Etusivu 2010 toukokuu 2010
23.5.2010

Iran kriisipesäkkeenä

Liisa Liimataisen kirja Iran: Huntu ja haaste, – yritys ymmärtää Iranin yhteiskuntaa ilmestyi reilu vuosi sitten. Kohta sen jälkeen käytiin Iranissa presidentinvaalit, joiden voittajaksi julistettiin nykyinen presidentti Ahmedinejad. Tulos perustui kuitenkin massiiviseen vaalipetokseen, mihin iranilaiset reagoivat massiivisilla mielenosoituksilla. Korruptoitunut pappisvalta näytti hetken horjuvan, mutta kykeni kuitenkin tukahduttamaan protestit ja jatkamaan vallassa sortotoimia kiristämällä. Liisa Liimataisen maanantaina julkaistava e-kirja dokumentoi sen mitä vuodessa on tapahtunut, ja vakuuttaa ettei oppositiota ole kukistettu.

Muuta maailmaa huolestuttaa Iranin demokratia- ja ihmisoikeusloukkauksien ohella ja ohitsekin se, jatkaako Iran ydinaseen kehittämistä vai ei. Iranin kissa- ja hiiri-leikki maailmanyhteisön kanssa sai uuden käänteen vähän aikaa sitten kun Brasilia, Turkki ja Iran julkistivat sopimuksen, jossa Iran sitoutuu jatkorikastamaan uraanipolttoaineensa naapurimaa Turkissa, jonka pitäisi varmistaa se, ettei tavara ole käytettävissä pommimateriaalina.

Iranin ydinasesuunnitelmia epäilevät ja Iranin puutteellisen yhteistyöhalun vuoksi maahan kohdistettujen pakotteiden tiukentamista ajavat USA ja EU-kolmoset suhtautuvat uuteen sopimukseen epäluuloisesti. Iran lupasi aiemmin tehdä vastaavanlaisen jatkorikastamissopimuksen Venäjän kanssa, mutta ei koskaan sellaiseen kuitenkaan sitoutunut. Nyt epäillään, ettei tämä Brasilian ja Turkin kanssa tehty sopimus suinkaan kattaisi kaikkea potentiaalista pommimateriaalia vaan jättäisi Iraniin riittävästi tavaraa oman ydinaseen valmistamiseen. Iranin kannalta sen päätarkoitus olisikin taas kerran saada pakotteiden tiukentamisvaatimukset torjutuiksi YK:n turvaneuvostossa, jossa myös Brasilia ja Turkki sattuvat olemaan nyt vaihtuvina jäseninä.

Epäilyistä huolimatta on järkevää ottaa Iranin tekemä sopimus tosissaan ja rakentaa sen noudattaminen ja vahvistaminen osaksi turvaneuvoston uutta päätöslauselmaa. Tämä voisi tapahtua esim. siten, että jos ilmenee ettei se kata kaikkea Iranin pommikelposta uraania tai sitä ei muuten noudateta, niin uudet tehokkaammat sanktiot astuisivat automaattisesti voimaan.

23.5. 2010

20.5.2010

Glazunov ja Suomi

Tänään avataan Helsingin Kiasmassa näyttely Ilja Glazunov ja Suomi, jossa ovat esillä venäläismaalarin lähinnä 70-luvulle ajoittuvat suomalaisaiheiset työt, alkaen näyttelykutsua koristavasta Urho Kekkosen tunnetusta muotokuvasta. Lehtien etukäteiskommenteista ei ole ihan helppoa päätellä, onko kyseessä taidenäyttely vai suomettumiskauden historiallinen kuvakavalkadi. Tätä epätietoisuutta kuvastaa sekin, että minua pyydettiin esiintymään avajaisissa tämän Kekkosen muotokuvan edelleen omistavan Paasikivi-seuran varapuheenjohtajana.

