia muilta suljettuja intressipiirejään, ei tähän EU:n läsnäoloon liity sellaisia piirteitä, joihin kenenkään tarvitsisi suhtautua epäluuloisesti. Kaikki Itämeren maat ovat demokratioita – vaikka demokratian toimivuuteen voidaan etenkin Venäjällä liittää kysymysmerkkejä – jotka ovat sitoutuneet YK:n, Euroopan neuvoston ja ETYJ:n periaatteiden kunnioittamiseen.

Vaikka perinteiset sotilaalliseen turvallisuuteen liittyneet uhat ovat Itämeren alueelta todellisuudessa väistyneet niin kansakuntien muistissa ne vaikuttavat pitkään. Tämä pitää paikkansa yhtä Itämerta hyökkäysreittinä pelänneellä Venäjällä kun sen turvallisuusintressien kovakouraista varmistamista pelänneissä Venäjän naapurimaissa. Näiden purkaminen vie vielä aikaa, mutta prosesseja voidaan myös rakentavalla yhteistyöllä nopeuttaa.  

Itämeren piirissä on edelleenkin liian paljon aseita, myös ydinaseita niiden joukossa. Alueelliset aloitteet näiden vähentämiseksi ovat aina tervetulleita. mutta kun tämä varustautuminen ei ensisijaisesti liity alueeseen itseensä on aseiden vähentäminen enemmän riippuvainen laajemmista kansainvälisistä aseriistunta- ja aseiden rajoittamissneuvotteluista.

Itämeren piirissä on kuitenkin yksi kysymys jossa turvallisuutta voitaisiin aserajoitussopimuksin vahvistaa. Suomi, Ruotsi ja Baltian maat eivät ole mukana eurooppalaisessa tavanomaisten aseiden vähentämistä koskevassa kylmän sodan aikaisessa TAE-sopimuksessa. Ei ole perusteltuja syitä, mikseivät nämäkin maat voisi sopimukseen liittyä. Tällä voitaisiin samalla antaa uutta uskottavuutta sopimukselle ja mahdollistettaisiin Venäjän paluu täysimääräisesti sopimukseen, jonka soveltamisen se vuonna 2007 pani jäihin. 

On muitakin tapoja, joilla sotilaallisia voimavaroja voitaisiin käyttää luottamuksen ja yhteistyön vahvistamiseen alueella. Kun meriturvallisuus on kaikkien Itämeren maiden yhteinen huolenaihe voitaisiin laivastoja, joilla ei enää ole käyttöä sen enempää maihinnousujen toimeenpanijoina kuin torjujina, käyttää yhteistyöhön meriturvallisuuden ja meripelastuksen vahvistamiseksi. Stoltenbergin raportissa tätä esitettiin uudeksi pohjoismaisen yhteistyön kohteeksi, mutta Itämeren piirissä se olisi järkevää toteuttaa kaikkien alueen maiden yhteistyössä. 

Itämeren piirin todelliset turvallisuushuolet liittyvät laaja-alaiseen turvallisuuteen, jonka kaikki haasteet ydinturvallisuudesta ja ympäristöuhista ihmiskauppaan, huumeisiin ja  kulkutauteihin ovat vahvasti läsnä alueellamme. Suurin huolenaihe koskee Itämeren jatkuvaa saastumista ja siihen kohdistuvien ympäristökatastrofien uhkaa. Jokin BP:n Deepwater Horizon porauslautalla sattuneeseen verrattava onnettomuus täällä voi kirjaimellisesti tappaa haavoittuvan Itämeren. Tästäkin syystä on oltava tyytyväinen siihen, että lisääntyvät energiankuljetukset Itämerellä siirtyvät vedenalaiseen kaasuputkeen, johon ei liity samanlaisia katastrofiuhkia kuin siihen, jos vastaava määrä energiaa kuljetettaisiin pinta-aluksissa.

16.6. 2010