Mikään taide ei  ole koskaan täysin irrallaan ajastaan tai yhteiskunnallisesta kontekstistaan. Tämän Glazunov-näyttelyn kyseessä ollen voi kysyä mikä arvo jää taiteelle enää sen jälkeen, kun tämä historiallinen ja poliittinen konteksti on siitä riisuttu, vai kuuluvatko ne niin yhteen ettei erillistä arvioita voi esittää? Glazunov-töiden suomalaisten mallihenkilöiden luettelo on sellaisenaan paljon puhuva: Urho Kekkosen ohella Anita Hallama, Armi Ratia, Johannes Virolainen, Seppo Nummi, Valdemar Melanko, Kurt Juuranto, Ville Repo, Timo Sarpaneva ja sokerina pohjalla rauhanpuolustajien monikymmenvuotinen pääsihteeri Mirjam Vire-Tuominen. Suomalaisista maisemakohteista ei voi unohtaa Lepikon torpan maisemaa. Tätä kaikkea voi pitää Kekkosen-Brezhnevin suomettumis- ja pysähtyneisyyden kauden ilmentymänä. Sellaisena se kuitenkin oli harmittomimmasta päästä ja sitä voi tänään muistella ja katsella vähän jo pilkesilmäisellä nostalgialla.  20.5. 2010

17.5.2010

Jotaarkka Pennanen, Elämää pienempi näytelmä, Like, 396 s., Keuruu 2010

1274119113_jotaarkka.JPG

 

Kolmannen polven dissidentti
  
Teatteriohjaaja Jotaarkka Pennanen on ehkä ainutlaatuinen hahmo Suomessa ellei maailmallakin siinä, että häntä voi luonnehtia kolmannen polven dissidenttikommunistiksi. Hänen isoisänsä oli näyttelijä Aarne Orjatsalo, työväenliikkeeseen samastunut näyttelijä, joka otti tämän sukunimen sen jälkeen, kun hänen isänsä muutti alkuperäisen Riddelin -nimen Ritarsaloksi. Punaisiin liittynyt Orjatsalo joutui valkoisten kuolemantuomion uhkaamana pakenemaan sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle. Siellä hän siirtyi Kuolan niemimaalle ja liittyi englantilaisten perustamaan suomalaisista punakaartilaisista koottuun Muurmannin legionaan. Vastaperustettu SKP antoi tästä kuolemantuomion tunnetuimmalle legioonalaiselle Oskari Tokoille ja myös Orjatsaloa uhattiin tällä. Kun legioona hajotettiin hän ei muiden mukana heti palannut Suomeen, elätti itsensä sekalaisissa ammateissa ja sitten näyttelijänä Englannissa ja USAssa, tuli Suomeen 1929 mutta palasi jo muutaman vuoden kuluttua USAhan, jossa eli tilapäistöillä ja kuoli 1941. 
 
Orjatsalon puoliso oli näyttelijä Ain’Elisabeth Pennanen ja heille syntyi poika Jarno vuonna 1906. Jarno Pennanen oli ensin Aamulehden ja Uuden Suomen toimittaja, mutta liittyi sitten 1934 maanalaiseen SKP:hen ja toimitti kommunistien tukemaa Kirjallisuuslehteä. Talvisodan aikana hän valitsi Suomen ja kirjoitti Suomen Sosialidemokraattiin, mutta toimi sitten jatkosodan aikana rauhanoppositiossa, vangittiin ja liittyi sodan jälkeen SKDL/SKPhen ja oli v. 1957 Kansan Uutisten ensimmäinen päätoimittaja, kunnes siirtyi perheineen Moskovaan kirjeenvaihtajaksi. 
 
Kyse oli tosiasiassa eräänlaisesta karkotuksesta, sillä Pennanen kuului kuitenkin samaan Mauri Ryömän ja Elvi Sinervon lähipiiriin, jossa oli vähitellen Stalinin kuoleman jälkeen alkanut itää neuvostokommunismin johtoroolin ja saavutusten epäily. Jotaarkka Pennasen mukaan isän epäilyt olisivat alkaneet jo sodan jälkeen, kun hän Vapaan Sanan kirjeenvaihtajana seurasi Nürnbergin oikeudenkäyntiä ja sai silloin jo toisenlaista tietoa neuvostotodellisuudesta. 
 
Kolme vuotta Pennanen ja hänen kirjailijavaimonsa Anja Vammelvuo kuitenkin viettivät Moskovassa, jossa Jotaarkka viihtyi erinomaisesti neuvostoliittolaisessa eliittikoulussaan. Suomeen palattuaan Jarno Pennanen perusti itseään riippumattomana, sosialistisena ja humanistisena aikakauslehtenä mainostaneen Tilanne -lehden, joka kokosi avustajakuntaansa läntisestä New Leftistä vaikutteita välittäneitä nuoria ja vanhempia kiilalaisia dissidenttikommunisteja. Aikanaan huhuttiin lehden saaneen välikäsien kautta CIA:lta rahoitusta, mutta siitä ei Jotaarkka Pennanen enempää tiedä, tai ainakaan kirjassaan kerro, mutta kirjoittaa että alussa Kekkonenkin olisi Kustaa Vilkunan välityksellä lehteä jollain tavoin tukenut.
 
Jotaarkka Pennanen ei kirjoita isovanhempiensa tai vanhempiensa elämäkertaa, mutta kertoo heistä ja omasta suhteestaan heihin laajasti, hyvin lämpimästi ja ymmärtävästi. Ymmärrys ulottui myös vanhempien vapaan rakkauden periaatteisiin, joskin vanhempana Jotaarkkakin on, myös omien kohtuullisten avoimesti kertomiensa kokemusten valossa, alkanut epäillä sekä opin yleispätevyyttä että sitä, mahtoiko se sittenkään toimia niin ongelmattomasti hänen vanhempiensa ja Elvi Sinervon yhteisössä. Ei se toiminut Jotaarkka Pennasellakaan, joka mm. kirjoittaa häpeävänsä sitä, ettei tavannut omaa yhdestä lyhyeksi jääneestä suhteestaan syntynyttä tytärtään kuin kerran ennen kuin hän täytti kymmenen vuotta.
 
Jotaarkka Pennanen orientoitui jo varhain sekä vasemmalle että teatterin piiriin. Hänestä ei kuitenkaan tullut koskaan taistolaista toisin kuin melkein kaikista muista ikäpolvensa vasemmistolaisesta teatteriväestä. Ylioppilasteatterin jälkeen hänen ensimmäinen ammattiteatterinsa oli tv-teatteri, jossa hän toimi Timo Bergholmin kakkosmiehenä. Pennanenkin liittyi SKP:hen, mutta erosi jo viiden vuoden päästä, eikä hän koskaan lipsunut taistolaisten leiriin.
 
Se että hän samanaikaisesti teki teatteria yhdessä taistolaisherätyksen saaneiden painostavien tovereiden kanssa ei ollut helppoa. Pennanen kirjoittaa sen vaikuttaneen häneen siten, että revisionistisia näkemyksiään puolustaessaan hänkin dogmatisoitui marxilais-leninistiseen muottiin. Se että yhteistyö sujui ilman ainakaan ulospäin näkyneitä ristiriitoja on silti pienoinen ihme siihen nähden, että hegemoniaa tavoitellessaan taistolaiset yleensä pitivät ”revareita” eli enemmistöläisiä pahimpina vihollisinaan. Yksi selitys tähän on siinä, että vahvasta vasemmistoaatteestaan huolimatta Pennanen ei koskaan alistanut taidetta politiikalle. Tämä oli kodin perintöä: hänen riideltyään isänsä kanssa, joka Peyton Placea katsellessaan nyyhkytti, jätti isä hänelle suljetun kirjekuoren, jonka hän avasi isän kuoleman jälkeen vuonna 1969. Siinä luki ”Kaikki taide ei ole poliittista, kaikki viihde ei ole poliittista. Ihminen tarvitsee mm. paljon rakennusaineita kasvaakseen poliittiseksi ihmiseksi. Ihminen tarvitsee myös tuutulauluja uniinsa”. Opetus, joka heijastuu Jotaarkka Pennasen pitkässä ja ansiokkaassa teatteriohjaajan urassakin, josta kirja myös laajasti ja yksityiskohtaisesti perinteisemmän teatterimuistelmakaavan mukaan kertoo.
 
Kannattaa kuitenkin muistaa, että kommunistit eivät olleet ainoita, jotka 70-luvulla politisoivat teatterimaailmaa. Kun Pennasen kiinnitys Jyväskylän kaupunginteatterin johdossa oli katkolla, tarjottiin hänelle jatkosopimusta palkankorotuksen kera ehdolla, että hän kiinnittäisi teatteriin kolme sosialidemokraattista näyttelijää! Pennanen sanoi kiitos ei ja jatkoi menestyksekästä uraansa Turussa, Helsingissä ja Lahdessa.
 
 Toukokuu 2010

16.5.2010

Kuka enää vahtii markkinavoimien valtaa?

Helsingin Sanomien päätoimittajan vaihdos on tuonut mukanaan lehden linjaan selvän käänteen oikealle ja lehden perinteinen, parhaimmillaan sosiaalistakin sävyä saanut liberalismi on vaihtumassa uusliberalismiin. Sitä kuvaa erinomaisesti päätoimittaja Mikael Pentikäisen tämän päivän lehteen kirjoittama markkinvoimien ylistyslaulu. Pentikäinen hehkuttaa, miten ”markkinavoimista on tullut vallan todellinen vahtikoira”.

Mutta kysehän ei ole vallan vahtimisesta, vaan vallan käyttämisestä. Markkinavoimat toimivat anonyymeinä, mutta edustavat omistavan luokan intressejä ja valtaa, joka varallisuuden kasaantuessa on yhä pahempi uhka demokratialle. Kun Pentikäinen kirjoittaa välttämättömyydestä saavuttaa markkinavoimien luottamus tarkoittaa se sitä, että rahanvalta korvaa kansanvallan. Ja kun Pentikäinen kirjoittaa markkinavoimien vipuvaikutuksesta, hän ei tarkoita sitä miten finanssimarkkinoiden säätelemättömyys on johtanut siihen, että markkinavaltaa käyttävät operaattorit voivat moninkertaistaa vaikutuksensa vipurahastojen ja muiden johdannaisten kautta. Siten markkinavoimien antamilla epäluottamuslauseilla on usein enintään hyvin etäinen yhteys reaalitalouteen.

Pentikäisen yksinkertaista uusliberalistista maailmankuvaa heijastaa myös se, miten hän käsittää julkisen talouden alijäämän olevan aina ja kaikissa oloissa ongelma ja merkki yli varojen elämisestä. Sitä se epäilemättä on Kreikassa ja muuallakin Etelä-Euroopassa, mutta ei niissä maissa, joissa harjoitetaan vastuullista vakaaseen kasvuun ja kaikkien voimavarojen tehokkaaseen käyttöön pyrkivää suhdannepolitiikkaa. Sitä paitsi epäterve tasapainottomuus ei suinkaan johdu aina liiallisista menoista, vaan myös yrityksiä ja suurituloisia hemmottelevista veronalennuksista.

Pentikäinen kirjoittaa myös miten media on markkinavoimien rinnalla kovin säyseä ja hampaaton vallan vahti. Tämä on valitettavan totta niiden tiedotusvälineiden osalta, jotka heittäytyvät läähättäen selälleen markkinavoimien edessä ja odottavat niiden rapsuttavan masuaan.

16.5. 2010

Sos.dem. ryhmäpuheenvuoro eduskunnassa 12.5.

13.5.2010

Eduskunta äänesti Kreikka-luotoista

Sosialidemokraattien päätös äänestää eduskunnassa Kreikan tukipakettia vastaan on herättänyt tavallista raivokkaampia reaktioita. Myös mediassa on kompattu kokoomuksen ja Kataisen kovasanaista sosdem-kritiikkiä vastuuttomuudesta, populismista ja ties mistä. Pohjavireenä on ollut väite, että jos SDP olisi hallituksessa, tai jos esityksen läpimeno muutoin olisi todella ollut meistä kiinni, niin olisimme äänestäneet paketin puolesta.

Näin varmaan suurella todennäköisyydellä olisi ollutkin. Mutta tuossa tilanteessa olisi myös ollut mahdollista jo hallituksessa tai todellisissa neuvotteluissa saada hyväksyttyä joitain sellaisia lisiä, joilla suomalaisrahoittajiakin olisi sitoutettu vastuuseen sekä konkreettiset sitoumukset siitä, miten Suomi toimii finanssimarkkinoiden paremman säätelyn ja uusien pankkivero- ja rahoitusmarkkinaverojen toteuttamiseksi. Olisiko näillä enempää kuin marginaalinen merkitys on vaikea sanoa. Parhaimmassa tapauksessa olisi, huonoimmassa ne olisivat jääneet vain näennäisiksi eleiksi. Näinhän ministeri Katainen kuvasi Saksassa pankkien hallitukselle antamia lupauksia, joiden epämääräisyys oli vaikuttamassa siihen, etteivät sosialidemokraatit Saksassakaan äänestäneet Kreikan tukipaketin puolesta.

Todellinen vaihtoehto Kreikan kriisin hoitamiseen olisi ollut Kreikan laskeminen hallittuun velkasaneeraukseen, mutta siihen Euroopan johtajilla ollut valmiutta eikä uskallusta. Nyt ratkaisulla ostettiin kalliilla rahalla aikaa ennen kuin tämä useimpien asiantuntijoiden mukaan todennäköinen velkasaneeraus on joka tapauksessa edessä. Tätä voi perustella sillä, että jos muut alijäämätaloudet ryhtyvät uskottaviin ja vaikuttaviin toimiin taloutensa tervehdyttämiseksi niin uusi 750 miljardin tukipaketti riittää markkinavoimien rauhoittamiseen, jolloin Kreikka voidaan ilman laajempia heijastusvaikutuksia päästää hallittuun velkasaneeraukseen, mikä ei olísi Kreikallekaan huonoin vaihtoehto. Silloin kuitenkin myös Suomen nyt antamista lainoista leikataan jokin osuus luottotappioina.

Kreikka-ratkaisun tekeminen oli tietenkin välttämätöntä. Ei voi kuitenkaan olla niin, että juuri se yksi ratkaisu, johon öisissä paniikkitunnelman sävyttämissä kriisikokouksissa on päädytty olisi ainoa oikea ja toimiva vaihtoehto. Saattaa olla, että SDP:nkin arvio tilanteesta on väärä, sillä sekin on tehty samanlaisessa epävarmuudessa kuin hallitustenkin ratkaisut. Mutta se mistä on syytä olla huolissaan on se, mitä raivoisimmat reaktiot sosialidemokraattien kannanottoon viestivät politiikan ja päätöksenteon kulttuurista

Vaikeissa tilanteissa on aina suuri houkutus esittää ratkaisut ainoana mahdollisena vaihtoehtona. Tämä TINA-doktriini –  There Is No Alternative –  on vaarallinen. Sen hyväksyminen loukkaa sekä tervettä järkeä että demokratiaa, ja on esteenä vielä parempien, tai tässä tapauksessa edes vähemmän huonojen vaihtoehtojen esittämiselle ja käyttämiselle. Demokratiassa on tärkeää saada esittää toisten mielestä vääriä vaihtoehtoja ilman, että tämä leimataan suorastaan valehteluun perustuvaksi opportunistiseksi vastuunpakoiluksi ja populismiksi.

13.5. 2010